Uusi mielikirjailijani Ulitskaja

Ulitskaja, Ljudmila. Tyttölapsia. Vilna 2015.

 

Ulitskaja, Ljudmila. Vihreän teltan alla. Vilna 2014.

 

(Ulitskaja, Ljudmila. Iloiset hautajaiset. Latvia, painovuosi puuttuu.)



Ulitskaja, Ljudmila. Medeia ja hänen lapsensa. Latvia 2012.

 

 

Brown, Dan. Alku. EU 2017.



Ulitskaja, Ljudmila. Meidän tsaarimme väkeä. Riika 2018.

 

Ulitskaja, Ljudmila. Naisten valheet. Latvia 2011.

Kuten on monesti todettu tällä blogilla, en ole lukenut vanhaksi tultuani juuri lainkaan kaunokirjallisuutta, koska se on lähinnä lastenkirjallisuutta. Suurimmassa osassa nykykaunokirjallisuutta on vallalla yksinkertainen etiikka, jossa päähenkilö on kokenut vääryyttä, yleensä lapsuudessaan, ja tämä päähenkilö on ainoana koko avarassa maailmassa aina oikeassa ja täysin syytön mihinkään toisin kuin koko maailman muu väestö.

Olen aiemmin lukenut venäläiseltä kirjailijalta Ljudmila Ulitskajalta Daniel Stein -nimisen romaanin, ja se oli ihan kohtalainen. Siinä esiintyi esimerkiksi takinkääntöä, ts. itseään hyvinä ihmisinä pitävät ihmiset muuttivat asennoitumistaan, mielipiteitään ja käsityksiään oikeasta ja väärästä sen mukaan, mitkä olivat suhdanteet joko ympäröivässä todellisuudessa tai sitten ihan vain omalla kohdalla. Tämä vastaa minun käsitystäni inhmisluonnosta paitsi erittäin harvojen poikkeusihmisten kohdalla.

Nyt luin varmaankin novellikokoelmaksi määriteltävän kirjan Tyttölapsia. Itse asiassa samoissa kansissa on kaksi kertomuskokoelmaa, toinen nimeltään juuri Tyttölapsia, ja toinen Lapsuus -49. Eli toimin tähän teokseen tarttuessani vastoin ennakkoluuloani, jonka mukaan kaunokirjailijat ovat narsisteja, jotka valehtelevat olleensa lapsina herranenkeleitä ja mikä pahinta, olevansa sellaisia vielä aikuisinakin ja eroavansa molemmissa suhteissa kaikista muista ihmsistä, ja tein tämän, vaikka jo kirjan nimi viittasi lapsuuteen.

Kannatti ottaa tämä riski. Ljudmila Ulitskajan lapset eivät nimittäin ole mitään herranenkeleitä.

Ihmisillä on varsinkin, jos saavat omia lapsia, ikävä taipumus unohtaa oma lapsuutensa. Varsinkin ihmiset torjuvat ankarasti sen seikan, että heidän omien lapsiensa mieli muistuttaisi aika tavallakin heidän omaa muinoista lapsenmieltään. Luin taannoin jostain tutkimuksesta, jossa lapsia kuvattiin piilokameralla vanhempinsa läsnäolessa ja sitten aivan muiden ihmisten, esimerkiksi toisten lasten, kanssa. Kokeessa oli tarkoitus selvittää, miten pienetkin lapset omaksuvat erilaisia rooleja sen mukaan, ketä on läasnä, mutta sivutuotteena havaittiin, että vanhemmat järkyttyivät suuresi, kun he näkivät tutkimusvideoilta, millaisiksi pikku perkeleiksi heidän pentunsa saattoivat muuttua, kun vanhemmat eivät itse olleet läsnä. Taannoin tuli telkkarista väittely, jossa jonkun transseksuaalilapsen äiti vaati, että kouluihin pitää saada unisex-vessat. Siinä meillä oli äiti, joka oli täydellisesti unohtanut, millaisia paikkoja ovat koulujen vessat, edes 'monosex'-vessat. Niissähän tapahtui vaikka sun mitä.

Ulitskajan lapsille tapahtuu asioita. Ja he kehittelevät juttunsa aivan itse ja keskenään – mikä tuo etäisesti mieleen Jean Genet'n. Kirjailija esittää nämä tapahtumat hyvän ja pahan tuolla puolen olevina, ja joskus hän jopa vaivautuu huomauttamaan, että joku hänen tyttösistään ei tee jotain aivan hirviömäistä ilkeyttään. Muutamakin leikki riistäytyy tässä kirjassa käsistä. Tämän kirjan lapset valehtelevat. He kiusaavat. Mutta nekin, joita kiusataan, ovat huomattavan kypsiä. Yhdessäkin tapauksessa lapsi joutuu toteamaan, että kiusaaminen tuntuu niin hirveältä kuin tuntuu etenkin siksi, että hän oli itse tehnyt virhearvion.

Ennen näkemätöntä! Kaunokirjallisuudessa protagonisti, jonka näkökulmasta kertomus kirjoitetaan, tunnustaa tehneensä virhearvion!

Ulitskaja ei todellakaan kuulu niihin, joille maailma on joko-tai, mutta kovasti yksinkertaistaen ja kärjistäen hänen kertomustensa ihmiset sijoittuvat jonnekin jakumolla ne, joiden ihmissuhteet perustuvat vallankyttöön ja ne, joiden ei. Ne, jotka eivät pysty muuhun kuin hankimaan etuja tai hupia käyttämällä hyväkseen muiden heikkoja kohtia, esiintyvät tässä kirjassa aika säälittävinä, mikä ei estä heitä näyttäytymästä myös petoina. Petoina, jotka vain eivät paremmasta tiedä, kun se parempi eli välittäminen, luottamus ja sen sellainen, ovat heidän ulottumattomissaan. Miten ihminen sitten valikoituu jompaan kumpaan lajiin, siitä sopii esimerkiksi novellit identtisestä kaksoparista, jonka puoliskot ajatuvat näihin eri stratedioihin jo pieninä. Se voi olla todella vähästä kiinni.

