Voiko usko olla vain käytöstä?

Ulitskaja, Ljudmila. Daniel Stein. Vilnius 2016.

Ne, jotka harrastavat edes hiukan venäläistä kirjallisuutta, kehuvat Ljudmila Ulitskajaa. Minä en ollut tarttunut hänen teksteihinsä ennen kuin jokin aika sitten kirjastostsa, kun sieltä mukaani lähti hänen pitkälti yli 500-sivuinen tiiliskivensä Daniel Stein.

On vaikea sanoa, mitä lajityypiä kirja edustaa, sillä se ei ole suorasanaista kerrontaa vaan ikään kuin koottu erilaisista enemmän tai vähemmän oikeasti olemassaolevista teksteistä yhdessä täysin ja osittain fiktiivisten katkelmien kanssa. Lisäksi mukana on vielä muutama kirjailijan omakätinen kirje joko ystävälleen tai kustannustoimittajalleen. Tässä on sitten niin monenlaista asiaa ja vain löyhästi tiettyihin polveileviin ja toisiaan leikakaviin ihmiskohtaloihin liittyen, että lukutapa määrää aika pitkälle sen, mitä itse kukin arvelee tässä sanottavan.

Minun lukutapaani määrää kieltämättä se, että tuli pienenä tyttönä opiskeltua vähän uskontotiedettä ja olen lueskellut sittemminkin monenlaista juutalaisuuteen liittyvää kirjallisuutta, niin tieteellistä, populaaritieteellista kuin kaunokirjallista. Ja kun tästä teoksesta saa sellaisen käsityksen, että kirjoittajalla olisi juutalainen tausta ja kun Wikipedia väittää, että potkut Moskovan yliopiston virasta saatuaan tämä biologi toimi juutalaisen teatterin kirjallisena neuvonatajana, lukutapani määräytyi sitten tämän mukaan. Kirjassa on kuitenkin minkä tahansa lukutavan mukaan päähenkilönä yhtaikaa juutalainen ja katolinen, papiksi ja munkiksi asti päätynyt, puolalais-valkovenäläinen Dieter/Daniel Stein. Uskonnolisten pyrintöjensä ohella hän on ehtinyt toimia sekä natsien että venäläistenkin palveluksessa, ja noina aikoina hän onnistui pelastamaan koko joukon niin heimoveljiään kuin joitain muitakin ihmisiä. Jos Ulitskajalta itseltään kysyisi, en ihmettelisi, jos hän vastaisi, että kirjan pääaihe on Daniel Steinin juutalaisuuden ja kristinuskon yhteisen nimittäjän etsintä ja uuden Jaakobin kirkon perustaminen, kirkon, jossa yhdistyisivät juutalaisuus ja kristinusko.

Koska minä nyt olen opiskellut mitä olen – niin kuin nyt juutalaista mystiikkaa – minun silmääni pistävät kirjan petokset. Juutalaisuuden historian traagisin mystiikan suunta on sabbatealasuus. Olen kirjoittanut siitä enemmän tälle blogille osiossa 'kirjoja muista aiheista' siinä yhteydessä, kun olen kirjoittanut Isaac Bashevis Singeristä. Siispä tässä vain sitten mutkat suoristellen totean, että tämän mystikan lajin mukaan ylevin uskonnolinen teko on petos, etenkin petos juutalaisuutta vastaan, ja suunnan perustaja suoritti tämän petoksen kääntymällä islamiin. Tämä tapahtui 1600-luvulla. Uskosta luopumisen ansiokkuus tuli muotiin myös Puolassa, missä käännyttiin joukolla katolisuuteen, ja tähän frankilaisuudeksi kutusttuun liikeeseen liittyivät myös mahtavat orgiat, jossa juutalaista lakia kumottiin oikein urakalla. Muita uskonnollisen petoksen muotoja olivat esimerkiksi ovensuihin kiinnitettävien mezzuzoiden teksien väärentäminen yms.

Ulitskaja ei maitse sabbatealaisutta eikä frankilaisuutta kirjassaan sanallakaan, mutta puheena ovat seudut, joilla näitä liikkeitä esiintyi.

