Unohdettua karjalaislajia

Ingman, Rosa & Naëmi. Jenny Ivalo päiväkirjansa valossa. Sortavala 1928.

Sipilä, Jorma. Rakentajapappi Otto Vilho Aarnisalo. Pieksämäki 1954.

(Kemppinen, Iivar. Sortavalan seminaarin historia. Helsinki 1969)

Kirjottelin Karjalaisuuksiini aiheeseen nähden aika paljon Otto Aarnisalosta (1864 –1942) ja Jenny Ivalon (aik. Ingman) aloitteesta syntyneestä, alkujaan Sortavalan Evankelisen Seuran diakonissalaitoksesta. Ettei tekstiä tulisi enempää, jätin turhia yksityiskohtia välttääkseni lukematta Jorma Sipilän kirjoittaman kirjan Rakentajapappi Otto Vilho Aarnisalo samoin kuin Jenny Ivalon siskojen Rosa ja Naëmi Ingmanin teoksen Jenny Ivalo päiväkirjansa valossa. Niinpä luin kirjat nyt.

Papintytär Jenny Ingman (1854–1921) vietti lapsuutensa Lapissa, missä levisi lestadiolainen herätys. Hänen sisarensa päivittelevät kirjassaan usempaankin otteeseen Jennyn terveet rajat ylittävää vakavamielisyyttä ja työteläisyyttä uskonnollisissa kysymyksissä, jos kohta hän oli ehkä tarpeettoman ahkera maallisissakin opinnoissa. Nykylukijaa hämmästyttää eniten synnintunnossa rypeminen, sillä synnin tekemiseen ei jänkhällä voinut olla juuri tilaisuuksia. Ehkä kysymyksessä olikin pikemminkin hirmuinen halu "syntiin", johon ei ollut pienimpiäkään mahdollisuuksia?– tämähän tulee ajalla jälkeen Sigmund Freudin aina tällaisesta mieleen…

Tosin samaan hengenvetoon pitää ihmetellä metsien ja kuohuvien koskien läpi kulkevaa koulumatkaa Sodankylästä Ouluun samoin kuin reipasta riuhtaisua Tukholmaan 1871. Riuhtaisu oli ehkä liian raju, sillä 17-vuotias tyttö sairastui heti perille päästyään. Sisaret veikaavat lavantautia, mutta maailmassa jälkeen Sigmund Freudin olettaisin sairauden taustalle psykosomaattiset syyt. Seurauksena oli viimeistään tässä vaiheessa patologiselta vaikuttavaksi äityvä hurskaus.

Mutta noin puolen vuoden kuluttua Jenny pääsee aloittamaan Tukholmassa varsinaiset opintonsa. Hän luki –  ilmeisesti itsenäisesti – kieliä kuten ranskaa ja englantia, ja viime mainitun kohdalla pistää silmään, että 1870-luvulla se ei ollut vielä varsinainen oppineisuuden kieli – se oli tuolloin saksa – mutta englanninkieliseltä alueelta tuli runsaasti uusia uskonnollisia liikkeitä kuten vapaakirkollisuus, metodismi ja helluntailaisuus sekä runsaasti uutta uskonnollista kirjallisuutta. En tiedä, paljonko 1800-luvun kulttuurihistorioitsijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että englannin kieli tieteen kieleksi saattoi kiertää ainakin osittain uskonnon kautta.

Lisäksi Jenny pääsi osallistumaan joihinkin aineisiin tukholmalaisessa opettajatarseminaarissa, joka oli suurin piirtein samantyyppinen kuin meikäläiset tuon ajan tyttökoulujen opettajattaria kouluttavat jatko-opistot.

Tukholman reissu kesti reilun voden, ja Suomeen paluu tapahtui Sodankylän sijaan Kuusamoon, johon isä oli tullut kirkkoherraksi. Siellä Jenny alkoi pitää pyhäkoulua – Rosa ja Naëmi tosin kutsuvat sitä kirjassaan sunnuntaikouluksi, mutta sunnuntaikouluilla tarkoitettaan tosiasaissa ammatilliseen, oppipoikien työpaikoillaan saamaan, opetukseen liitettyä yleissivistävää opetusta, jolla oli jonkinlainen valvontafunktio, eikä Jenny vaikuta pitäneen sellaista vaan pikemminkin pyhäkoulua, joka siis on Suomen koululaitoksen historiankirjoituksessa vakiintuneen terminologian mukaan ihan eri asia. Tässä vaiheessa Jenny rupesi myös käymään sairaiden luona vierailuilla. Lisäksi Jenny piti Kuusamossa parin vuoden ajan sisarensa Bettyn kanssa kerran viikossa tavallista koulua lapsille, koululaitoksemme historian termein valmistavaa koulua, lukemisineen, kirjoittamisineen ja laskentoineen ennen kuin paikkakunnalle saatiin oikea kansakoulu (joka ei siis korvannut tuollaisia valmistavia kouluja).