Se, mikä Ulitskajan novelleissa pelastaa, on sivistys. Siis sellainen vanhanaikainen, johon kuuluu kunnollista kirjallisuutta, tieteellistä ajattelua ja sen sellaista, mistä nykykouluissa ei ole hajuakaan. Omissa tunteissa löllyminen, niille totaalisesti periksi antaminen, ei Ulitsajan kertomuksissa johda kovinkaan hyvään lopputulokseen. Meillä lännessähän sellaisessa ei nähdä mitään vikaa, päinvastoin, hyvä vain, että jotkut ovat niin hölmöjä, että suostuvat siihen, sillä päätoimiset omissa tunteissaan löllyjät tahkoavat paljon rahaa mielialalääkkeitä valmistaville lääkeyhtiöille ja psykiatreille, terapeuteille sun muille 'ammattilaisille'.

Jotenkin Ulitskaja on traagisempi versio kotikaupunkini Kuopion suuresta pojasta Aapelista. Tai voi tämä olla myös jonkinlainen hybridi Dostojevskista ja Singeristä, paitsi että välillä ei tiedä lasten toilailuita kirjan sivuila seuratessaan, pitäiskö itkeä vai nauraa, mikä juuri tuo niitä aapelimaisia sävyjä, joita Singerillä ja Dostojevskilla ei todellakaan ole.

Minulla on siis uusi lempikirjailija. Vanhaksi tultuani minusta on tullut todella kranttu, ja elävistä romaanikirjailijoista olen tähän asti kelputtanut lukulistalleni vain David Grossmanin. Molemmat, Grossman ja Ulitskaja, ovat juutalaisia, sangen maallistuneita sellaisia. (26.9.2018)

 

Tajunnanräjäyttävä romaani

 

Ensinnäkin on sanottava kerrankin sananen kustantajan eduksi. Sillä kirjahan ei meidän järjestelmässämme pääse lukijoiden käsiin kuin kaupallisen kustantajan välityksellä, ja Siltalan ansioksi on sanottava, että siellä ei tyhjää saivarrella yrityskuvan kanssa. Jos on järkevää luopua firman logon ulkoasusta sen eduksi, että kirjailijan teoksille saadaan oma sarjallinen ulkoasunsa, niin tehdään sitten niin. Näin Sltala on toiminut Ljudmila Ulitskajan teosten kohdalla, vaikka ei voidakaan väittää, että niiden kannet edustaisivat ylevintä suomalaista kirjagrafiikkaa. Mutta helpostierottuvan sukunäköisiä ne ovat typografialtaan.

Toiseksi tässä käsillä olevevasa teoksessa, Ulitskajan romaanissa Vihreän teltan alla, on liepeessä tavanmukainen kuvaus kirjasta. Se poikkeuksellisesti korreloi kirjan sisällön kanssa. Yleensä näitä takakansi- ja lievetekstejä kirjoittamaan eli kirjoja markkinoimaan on palkattu joku hyvä tyyppi, ja nämä hyvät tyypit eli sosiaaliset ekstrovertit ovat harvoin lukutaitoisia, mistä syystä lieve- ja takakansitekstit ovat juuri niin luotettavia kuin mainokset nyt aina ovat.

Sitten tähän varsinaiseen Moskovaan sijoittuvaan romaaniin. Kirjassa on venäläisten tiiliskiviklassikoiden tapaan hirmuinen määrää henkilöitä. Varsinaisia päähenkilöitä on lievetekstin mukaan kuusi, kolme mies- ja kolme naispuolista ( – no, olkoon…–) mutta aika tavalla porukkaa marssitetaan lukijan eteen pääasiassa toki näiden kuuden henkilön näkökulmista, varsinkin kolmen pojan. Lukija saa tietää kaikista kaiken, mutta romaanihenkilöt eivät tietenkään 'tiedä' kuin oman osuutensa. Muodostuu vähän pelimäinen tilanne, jossa eri henkilöt käyttäytyvät kokonaisuuden kannalta aina vähän epärelevantisti. Kun eivät tiedä, nääs…

Hurjin tämä tietämisen ja tietämättömyyden epäsuhta on lopussa, luvussa Imago, ja tässä yhteydessä, mikä on hyvissä ajoin monta sataa sivua sitten ilmoitettu, imago tarkoittaa täysikasvuista hyönteistä. Alussa nimittäin poikien kirjallisuuden opettajaksi ilmaantuu Viktor Juljevitš, joka pohtii murrosikäisten oppilaittensa olemusta ja muodonmuutoksia biologiystävänsä kanssa. Viktor Juljevitš on sitä mieltä, että ihmisestä tulee täysikasvuinen vasta, kun hänessä on syntynyt tietty eettisyyden taju. Tämä ei liity ehkä mitenkään sukukypsyyteen: "Vai oliko niin, että myös Homo Sapiens -lajin, viisaan ihmisen, elämässä ilmeni jotain samantapaista kuin madoilla, hyönteisillä ja sammokkoeläimillä esiintyvä neotenia, jonka vallitessa lisääntymiskykyisiksi ei tullakaan täysikasvuisna yksilöinä vaan jo toukkavaiheessa, ja silloin nämä keskenkasvuisiksi jääneet oliot tuottavat kaltaisiaan toukkia koskaan aikuisiksi muuttumatta?", pohdiskelee Viktor Juljevitš kirjan alussa. Saattaisin itse kyllä allekirjoittaa tämän.