Daniel Steininkin toiminnassa ei varsinaisesti ole kyse Tooran kumoamisesta vaan hän tosiaan etsii kaikkien uskontojen yhteistä nimittäjää kaikilla, myös luopiomaisilla teoillaan. Ja mikä pahinta, jotkut teoista olivat luopiomaisia myös niiden mielestä, joiden puolelle hän juutalaisuudesta ikään kuin liukui. Hän nimittäin tuli itsekin petetyksi, ja tässä mielessä hän ehkä eroaa sabbatealaisista ja frankilaisista, joilla oli ikään kuin hallussaan petoksen monopoli eivätkä he kärsineet itse petetyiksi tulemisesta.

Paskiaismisin tapaus on se, jossa erään pariskunnan miehenpuoli, buddhalaisuudesta kristinukoon palannut, jota Daniel Stein on auttanut aivan kaikilla elämänalueilla, pettää Danielin. Daniel oli jopa järjestänyt hänen työpaikkansa, papin homman, mutta hänpä antaa viranomiaisille ilmi Danielin, kun saa käsiinsä Danielin oman liturgiatekstin, josta puuttuu uskontunnustus eli credo. Tämän ilmiannon johdosta Danielilta kielletään liturgian toimittaminen, mutta hän ei ehdi saada asiaa koskevaa päätöstä käsiinsä, koskapa ehtii kuolla juuri papahiksi ennen tätä häväistystä.

Miksi Danielin liturgiasta sitten puuttui credo? – Hän ei uskonut pyhään kolminaisuuteen, koska ensinnäkin se soti hänen järkeään vastaan ja toisekseen sitä ei mainita Raamatussa.

Tämä pyhän kolminaisuuden problematiikka on vanha onglema, peräisin ainakin niiltä ajoilta, kun Erasmus Rotterdamilainen huomautti oman Raamatun käännöksensä esipuheessa, että hän ei havainnut alkuperäisteksteissä mitään mistään pyhästä kolmiasuudeesta ja vihjasi, että Pyhä Hieronymus olisi keksaissut sen omasta päästään Vulgatansa, ensimmäisen latinakielisen Raamatun, alkuun.

Itse en ole asiaa niin kauheasta hämmästellyt. Ihmisen pää on sillä tavalla rakennettu, että kaikkea on jotenkin kolmea lajia tai tasoa tai aspektia. Hieronymus matksuteli Pyhällä maalla Vulgataa väsätessään, ja sieltä ei ole Intiaan juuri pidempää matkaa kuin Portugaliin. Siispä siellä on saattanut vaellella sen tyyppisiä ideoita kuin hindulaisuuden sielun jakautuminen sattvaan, rajasiin ja tamasiin. Vaikka tarkasteltaisin niin yksinkertaista asiaa kuin a-kirjainta, siitä erottuu ainakin kolme tosistaan radikaalisti eroavaa aspektia. Yhtäältä on vaikkapa paperille kirjoitettu a-kirjian. Se on siinä fyysesti olemassa, mutta jos sitä aletaan tutkia luonnontieteellisesti eli pistetään se vaikkapa nyt mikroskoopi alle tai aletaan tehdä kemiallisia analyysejä painomusteen ja paperin ominaisuuksista, saadaan toki tietää jotain, mutta aika paljon jää ulkopuollle. Jos aletaan tutkia a-kirjainta länsimaisen aakkoston tietyn äänteen merkkinä, saadaan tietää jotain oleellisempaa, mutta silti ei päästä mihinkään siitä, että sillä a-kirjaimella pitää olla jokin havaittava olomuoto, jota voidaan tutkia myös kemiallisesti tai millä tahansa fyysistä todellisuutta koskevalla, kovia tieteitä edustavalla tutkimusmenetelmällä. Mutta vaikka tiedettäisiin, mitä äännettä a-kirjain tarkoittaa ja mitkä ovat sen ääntämyksen variantit, silti on vielä se taso, jolla muodostetaan merkityksellisiä sanoja, lauseita ja sitäkin monimutkaisempia merkityksiä, eivätkä nämä merktyksiä luovat muut järjestelmät välttämättä ole luonnollisia kieliä, joiden ymmärtämisessä a-kiraimen ääntämyksen tiedosta olisi apua. Esimerkiksi matematiikassa a-kirjainta käytetään muussa mielessä kuin luonnollisen kielen äänteen merkkinä. Ja kas, tässä meillä on taas kolme tasoa kuin konsanaan a-kirjaimen pyhä kolminaisuus.

