Muisti ja moraali

(Tšižova, Jelena. Muistista piirretty kaupunki. Tallinna 2020.)

Olen lukemassa Jelena Tšižovan kirjaa Muistista piirretty kaupunki. Kirjassa kuvataan naisten, kirjailijan itsensä ja hänen naispuolisiten sukulaistensa, elämää Petrograd/Leningrad/Pietarissa, ja neuvostonaisesta venäläisnaiseen kulkevan kehityksen kuvaajana Tšižova on astunut ainakin Suomessa siinä aihepiirissä aika kovaan seuraan. Hänellä nimittäin on ainakin kolme suomennettua kilpakumppania, joihin lasken Ljudmila Ulitskajankin, vaikka hän on perinteinen fiktiivisen romaanin kirjoittaja. Ulitskajan vinkkeli aiheeseen on ei ole vähääkään alentuva. Tapahtui se, mitä tapahtui, ja on eletty niin kuin on eletty. Jotkut selvisivät, joillekin kävi todella huonosti, mutta sellaista se nyt vain on.

Tšižova kirjoittaa elämäkerrallista aineistoa hyödyntävää puolifiktiota. Tässähän tulee lähelle Svetlana Aleksijevitšia, joka käyttää haastatteluaineistoa. Mutta näiden kahden kirjailijattaren asenne on aika eri. Aleksijevitš kuvaa suuretkin tragediat siten, että henkilön omalle toiminnallekin löytyy ymmärtämyksen lomasta kritiikin paikka. Hän ei millään muotoa kiellä systeemin vikoja, mutta ei myöskään yksilöiden, ja tässä vastuullisuuden vaatimuksessaan hän onnistuu välttämään kovuuden, mikä on todellinen taito ja varmaan syy, minkä tähden hän Nobelinsakin sai. Kun Aleksijevitš nyt tällaisen aiheen kohdalla väistämättä tulee mieleen, on pakko todeta, että Tšižova vaikuttaa häneen verrattuna tyhjän nyyhkijältä.

 

Aleksijevitš tulee mieleen siksikin, että Aleksijevitškin kuvaa myös voittajia tai ehkä oikeampi termi on paremmin selviytyjiä. Leningradin piirityksestä joutuu lukemaan juttuja, joissa sairaaloiden työntekijät syövät potilaiden ruoat ja parhaassa tapauksessa vievät eväitä kotiinkin. Muissa lukemissani kertomuksissa nämä tyypit ovat aina joitain hirviömäisiä mätämunia, joitain 'toisia', mutta tässä Tšižovan kirjassa sellainen on yksi päähenkilöistä eli Tšižovan oma, sairaalan vastaanotossa työskennellyt mummo. Niinpä perheestä ei piirityksessä kuollut yksikään jäsen eivätkä he joutuneet keittämään nahkavöitä tai tapetiliisteriä ruoakseen kuten jotakuinkin kaikki muut joutuivat. Harvinainen kohtalaisen hyväosaisten kuvaus Leningradin piirityksestä, siis, missä kohden lukija joutuu kylläkin vähän puntaroimaan omaa etiikkaansa tyyliin suotunko edes samaistumaan näihin ehkei nyt ihan riiston mutta selvästi hyväksikäytön menetelmin selvinneiden asemaan ja kuuntelemaan vielä heidän ruikutustaankin, sillä kyllähän Tšižova ruikuttaa…Hänelle ei ole riittänyt, että hän selvisi paremmin kuin muut. Aika rohkea ilmoittaa asia näin selvästi, vaikka toki en ole vielä lukenut kirjaa loppuun… Uskallan silti sanoa, että Ayn Rand varmaan olisi tykännyt tästä kirjasta

Kolmanneksi vertaisin Tšižovaa Masha Gesseniin, joka on kirjoittanut 'normaalin' kaksoiselämäkerran isoäideistään, mutta on muissa teoksissaan yhdistänyt useammanlaista materiaalia kertovaan ainekseen. Gessen on sikäli mielenkintoinen, että hän ei arvostele järjestelmää/järjestemiä oikeastaan lainkaan vaan vain siinä toimivia yksilöitä.


Mutta astuaksemme niin sanoakseni hyvän ja paha tuolle puolen… Kirja alkaa kuoleman pohdinnalla ja suorastaan häkellyttävästi samanlaisella huolella kuin on itselläni siitä, että jotkut ihmiset häviävät maailmasta kuoltuaan. Ne pienet ihmiset, joidan ystävyyden ansiosta meistä suurin osa pysyy järjissään, jätetään unhoon ikään kuin historian voittajien halusta tappaa meidän muistomme, että he itse näyttäytyisvät suuremmilta.

