Korona-ajan nojatuolimatka Pietariin

Tuominen, Arvo. Pietari Arvo Tuomisen matkassa. Keuruu 2020.

Parhaiten tv-toimittajana tunnettu Arvo Tuominen rupesi eläköidyttyään tekemään kirjoja. Ihan ensimmäistä tiedossani olevaa, Helsingin venäläisistä juurista kertovaa, en ole lukenut – sen on kustantanut Johan Bäckman Oy.

Kirjoitin blogilleni aikanaan Kannaksen kaleidoskoopista, jonka kustansi eri taho. Tuominen ei tykännyt jutustani. Se johtui siitä, että minä en tykännyt kirjan ulkoasusta. Perustelin näkemystäni sillä, että kirjassa oli liikaa kaikenlaista kvasigraaafista sälää, joka sopii naistenlehtiin, mutta ei kirjoihin, koska se häiritsee lukemista. Tuominen piti näkemystäni ilkeänä.

Nyt kustantaja on taas eri, on ollut jo parin niteen verran. Olen lukenut nekin, ja ulkoasu on parantunut.

Tässä uudessa Pietari-kirjassa – aiempi oli Sankarikaupunki Pietari – nimeltä Pietari Arvo Tuomisen matkassa Tuominen hakee vähän revanssia. Hirveästi uutta tietoa tässä ei meikäläiselle juuri ole, mutta julkaisuajankohta oli mitä mainioin. Tässä pääsee vähän nojatuolimatkalle Pietariin, kun konkreettisesti sinne ei ole nyt näinä corona-aikoina mitään asiaa.

Tämä on turistiopaskirja. Normipaikat käydään läpi. Perusrakenteena vähän häämöttää kahden kadun kulkeminen päästä päähän. Toinen niistä on tietenkin Nevski prospekt, mutta toinen on turisteerausvinkelistä vähän epätavanomaisempi Kamennoostrovski prospekt, ja siksipä olisi ehkä ollut ihan hyvä, jos kirjassa olisi ollut jonkinlainen kartta. En tarkoita, ettenkö minä muistaisi, miten se Kamennoostrovski prospekt suurin piirtein menee, mutta saattaa olla, että aika moni muu ei muista tai tiedä, vaikka olisi Pietarissa jokusen kerran käynytkin.

Toisaalta tässä on myös matkakirjan piirteitä filosofeerauksineen. Filosofeeraus on lupsakkaa. Katujen ja aukioiden varsilta on poimittu esiin vähän epäklassisempiakin asioita. Esimerkiksi kun Pietarin kohdalla on pakko kirjoittaa kirjailijoista, Tuominen nostaa normitapausten rinnalle vaikkapa nyt Dovlatovin. Tuominen ei muutenkaan hifistele vain sillä iänikuisella keisarillisella Pietarilla vaan yhdistää siihen mukavasti makupaloja sikäläisestä arjesta ja venäläisestä elämänviisaudesta, joka eroaa meikäläisestä elämänviisaudesta.

Kirja on ehkä tehty vähän nopsasti, sillä tekstiin on jäänyt toistoa, ja kirjoitusvirheitä on melkein kuin minun blogijutuissani. Kuvien käsittelyssä päällystämätöntä paperia varten on toki oma hommansa, joskaan ei se ihan niin vaikeata ole kuin tästä kirjasta voisi päätellä.

Mutta kyllä minä tämän perustella aion joskus, jos elonpäiviä riittää ja rajat vielä aukevat, kävellä Kamennoostrovski prostektin päästä päähän tarkalla silmällä. Toki tästä tuli joitain muitakin uusia vinkkejä. Minä nimittäin en tiennyt, että Pietarissa on eläintarha. Siitä Tuominen kylläkin sanoo, että eläimet ovat niin pienissä häkeissä, että sinne ei pidä mennä, jos rakastaa eläimiä, ja jatkaa: "Tarhan ensimmäinen siirtoyritys parempaan paikkaan ja suurempiin tiloihin kaatui vallankumoukseen ja toinen maailmansotaan, joten henkilökunnan mielestä on parempi olla suunnittelematta mitään".

Ennen kaikkea kirjasta huokuu Pietarin ominaislaatu, sen väkivallalle rakennettu koreus yhdistettunä dandymäisen dekadenssin ja junttimaisuuden muodostamaan surkuhupaisuuteen, jota ilman kaupungin kaikkea niin historian kuin nykyisyyden painolastia ei voisi kestää. (16.7.2020)