Viimeisillä sivuilla Ulitskaja toteaa, että etsiessään uskontojen yhteistä nimittäjää hän on havainnut, että se ei oikeastaan ole muuta kuin kunnollinen käytös, ja siihen pystyy jopa ateisti. Johtopäätös on mielestäni väärä, ja kertoo jälleen lähinnä Ulitskajan juutalisesta taustasta. Juutalaisuudessahan ei oikeastaan ole kyse uskosta tai uskonnollisesta opista vaan halakhasta, oikeasta elämäntavasta. Suurin osa uskovista ihmisitä (ei-juutalaisista) haluaa jotain enemmän kuin vain oikeaa käytöstä. Aika monelle ongelma on juuri väärä käytös, niin oma kuin muiden, ja ongelmaksi muodostuu se, miksi joku tekee selvästi väärin minua kohtaan ja miksi itse syyllistyn samaan muihin nähden – joskin jälkimmäistä pidetään selväti vähäisempänä onglemana. Ulitskajan kirjan suurin paskiainen, se, joka pettää Danielin, toisen maailamnsodan sankarin ja tämän paskiaisen omankin hyväntekijän, kyllä muistaa, että Daniel on yksiselitteisesti pelastanut hänet ja hänen vaimonsa. Mutta silti hän katsoo oikeudekseen pilata Danielin pitkän elämäntyö jollain kärpäsen kikkareen kokoisella asialla, joka on sen verran yksinkertainen ja helppo, että hänlaisensakin sekopää pystyy sen havaitsemaan. Suurempiin eettisiin pohdintoihinhan tämä kyseinen kusipää ei pystykään, vaikka esiintyy suurena uskonnllisena kirjailijana, jonka tekstejä vain ei kukaan suostu lukemaan.

Kirja on kuitenkin hyvä, vaikka olenkin eri meitä Ulitskajan kanssa uskon redusoimiseta hyvään käytökseen.

 

Alkuperäisteos on jo vuodelta 2006, mutta tämän hetken lukija voi valaistua myös siitä, miten puheena olevien ihmisten kotiseudut, Puola, Valko-Venäjä ja Venäjä, ovat sangen sotkuisessa suhteessa toisiinsa, eikä se sotku siis koostu pelkästään valtiollisista suhteisita vaan ulottuu pitkälle ihmisten sieluihin, pitkälle historiaan ja tavan talliaisten arkielämän kanssakäymiseen.

Yksi aspekti, joka suorastaan loistaa poissaolollaan Ulitskajan analyysistä, on perheongelmat. Niitä esiintyy kyllä kirjassa runsaasti. Mutta niin niitä esintyy Raamatussakin. Ulitskaja ei mitenkään ruodi näitä yhtäläisyyksiä. Sikäli kun minä olen lukenut niin Uutta kuin Vanhaakin testamenttia, niissä ei kerrota mistään muusta kuin perheongelmista ja ihmisten epätoivoisesta yrityksestä selvitä järjissään tai edes elossa, kun läheiset, johin he ovat kuvitelleet voivansa luottaa, pettävät heidät alkamalla toimia mykistävillä, täysin odottamattomilla tavoilla.

Kirja on raskas lukea, se varoituksena sanottakoon, mutta on kyllä lukemisen väärti. Ei missään tapauksessa lastenkirja, vaikka löytyy kirjaston romaanihyllystä. Pääsääntöisestihän romaanit ovat Dostojevskia lukuuntottamatta lastenkirjoja. (26.7.2017)