Juljevitš on saanut pojat kiinnostumaan kirjallisuudesta esimerkiksi väittäen: "– Kirjallisuus on ainoa asia, joka auttaa ihmistä selviämään hengissä ja sopeutumaan aikaan, teroitti Viktor Juljevitš kasvattiensa mieleen". Voisi olla minun suustani…

Mutta se lopun kauheus… Yksi pojista, Miha, oli lastenkodin kautta päätynyt sukulaisnaisen luo käydäkseen koulua mutta myös palvelijaksi. Mihan elämässä ei ole paljonkaan hyvää, ja kun uusi opettaja aateineen astuu luokkaan, hän on innokkain palvojista. Miha haluaisi runoilijaksi, mutta ikävä kyllä, hänen runonsa ovat huonoja. Ihanteellisuutta hänessä sitä vastoin on lahjakkuutta enemmän, ja hän tulee elämään lyhyen elämänsä sillä periaatteella, että aina pitää olla jokin ihanne, jonka puolsesta elää. Hän on myös hyvin luottavainen lähimmäistensa suhteen, ja kun samizdat-aika alkaa ja uudenlaista kirjallisuutta aletaan kierrättää kädestä käteen kaikenaisina kopioina, Miha tulee silkkaa typeryyttään esittelleeksi erästä tällaista teosta eräälle puolitutulle opettajakollegalleen, joka lopulta ilmiantaa hänet, mutta lähinnä yleisesti tunnettujen mielenterveysongelmiensa tähden, joista Miha ei ollut tiennyt. Miha saa vankileirituomion, ja kollega toimitetaan mielisairaalaan.

Koko tarinan varsinainen roisto, jos niin voi sanoa, on Ilja, reaalipoliitikko. Hän on mukana samizdatien levityksessä, ja Ulitskaja antaakin tästä maanalaisen kirjallisuuden ja äänitteiden kierrätysliikkeestä raadollisemman kuvan kuin lännessä on vallalla. Siinä oli hyvin pian alun ihanteellisuuden jälkeen selviä kaupallisia pyrkimyksiä, ja Ulitskajan mukaan samizdat-materiaalia jopa vartavasten tuotettiin sillä silmällä, mikä kiertäisi hyvin, eikä rahan tahkoaminen ollut suinkaan pois kuvioista. Ilja saa Mihan houkutelluksi maanalaisen lehden tuottamiseen. Itse hän pysyy näistä hommista aina turvallisen välimatkan päässä, vaikka kerääkin itselleen aihepiiristä mahtavaa kokoelmaa ja osallistuu levityksen organisoimiseen. Mutta Miha touhuaa suoraan sylttytehtaalla ja jää taas kiinni. Ja he keskustelevat Iljan kanssa, että mitäs nyt. Ilja syyttää Mihaa liiallisesta ihanteellisuudesta, kun Miha haluaa saada itselleen uuden elämäntehtävän. Iljan mukaan mitään tällaisia elämäntehtäviä ei ole eikä tarvita.

Ja sitten Miha rupeaa vielä auttamaan hyvin avoimesti yhtä vanhaa keskiaasialaistuttuaan, vaikka tietää, että häntä seurataan. Lukija tietenkin älyää, että hän olisi voinut toimia toisinkin, mutta kirjailija kirjoittaa vahvasti Mihan näkökulmasta… Miha siis ajoi itseään kaikin keinoin vaikeuksiin sulaa korkeaa moraaliaan. Iljan mielestä raja, jota ei pidä ylittää, on aina näkyvillä, eikä pidä vaarantaa itseään, mutta Miha on toista mieltä. Hänen mielestään kuului toimia juuri niin kuin hän toimi, vaikka tuolle keskiaasialaistutullekin perheineen kävi episodin seurauksena sitten huonosti. 

Mihan idealistinen (itse)tuhoisuus huomataan ystäväpiirissä. Mihan sukulaistädin oma poika, joka on muuttanut Israeliin, lähettää viranomaisille Mihaa koskevan kutsun tulla sinne myös, ja Miha itse asiassa saa tietää tästä kutsuta vasta kuulusteluissa. Miha ei suostu lähtemään. Käy ilmi, että samaan aikaan kuulusteltavana oli myös Mihan appi, hänen suuresti arvostamansa toisinajattelija, kaikki leirit ja vankilat läpikäynyt mies, ja yhtäkkiä tämä ilmoittaa vallan televisoissa, että on kääntänyt takkinsa, myöntää syyllistyneensä neuvostovastaiseen toimintaan ja kehoittaa Mihaakin tekemään samoin.

Miha vuodattaa suruaan Iljalle todeten, että ei hän voi tuomita appeaan, hänen pikemminkin käy tätä sääliksi, kun hänet sillä tavalla murrettiin kuulusteluissa. Kirjailija ei sano tätä, mutta lukija kyllä tajuaa, että appiukko teki tämän kaiken pelastaakseen Mihan Israeliin, saadakseen itselleen karkotuksen maaseudulle ja viedäkseen sinne turvaan tyttärensä eli masentuneen (tai erän arvion mukaan heikkouttaan despoottisen) Mihan vaimon ja näiden lapsen. Lopulta Miha suostuu allekirjoittamaan kuulustelijoidensa paperit eli ilmiantamaan ihmisiä, joita ei ollut koskaan edes nähnyt, ja allekirjoituksekseen hän vetäsee näyttävän M kirjaimen, mutta kirjoittaa loppuosaksi ulkku, mikä menee signeearuksena täydestä. Hän ajattelee, että hänen on päästettävä vaimonsa ja lapsensa itsestään – tajuamatta, että hänen appivanhempansa olivat jo huolehtineet näistä – vaikka hän oli itse ollut paikalla, kun vaimo ja lapsi olivat lähteneet anopin kanssa apen karkotuspaikkaan. Ja niin hän hyppää kuudennen kerroksen ikkunasta ja murskaa päänsä kukkapenkin kivireunukseen.