Häkellyttävästi Tšižovan kirjassa ovat myös vaatteet suuressa osassa. Kirjoittajan suvussa on kovasti räätäleitä. Hänen äitinsä on – joudun toistamaan itseäani – häkellyttävästi  samannäköinen kuin oma äidinpuoleinen isoäitini, jonka olen kylläkin nähnyt vain valokuvissa, mutta häneltä olisi onnistunut Tšižovan äidin lailla esiintyä pitkin pussihihoin varustetussa silkkipuserossa sänkipellolla sirppi olalla. Olen, muuten, vaivautunut ottamaan selville, miltä äitini vanhemmat näyttivät, vasta pari vuotta sitten.

Pikemminkin minua on huolettanut, että Emma, äitini isänpuoleinen täti ja sittemmin huoltaja, häviää maailmasta mainitsematta. Mielessäni oli käväissyt kirjoittaa hänestä varsinaista kertomusta ja sen taustan selvittämistä jotenkin silmukkamaisesti kerien, ja nythän Tšižova oli tehnyt vähän siihen tyyliin. Heräsikin kysymys, onko mahdollista tehdä se syyllistymättä itsensä ylentävään ruikutukseen? Mistä minä sitä paitsi tiedän, miten hyvän elämän Emma omasta mielestään oli elänyt?

Eilen kerroin hämmennyksestäni, kun jouduin toteamaan, että Emma ei ollutkaan koko evakkoutta edeltänyttä ikäänsä asustellut kotinurkilla Uukuniemellä vaan oli viettänyt H:n löytämien muuttoasiakirjojen mukaan lähes puolitoista vuotta naapurikunnan puolella Jaakkimassa. Enkä tiedä, miksi…

Etsiskellessäni Emman saamista kirjeistä jotain vinkkiä, törmäsin yhteen ryhmäkuvaan. Eilen epäilin, että varmaan jonkun uskonnollisen kurssin luokkakuva. Mutta kun olin lukemassa tuota Tšižovan kirjaa ja pyörittelin sen johdosta ajatusta, estääkö ihmisen luontainen itsekeskeisyys mittaamasta itseä samalla astikolla kuin muita, mieleeni juolahti, että siinä kuvassa, toisella rivillä, oli aika liuta sivistyneen oloisia, hienosti puettuja ihmisiä, herrat kovat kaulassa eikä suinkaan liperit, monilla rillit päässä. Mainitsin eilen myös, että kuvassa Emman näköisen hahmon vieressä oli Emman muistakin valokuvista tuttu ystävä. Muistin äkkiä, että kesällä edesmennyt äidin serkku oli tunnistanut minulle tuon henkilön toissa kesänä, eri kuvasta kylläkin. Ja se on äitini äidinpuoleinen täti Laina. Jolta Emman arkistossa on kirjeitä sota-ajalta, kun he olivat eri paikkakunnilla.

Kuva on, pirskatti sentään, opettajaseminaarin ryhmäkuva.

Se nyt on ollut tiedossa, että äidin äidin siskoissa oli opettajatar poikineen kuten juuri Laina. Tiesin, että ainakin yksi heistä on opiskellut Suistamon alakansakoulun opettajaseminaarissa, joka oli perustettu heti vuonna 1918 saattamaan Raja-Karjalan väestön opetusta suomalaisille linjoille. Laina on syntynyt 1900, ja hän olisi tuolloin heti ollut sopivan ikiäinen. Emma puolestaan olisi vuonna 1884 syntyneenä ollut vähän ylikypsä. Mutta nyt on niin, että Emmasta ja Lainasta on samoissa vaatteissa kuin tuossa ryhmäkuvassa otettu kuva kahdestaankin, ja siinä on sortavalalaisen Maijalan valokuvaamon vakiomaisemakulissi taustalla.

Ennen kuin valtio otti alakansakoulunopettajien koulutuksen omaan haltuunsa ja perusti sitä varten oppilaitokset, oli yksityisiä alakansakoulun opettajaseminaareja, mutta alakansakoulun opettajia koulutettiin myös vuoden pikakursseilla Sortavalan seminaarissakin.

On selvää, miksi Laina on opettajaseminaarin ryhmäkuvassa, mutta mitä varten Emma on?

Katsoin läpi myös albumeihin laitetut Emman valokuvat.  Niistä paljastui tällainen aivan merkillinen kuva. Kuva on hyvää vauhtia häviämässä paperipohjastaan, joten skannasin sen pääasiassa säilyttääkseni sen, mutta laitan sen vielä tähän. Hurskas äitini vanhapiikatäti tällaisessa iloluontoisessa porukassa aurinkoisena kesäpäivänä. Kovasti kiinnostaisi, keitä ovat nämä ihmiset, ja etenkin, kuka on tuo nainen, jonka kanssa Emma on käsikkäin. (26.8.2020)