Voi näitä lakeuden miehiä

Tuuri, Antti. Pohjanmaa. Keuruu 1997.

Jonkin aikaa pelkäsin, että tästä Antti Tuurin Pohjamaa-romaanista tulee Volter Kilven Alastalon salin lisäksi toinen kirja, jota en kykene lukemaan loppuun.

 

Ilmeisesti länsisuomalainen kirjallisuus ei minulle itäsuomalaiselle sovellu. En esimerkiksi usko, että yhdellekään itäsuomalaiselle kirjaliljalle juolahtaisi mieleen survoa kaunokirjallisuudeksi tarkoitettuun teokseen kuvausta turboahdetun moottorin toiminnasta.

 

Tai sitten minun on vain jotenkin muuten vaikea käsittää, mitä itua on lukea humalaisten miesten toilailuista. Ymmärtääkseni tässä kirjassa ei ollut mistään muusta kyse. Käytännössä kirjassa oli neljän äijän veljessarja ynnä yhden pojat, jotka riehuivat kännipäissään pitkin Etelä-Pohjanmaata. Yhdelläkään heistä ei ollut mitään ns. sielunelämään viittaavia ominaisuuksia, vaan he olivat jonkinlaisia mekaanisia autolla-ajamis-, viinankittaamis-, ampumis- sun muita tappelukoneita. Taustalla oli säestyksenä vaimojen itkun tihrustusta.

 

Teoksessa voi tietenkin havaita opettavaisuutta. Ehkä kirjailijan pyrkimyksenä on, että inhimillinen kärsimys jatkossa vähenisi ja naiset älyäisivät välttää pohjalaisia miehiä. Romaanihan alkaa Amerikkaan karanneen hulttio-isoisän perinnönjaosta. Samanlaisiksi hulttioiksi todistetaan kaikki seuraavat kolme miessukupolvea. Välissä on kyllä kertojaminän isä, joka vaikuttaa äkkiseltään geneettiseltä hyppäykseltä, mutta hänkin sitten joutui mukaan Lapuan liikkeeseen. Joten Pohjanmaalla ei pojasta, pojanpojasta eikä pojanpojanpojasta polvi parane. Räyhääminen päättyy vajaassa neljässä sadassa sivussa siihen, että yksi kuolee viinaan, toiselta puhkeaa silmä ja kertojaminän autosta loppuu bensa.

 

Tässä yhteydessä kannattaa kiinnittää huomiota vastikään ilmestyneisiin tilastoihin, joiden mukaan koko maassa ei missään ole niin paljon ns. peräkammarin poikia eli naimattomia miehiä kuin Etelä-Pohjanmaalla.

 

Ponnistelin Antti Tuurin Pohjanmaan loppuun perjantai-iltana. Ja kun tartuin lauantaiaamuna Hesariin, välissä oli kuukausiliite, ja Tuuri oli esillä siinäkin, tosin Tuurin kylä, ja siellä puotiaan pitävä Vesa Keskinen, pohjalaisuuden ikoni.

 

En ole käynyt tutustumassa tähän Pohjanmaan suurimpaan nähtävyyteen Tuurin kyläkauppaan osittain sitä syystä, että sinne ei pääse kuin autolla ja minua vaivaa autolla-ajoneuroosi. MInä ajan autoa vain äärimmäisessä hädässä, eikä minun mielestäni hätä vielä ole läheskään aina äärimmäinen silloin, kun se muiden mielestä jo on.

 

Keskisellä näyttäisi Hesarin mukaan olevan puotinsa tietämillä jopa patsaspuisto. Omalaatuisuudessaan se vetää vertoja Parikkalassa sijaitsevalle Rönkkösen patsaspuistolle, joskaan ei patsaiden määrässä. Omalaatuisen Keskisen patsaspuistosta tekee se, että patsaat ovat kiinalaisvalmisteisia kitshikopioita.

 

Shandongissa kivipatsasveistämöitä oli tuhkatiheässä, sillä kiinalaiset pitävät kovasti kivipatsaista, mutteivät moderneista. Mahdollisimman perinteisiä kivipatsaita pitää olla joka portin pielessä. Lisäksi niitä tarvitaan päivä päivältä suositummiksi käyvissä temppeleissä.

 

Keskisen toimitilojen tontilla näyttää olevan vähän kaikkea, mutta sinne voisi perusta vielä sellaisen pienen taulukaupan. Kiinassa nimittäin on yksi kokonainen kaupunki, joka itsensä Deng Xiao Pingin toimesta julistettiin taidekaupungiksi. Taiteen määritelmä tässä on tietenkin kiinalainen. Kaupungissa nimittäin on tarkoitus kopioida tauluja niin paljon kuin maailman markkinat ikinä vetävät. En muista tähän hätään kaupungin nimeä, mutta siitä oli artikkeli parin vuoden takaisessa Artforum-lehdessä.

 

Koska Vesa Keskinen on omien sanojensa mukaan visuaalinen ihminen, hän voisi sutaista öljyväreillä muutamia taulumalleja ja pistää ne kopiotavaksi po. kaupunkiin, missä sitten syntyisi käsintehtyjä aitoja maalauksia ihan niin paljon kuin siihen uuteen taulukauppaan tarvittaisiin. Ja paljonhan niitä tarvittaisiin.

 

On tämä Pohjanmaa kummallinen paikka. Onneksi kävin ennen tänne tuloa pariin otteeseen totuttelemassa Kiinassa. Muuten tuupertuisin tänne nyt kulttuurishokkiin. (5.10.2009)