Hänen ei olisi tarvinnut kuin huolehtia itsestään, ja sitäkin varten kaikki oli pedattu valmiiksi. Ihmiset rakastivat häntä. Mutta hän oli omasta mielestään tullut äärilaidalle. Ja Ulitskaja on kirjoittanut tämän kaiken niin taitavasti Mihan näkökulmasta, että joutuu vallan keskittymään, että lukijana älyää että hei, mitäs tässä nyt oikein on.

Kertomus ikään kun alkaa Stalinin kuolemasta ja sitä seuranneesta olojen vapautumisesta vainojen jälkeen, mutta pistää kyllä vähän lukijan silmään, että vainoista on tähän romaaniin selvinnyt aika paljon juutalaisia. Näistä lopuistakin valtiovalta haluaa eroon, ja tässä Ulitskaja paljastaa mielenkintoisen yksityiskohda: monet juutalaiset eivät kertakaikkiaan halunneet lähteä, vaikka heitä jopa painostettiin siihen. Toisaalta monet jopa kaivamalla kaivoivat sukupuistaan juutalaisia siinä toivossa, että saisivat karkotuksen maasta. Yleisesti on totuutena hyväksytty, että juutalaisia ei oltaisi päästetty pois Neuvostoliitosta ennen kuin sitten ihan viimeisinä vuosina.

Yksi kertomuksen päähenkilöistä onkin aika. Monessakin mielessä, pääasiassa siinä mielessä, että ajat limittyvät pikemmin kuin muodostavat yhden lineaarisen pötkön, mutta myös historiallinen ajankohta eri tulkintoineen. Kirjassa esimerkiksi sanotaan suoraviivaisesti, että ei ollut mitään demokratialiikettä, vaikka siitä meillä astikin elämöitiin ja kirjoja kirjoiteltiin. Oli kuulemma vain yksittäisiä ihmisiä ja pieniä, eri asioita ajavia ryhmiä, eikä niitten toiminta ollut millään lailla organisoitua. Kirjassa vihjaistaan, että johtajia demokratialiikkeelle leivottiin kuulusteluissa, joissa jotku sitten käskystä korotivat itsensä tällaisiksi, kun johtajia nyt kertakaikiaan vaadittiin. Tällainen oli juuri Mihan appi, ja kaikki kirjan samizdadin leivittäjät ihmettelivät, miten hän itselleen tällaisen aseman otti.

 

Romaani päättyy vuoteen 1996, eikä tässä mainita Gorbatšovia sanallakaan.

Kirjassa siteerataan paljon eri kirjailijoita, mutta Dostojevski on päässyt vain kohdella sivuhuomautuksella. Minähän vertasin tässä päivänä muutamana Ulitskajaa Dostojevskiin... Mutta tässä kirjassa on kyllä yksi tyyppi, Olja, jonka Ilja jättää, kun maa alkaa poltella jalkojen alla, ja tätä Oljaa alkaa vaivata Nastasja Filippovna -syndrooma. Tässä yhteydessä Dostojevskia ei siis mainita. Mutta hänet mainitaan ihan toisaalla, kun eräs henkilö sanoo jotain kirjailijan mielestä niin tyhmää, että se voisi olla Dostojevskilta. Ja tosiaan, ollaanpa Dostojevskista mitä mieltä tahansa, ei häntä ikinä olla älykkäänä pidetty. Aina, kun Dostojevski on onnettomuudekseen yrittänyt jotain, mihin olisi tarvinnut hiukan järkeä, on mennyt ei vain metsään vaan suorastaan soistuneeseen ryteikköön. Tästä käynee esimerkiksi hänen oksettava nationalisminsa – enkä minä nyt tarkoita, että kaikki isänmaallisuus olisi oksettava, mutta sellainen täysin epärealistinen ja mauton nationalismi, jota Dostojevski poliitisissa kirjoituksissaan viljeli, on. Hänen eettinen ajattelunsakin on naiivia, mikä näkyy Rikoksessa ja rangaistuksessa. Mutta kun hän on pysynyt pois älyä vaativilta alueilta, hän on loistava. Maailmassa on paljon tilanteita, joissa älystä ei ole pienintäkään apua, ja Nastasja Flippovna -syndrooma on sellainen. Loppupelissä Oljakin menehtyy siihen kuten Nastasja Filippovna Dostojevskin Idiootissa, paitsi muodollisesti syöpään.

Toinen Dostojevski-maininta koskee 'demokratialiikkeen' kohtaloa, ja tässä kohden aprikoidaan, ovatko venäläiset luontojaan niin surkeita yhteiskunnallisten uudistusten ajamisessa vai onko Dostojevski luonut venäläisistä tällaisia romaanillaan Riivaajat.

Kun romaani on alkanut Stalinin kuolemasta, mikä ilmoitetaan hyvinkin selvästi, romaanin kaksi viimeistä virkettä kuuluvat vähän arvoituksellisemmin: "Kello oli yksi yöllä, oli tammikuun kahdeskymmeneskahdeksas päivä vuonna 1996. Sinä yönä runoilija kuoli." – Mikä runoilija? Ja taas lukija joutuu kaivelmaan omia aivonystyröitään ja tämän kirjan aiempia väittämiä tajutakseen, että no Brodskyhan se tietenkin on. (30.9.2018)

 

Onko petos näkökulma-asia?

 

Yritin ensin lukea Ljudmila Ulitskajan Iloisa hautajaisia, mutta en sattunut tykkäämään siitä. Kuvio vaikutti ainakin alussa liian läpinäkyvältä: Amerikkaan olivat emigroituneet tyypit, jota jo kotimaassaan Neuvotoliitossa tai Venäjällä olivat olleet hullun puoleisia, ja kertomuksesta näytti muodostuvan kuvaus siitä, miten venäläinen hulluus, kuten akrobatia räystäällä pullorivin päällä, muuttuu amarikkalaiseksi hulludeksi eli juristin kauneusleikaustehtailuksi. En sis tiedä, miten kirja loppuu…

Sillä siirryin lennosta Ulitskajan erääseen toiseen kirjaan, nimittäin romaaniin Medeia ja hänen lapsensa.

Se osoittautui edeltäväksi kehitysvaiheeksi teokselle Vihreän teltan alla. Onneksi luin nämä ikään kuin väärässä järjestyksssä, sillä nyt näkyi hyvin, miten Ulitskaja oli Vihreän teltan alla -teokseen splitannut joitain Medeian lapsien henkilöitä tutkiakseen eräitä vissejä ominaisuuksia tarkemmin erillisissä protagonisteissa. Esimerkiksi molemmissa kirjoissa on itsemurhaaja, ja molemmissa tämä henkilö on joutunut orvoksi ja sukulaisten huostaan, molemmissa tämä henkilö arvelee olevansa syyllinen jonkun toisen kuolemaan, vaikka ei ole, ja molemmissa tämä ihminen hakee turvaa runoudesta kirjoittaen huonoja runoja. Medeian lasten tällainen Maša on Virheässä teltassa Miha.

 

Maša etsii täytettä tyhiöönsä hankkimalla itselleen kunnon pukin rakastajaksi ja pettyy, kun huomaa jakavansa saman pukin useammankin naisen kanssa, varsinkin tätinsä Nekan, joka on kuulunut aikoinaan niihin sukulaisiin, jotka hänet pelastivat ensimmäisien, 7-vuotiaana tapahtuneen itsemurahyrityksen jälkeen. Kuvaus siitä, miten Maša vanhempiensa kuolonkolarin jälkeen joutuu asumaan äidinpuoleisille isovanhemmilleen ja miten isoäiti hiipii joka yö hänen sänkynsä viereen syyttämään häntä äitinsä eli isoäidin tyttären kuolemasta, kilpailee Dostojevskin Riivaajien kuvauksen kanssa siitä, miten Stavrogin seuraa vierestä, miten hänen viettelemänsä 12-vuotias tyttö hirttää itsensä.

Mašan tapauksessa ikään kuin myös väitetään, että jos ihminen on kokenut vakavan trauman  tässä tapauksessa sen, että ihminen, johon on luottanut, osoittauttuukin pahimmaksi uhaksi – ja on selvinnyt siitä, hän seuraavan trauman kohdatessaan turvautuu saman menetelmään, vaikka se olisi miten huono, sillä sehän oli pelastanut jo kerran. Äidinpuoleinen isoäiti Sandra ja Nekahan riensivät hänen aikoinaan pelastamaan, mutta toisella kerralla näin ei käy.

Vihreän teltan alla -teoksessa Mašan problematiikka on jaettu Mihalle, jonka ratkaisu turvattomuuteensa on syvä periaatteelisuus, mutta myös Oljalle. Nekaa Vihreässä teltassa vastaa Ilja, joka pettää dramaattisella tavalla Oljan ja jossain määrin myös Mihan. Mihan tosin pettävät kaikki, joiden mielestä elämä on tärkeämpää kuin hyveellisyys. Tai pettävät ja pettävät. Nuo muut vain elävät omia elämiään ja itse asiassa tekevät parhaansa, että katastrofin lähestyessä Mihallakin olisi mahdollisuus samaan. Miha vain ei käytä mahdollisuutta – syystä, jota hän itse pitää hyveellisenä. Sekä Miha että Maša esitetään vähän tyhminä, kiltteinä, mutta tyhminä, todellisuudentajuttomina keskenkasvuisina, jotka eivät pysty ottamaan vastuuta omasta elämästään. Medeiassa eräs henkilöistä jopa haukkuun Mašaa päin naamaa tyhmäksi, ja Mihaa nimitellään Vihreässä teltassa selän takana Jeesus-pojaksi. Amerikkalaisittain heitä voisi kutsua Pollyannoiksi, jotka eivät vain selviä elämän Mardi Grasissa. Vaikka he jossain vaiheessa jotain irtiottoa yrittävätkin, heille käy vain huonosti.

Mutta Vihreässä teltassa on sitten myös eräs henkilö, klassinen muusikko, joka ei hänkään juuri piittaa elämän Mardi Grasista, mutta selviää silti. Häntä erottaa Mašasta ja Mihasta oikeastaan vain kaksi seikkaa: hän ei ole lapsuudesta orpo eikä hän koskaan mene naimisiin.

Ja Vihreän teltan Viktor Juljevitšia vastaa Medeiassa ja hän lapsissaan juuri Medeia.

Medeia on Krimillä asusteleva vanhan kreikkalaisen siirtokunnan viimeinen vesa, jonka huvilassa sukulaislapset käyvät kesäisin. Sukulaislapsia on reilusti, mutta omia ei ole lainkaan. Medeia seuraa 'lapsiensa' lyhyitä avioliittoja ja muutenkin tempoilevaa elämää elellen itse rauhallista elämäänsä, ensin hammaslääkäriaviomiehensä kanssa ja leskeksi jäätyän asuen huvilaansa yksin ja jatken työtään välskärinä. Kirja alkaa oikeastaan siitä, että Medeian taloon tulee yllättäen eräs tataarinuorukainen, joka tataarien paluuliikkeen piirissä toimiessaan haluaisi palata sukunsa kotiseudulle takaisin ja etsii apua Medeialta.

Kirjan edetessä ihmisistä kuoriutuu mitä ihmeellismpiä asioita esiin. Kertomus ei etene kronologisena tarinana, mikä on tyypillistä venäläisille klassikoillekin, varsinkin Dostojevksille. On äärimmäisen vaikea vastata kysymykseen, mitä tarinamaisesti esitettynä tapahtuu vaikkapa Dostojevskin Idiootissa – se, mitä tapahtuu, kun ei tapahdu tarinassa. Ulitskaja on vähän kertomusmaisempi kirjoittaja, mutta vain vähän.

 

Mutta palataksemme Medeiaan...Medeia on kuvitellut eläneensä uskollisuuden läpitunkemassa avioliitossa, mutta miehensä kuoleman jälkeen hän löytää kirjeen, jonka perusteella hänen siskonsa Sandran tyttären Nekan isä on hänen oma, mitä uskollisimmaksi oletettu aviomiehensä.

Tämän selvittyä Medeia lähtee Jelenan, kymnaasilaisesta asti parhaan ystävättären luo, jonka kanssa hän on ranskankielisissä kirjeissä jakanut kaiken elämässään. Jelena on Taskentissa naimisissa Medeian veljen kanssa, mutta perille päästyään hän ei pystykään jakamaan taakkaansa Jelenan kanssa: Jelenan perheeseen on tuotu muka orpolapsena adoptoitu poika, jolla on parikin erittäin silmään pistävää Medeian suvun tunnuspiirrettä. Eli poika on Medeian veljen huoripentu. Veli on tästä jopa ylpeä ja pilkkaa vaimon läsnäollessa kreikaksi (jota Jelena ei osaa) Medeialle vaimoaan, kun tämä on niin tyhmä, ettei huomaa mitään.

Kaikki vähänkään lojaalit henkilöt tulevat perin pohjin petetyiksi tässä kirjassa, paitsi ne, joille epälojaalisuus on elämäntapa. Ulitskajan väite tuntuu olevan, että lojaalisuus ei maksa vaivaa. Kirja loppuu siihen, että Medeia nimensä mukaisesti ikään kuin hylkää lapsensa. Hän testamenttaa huvilansa kirjan alun tataarinuorukaiselle. Tämä ei harmita ketään, ja yksi Medeian sisarusten lapsenlapsista auttaa tataarinuorukaista, kun viranomaiset eivät haluaisi testamettia täytäntöön pantavaksi. Kaikesta huolimatta suku katsoo olevansa Medeian sukua, ja kaikki ovat ylpeitä siitä.

Medeia ja hänen lapsensa on mahtava romaani. Vaikka näen kyllä selvästi, että Vihreän teltan alla  on monessa mielessä sen selkeämpi ja kaikin puolin muutenkin jatkojalostetumpi versio, tässä vähemmän jalostuneessa Medeiassa ja hänen lapsissaan on enemmän sitä sanoinkuvaamatonta ytyä, joka jatkojalostuksissa aina häipyy.

Olen monesti tällä blogilla todennut, etten juuri lue kaunokirjallisuutta, koska se on lastenkirjallisuutta eikä sillä ole annettavaa yli 50-vuotiaalle ihmiselle. Olen nyt saanut tietää, että Ljudmila Ulitskaja kirjoitti esikoisromaaninsa 50-vuotiaana – siksipä hänen kirjansa eivät olekaan lastenkirjallisuutta. (16.10.2018)

 

Tekoäly ei vaivaa Venäjällä

 

Olen poikkeuksellisesti lukenut sekä viihde- että kaunokirjallisuutta.

En ole aivan hirveä Dan Brownin ystävä, mutta olen lukenut häntä kyllä ennenkin. Hän repii rahansa tarrautumalla johonkin ajassa valmiiksi viipeltävään idearyppääseen ja enemmän tai vähemmän vesittämällä aiheen jonkinlaiseksi jännärin tapaiseksi. Tässä uusimmassa, Alku -nimisessä, on aiempia vähemmän jyrän lailla etenevää absoluuttisen pahan väkivaltaa.

Ja nyt on siis muodikkaasti aiheena tekoäly ja sen integroituminen ihmiseen. Tiedossa ovat pitkään olleet suunnitelmat ja jossain määrin onnistuneet toteutuksetkin erilaisista tekoälyohjatuista implanteista, ja Alun visiona on, että seuraava evoluution vaihe on juuri ihmisen ja teknologian integroituminen. Ongelmaksi muodostuu se, että tekoäly vain suoritta saamansa tehtävän, ja vaikka sille opetettaisiin tiettyjä eettisiä periaatteita, se laskee edut ja haitat hiukan eri tavalla kuin ihminen, koska se muodostaa ajattelunsa hierarkian mekaanisesti ynnäämällä ja vähentämällä etuja ja haittoja. Tekoäly ei tunne Absoluuttia, niin sanoakseni.

Tekoälyä ei saada myöskään vastuseen. Se saataa myös onnistua jäämään 'eloon' jonnekin, vaikka sen pääserveri tuhoaisi itse itsensä.

Mutta sitten toisenlaiseen itsetuhoon. Maailmat eivät voisi poiketa toisistaan enempää kuin Dan Brownin ja Ljudmila Ulitskajan. Dan Brownia ei tarvitse jonottaa Kuopion kaupungikirjastosta, mutta Ulitskajan uusinta – eli teosta Meidän tsaarimme väkeä – pitää.

Luultavasti Ulitskaja on suosittu muuallakn kuin Kuopiossa, mutta meillä suosio perustunee sille, mistä tämän uusimman teoksen nimikin jo kertoo. Se tulee lähelle kotikaupunkimme suuren pojan Aapelin erään teoksen nimeä, nimittäin Meidän Herramme muurahaisia. Molemmat ovat novellikokoelmia, joiden kertomukset liittyvät enemmän tai vähemmän yhteen muodostaen kokoelmana näiden henkiöiden yhteisön. Pikku Pietarin pihan kaltainen keskushenkilö ei Ulitskajalla ole aivan yhtä selvä, mutta näissä Ulitskajankin novelleissa vilahtelee ympäristöään tarkkaileva Ženja, joskin hän kasvaa kirjan kuluessa aikuiseksi toisin kuin Pietari Jormalainen. Käväisi jopa mielessä, että kustannustoimittaja olisi voinut tehdä sellaisenkin ratkaisun, että olisi koonnut yksiin kansiin vain ne novellit, jotka voi jotenkin kuvitella liittyvän Ženjan elinpiiriin.

Kaikki eivät nimittäin kuulu, ja toinen selvästi erottuva ryhmä kertomuksia ovat ne, jotka tulevat aika lähelle joitain Kafkan novelleja. Vaikka Ulitskajan kertomuksista puuttuvat selvästi luonnollisen rajat ylittävät ykstyiskohdat, henki on muutamin paikoin kafkalainen. Esimerkiksi novelli Suuri opettaja tuo mieleen Kafkan novellin Blumfeld, vanheneva poikamies. Suuren opettajan Gena havittelee mahdollisimman harmitonta sisältöä elämäänsä alkamalla opetella saksan kieltä, ja hän katsoo onnen potkaisseen häntä, kun sisältöä elämään toden teolla tupsahtaakin, nimittäin steinerilaisuuden muodossa. Mutta sitten kaikki osoittautuukin aivan toisenlaiskeksi… Blunfeld puolestaan haaveille elämän sisällöstä pienen koiran hahmossa, ja hän ynnäilee plussia ja miinuksia. Juuri kun hän on kuvitellut mielessään parhaan mahdollisen elämän sulostuttajan, sellaiset tupsahtavat esiin ympäriinsä pomppivina selluloidipalloina, joista eroon pääseminen vaatii lopulta uhrauksia kuten Genan hankkiutuminen eroon omasta häpeästään, jota ei sitäkään edes tiedä kukaan muu kuin hän itse. Opetus: elämää ei saa harmittomaksi…

Lopussa on sitten kolmantena lajina vielä erillisiä juttuja, samanlaisia kuin koko kirjan ensimmäinen novelli, ja nämä eroavat muista siten, että vaikuttavat omaelämäkerrallisilta muistoilta. Nämä ovat mielestäni kirjan heikoimpia.

Kuten muissakin Ulitskajan kirjoissa, tässäkin itsemurhataan reippaasti.

Minulta on tässä Ultskaja-buumissa lukematta vielä Naisten valheet -niminen teos. Ja tietenkin se Iloiset hautajaiset, jonka jätin liian tarkoitushakuisena kesken.

On vaikea panna Ulitskajan teoksia paremmuusjärjestykseen, vaikka yleensä sellainen sujuu minulta helposti. Mutta sanottakoon, että kaikkein vaikuttunein olin Tyttölapsista. Minullahan oli pitkä opettajan ura, ja koska kaunokirjailijat ovat aika epäsosiaalisia, heillä ei yleensä ole juurikaan psykologista silmää paitsi omille ongelmilleen, ja tästä johtuen en juurikaan lue kaunokirjallisuutta, sen näkökulma kun on keskenkasvuisen itsekeskeisen lapsen. Ulitskaja onnistuu Tyttölapsissa katsomaan monenlaisia tyttöjä hyvin uskottavasti näiden omista näkökulmista, ja ammatillisista syistäni arvostan tätä kykyä.

Vihreän teltan alla oli järisyttävä kuvaus homo sovieticuksesta ja sen kamppailussa jälkisosialistisessa maailmassa, jonka luomisessa Venäjälle se on ainakin toistaiseksi epäonnistunut.

Medeia ja hänen lapsensa oli yleisinhimillinen kuvaus petoksesta ja sen uhrista, ja sen kohdalla mieleeni ei niinkään tullut kreikkalainen taru Medeiasta, joka tappoi lapsensa kostoksi näiden isälle, vaan sellaiset juutalaisuuden petokseen perustuvat suunnat kuten sabbatealaisuus ja frankilaisuus siinä mielessä kuin Singer ne esittää. Ja Singerin mielestähän petoksen uhrin ei pidä olla pahoillaan, sillä alistumalla uhriksi hän on voinut olla osallisena siinä riemusaatossa, jota petos merkitsee petollisille.

Luultavasti joudun lukemaan Daniel Steinin uudelleen. Olen kirjoittanut siitä kyllä tälle blogille, mutta saatan saada siitä nyt enemmän irti, kun olen lukenut Ulitskajan muuta tuotantoa. Daniel Stein nimittäin oli ensimäinen Ulitskajan teos, jonka luin.

Ljudmila Ulitskaja pysyy siis edelleen hyvänä kakkosena elossa olevien kirjailijain ranking-listallani. Ykkösenä on David Grossman. Jostain syystä molemmat ovat juutalaisia. Luultavasti syy on se, että hyviä kirjaiijoita ei synny kuin sellaisessa sosiaalisessa kontekstissa, joka arvostaa kirjallista kulttuuria yli kaiken.

Nyt minulla on lukemisen alla termin homo sovieticus keksijän (juutalaisen) Masha Gessenin teos Venäjä vailla tulevaisuutta. Nimen käännös on huono. Alkuperäinen kuuluu The Future is History, mikä tarkoittaa vähän eri asiaa. Kyllä Venäjällä varmaan tulevaisuus on, ellei aika lakkaa olemasta tai aurinko sammu, mutta epäilemättä sen historia määrää sen tulevaisuutta. Olen lukenut molemmat Gessenin aiemmin suomennetut kirjat, ja ne ovat olleet aivan järkyttävän hyviä. Varsinkin hänen kirjansa isoäideistään kuvaa samoja ilmiöitä kuin Ulitskaja varisinkin romaaneissa Vihreän teltan alla ja Medeia ja hänen lapsensa.

Ulitskajankin kirjoissa on läsnä venäläisten itsetuntenus vs. muiden Venäjän tuntemuksen halu. Meidän tsaarimme väen lopun omaelämäkerrallisilta tuntuvissa teksteistä yhdessä kertojaminä on Japanissa. "Käsittämätöntä sekin, miksi he tuntevat niin suurta vetoa Dostojevskiin ja venäläisen luonteen syövereihin, ja miksi sikäläiset älyttömät slavistit tutkivat Matjušinin ja hänen vaimonsa Jelena Guron tuotantoa samaan aikaan kun nämä eivät Venäjällä ole tuttuja jokaiselle taiteentutkimuksen professorillekaan", Ulitskaja kirjoittaa, ja minä joudun tunnustamaan, että itsellänikin on omamaalaamaani mustaa joutsena esittävää taulua vasten nojallaan postikorttipotretti Jelena Gurosta, joka oli tuosta pariskunnasta se lahjakkaampi puolisko.

En muista pitkän elämäni ajalta yhtäkään syksyä, jona olisi ilmestynyt niin paljon mielenkiintoisia kirjoja kuin tänä syyssesonkina. Miksi näin, vaikka kirjan loppua on paasattu aina 1990-luvulta asti? – Ilmeisesti kustantajat ovat tulleet siihen tulokseen, että jos kirja ei ole kuollut näiden kolmenkymmenen vuoden sisällä, se ei kuole ihan välleen vastakaan, joten kannattaa sitenkin tuottaa kirjoja. Ja vieläpä hyviä! Miten nämä kaikki ehtii lukemaan... (2.11.2018)

 

Vääristyneitä todellisuuksia

 

Sain kuin sainkin luetuksi viimeisenkin Ljudmila Ulitskajan suomennetuista teoksista – lukuunottamatta Iloisia hautajaisia, jota en lukenut loppuun – eli novellikokoelman nimeltä Naisten valheet.

Ulitskaja tunuu olevan aika epätasalaatuinen kirjoittaja. Naisten valheet on tokia aika hyvä, mutta ei järisyttävän hyvä kuten Ulitskajan suuret romaanit. Itse asaissa tuntuu kuin tähän olisi kerätty romaaneista yli jääneitä kohtia.

Näissä novelleissa seikkailee Ženja, jonka niminen hahmo on esiintynyt muuallakin Ulitskajan tuotannossa, esimerkiksi samantaapisessa novellikokoelmassa Meidan tsaarimme väkeä. Ženjan elämä ikään kuin etenee hyppelehtien kirjan edetessä novellista toiseen, ja tässä kokoelmassa teemana ovat erilaiset kohtaamiset valehtelevien naispuolisten olentojen, naisten ja tyttöjenkin, kanssa. Traagisin on kertomus Onnekas sattuma, jossa joukko venäläisiä prostituoituja valehtelee aina saman jutun omasta taustastaan ja tulevaisuutensa näkymistä. Juttu on vähän kuin meemi, joka on levinnyt tietyssä sosiaalisessa ryhmässä, ja on jotenkin järkyttävää, miten naiset eivät ota lukuun, että kun he kertovat kaikki saman jutun, on selvää, että jossain vaiheessa systeemi paljastuu.

Ženjaa ärsyttää ihmisten höperyys. Hän on itse tunnollinen ja kunnollinen ja ajattelee, että "kaikkeen kanssakäymiseen keiden tahansa ihmisten kanssa sisältyi myös pakko sietää heidän typeryyttään ja leväperäisyyttään…Kuten ikään kuin miltei jokaiseen ihmiseen syvälle sinetöityä, paremmin tai huonommin kätketyä hulluutta…" Ja juuri, kun hän on näin ajatellut matkalla lentokentälle, syöksyy päin autoa toinen, ja Ženja loukkaantuu vakavasti. Hän halvaantuu ja ajautuu autettavaksi, jopa avuttomammaksi kuin ne kaikki enemmän tai vähemmät kätketysti hullut, joita hän on kaiken aikaa jeesaillut, vaikka nämä eivät palauta lainaamiaan rahoja eivätkä ota vastuuta itsestään muutenkaan.

Ženja on aikuisen ikänsä lentänyt pää kolmantena jalkana hoidellen paitsi omia myös ja ehkä ennen kaikkea lähimmäistensä asioita.

Hän oli kyllä saanut varoituksen. Juuri ennen lentokentälle lähtöä yhdeltä aivan hoopolta, juutalaisuuteen kääntyneeltä kaunottarelta, jolla olosi ollut mahdollisuus selvitä itsekin elämästään mutta ei vain tahtonut vaan oli mieluummin hörhö. Tämä oli soittanut illalla, kun Ženjan olisi jo pitänyt olla nukkumassa aamullista lähtöään varten, ja sanonut: "– Anna anteeksi, jos loukkasin sinua Ženja. Mutta en voi olla sanomatta tätä sinulle, tämä on hirveän tärkeää. Talmud sanoo, että jos ihminen tekee toisille hyvää mutta voi itse huonosti, se on väärin… Ihmisen pitää voida hyvin… Sinä elät väärin… Ihmisen pitää voida hyvin!"

Onnettomuuden jälkeen Ženja suunnittee tekevänsä itsemurhan heti kun vain halvaantuneisuudeltaan pystyy. Se on hänen ainoa motiivinsa parantua.

 

Hänen miehensä ja poikansa oppivat hoitamaan huushollin, vaikka eivät ole ennen edes tienneet, miten pesukone käynnistetään. Paraneminen etenee.

 

Kun juutalaiskäännynäisystävätär palaa kenties hiukan epäonnistuneelta pitkältä Jerusalemin-matkaltaan, tämä hoitelee Ženjan jalkoja.  Leikkaa kynnet, hioo hohkakivellä kantapäät, ajaa säärikarvat, pesee ja voitelee…

Lukemisen arvoinen kirja, siis. (23.11.2018)