Tämän harrastelijaluontoisen opetustoiminnan innoittamana Jenny hakikin sitten Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaariin, joka tuolloin vuonna 1874 oli vielä Suomen ainoa opettajaseminaari. Jenny ei suoranaisesti arvostanut tätä liikettä elämässään vaan kirjoitti päiväkirjaansa: "Eihan kansakoulunopettajattaren virka maaseudulla ole mitään maailman silmissä suurta, vaan ehkä minä semmoisessa, hiljaisessa elämässä parhiten voin löytää Jumalan salatun viisauden ja opin tekemään Hänen tahtonsa".

Kävi ilmi, että Jenny oli aivan liian lahjakas ja luonteeltaan epäsopiva lasten opettajaksi. Häntä syytettiin koko ikänsä tylyksi ja epäkäytännölliseksi, jotka ominaisuudet hänellä sisartensakin mielessä kiistatta oli. Jenny oli tästä itsekin tietoinen ja rukoili Jumalalta itselleen lempeämpää luonnetta ja että olisi ystävällisempi ja kykenisi osoittamaan sitä rakkautta, jota hän lähimmäisiään kohtaan tunsi. Hän kysyy Jumalalta: "Miksi olen näin jyrkkä ja jörö, vaikka jo 30 vuotta olen rukoillut Sinulta pehmeyttä ja suloisuutta käytöksessäni". Ratkaisuksi ongelmaan ilmaantui opettajan virka Sortavalan seminaarissa: aikuiset oppilaat eivät vaatineet samanlaista lempeyttä kuin lapset. Seminaarissa tämä ruotsinkielinen neiti-ihminen sitten opetti kaikista Jumalan aineista suomen kieltä.

Kemppisen Sortavalan seminaarin historia kuvailee usein vuolaasti seminaarin opettajia, mutta Jenny Ingman selviää suomen kielen opetusta käsittelevän luvun viimeisenä, yhtenä ainoana virkkeenä. Rosa ja Naëmi Ingmankaan eivät juuri käsittele sisarensa seminaariopettajanpestiä, missä epäilen olleen ongelmia huolimatta siitä syvästä suomalaismielisestä vakaumuksesta, jonka Jenny oli omaksunut Jyväskylässä aina siihen mittaan, että tunnempana, jo tosin seminaarin opettajan virasta erottuaan, suomensi nimensä Ivaloksi eli samaksi kuin veljensä Santeri.

 

Siskot hyppäävät päiväkirjaeditiossaan suoraan diakonissalaitoksen perustamiseen. Sen taustala oli ns. lehtoreiden herätys, jonka työkaluksi, lähinnä raamattujen ja traktaattien jakelua varten, syntyi Sortavalan Evankelinen Seura.

Lehtoreiden herätyksen ja Uukuniemen herätyksen suhdetta ei ole selvitetty, ja vaikeaa se onkin, jos kirjeenvaihto yms. on kadonnut eli tuhoutunut reilun vuosisadan kuluessa. Mitään virallisia asiakirjojahan ei voi epävirallisista yhteyksistä olla. Karjalaisuuksissani siteeraan Uukuniemeen herätyksen alullepanijoihin kuuluneen äitini isoisan Antti Sihvosen saamaa kirjettä lehtoreiden herätyksen johtohahmolta, Sortavalan Evankelisen Seuran ensimmäiseltä puheenjohtajalta Konrad Aleksis Hougbergilta/Vaaraselta. Kirjeen sisällöstä päätellen kontakteja on ollut runsaastikin.

Jenny Ivalon aloitteesta Evankeliseen Seuraan perustettiin siis diakonissalaitos, jossa koulutettiin ammattimaisia diakonissoita. Koulutus oli käytännössä sairaanhoitajan koulutus. Tämä oli skandaali. Sortavalan diakonsissalaitosta nimitettiin tämän johdosta rikkaruohoksi koko suomalaisen, vasta syntymässä olevan, diakonian kentällä. Diakonissalaitoksia oli tätä ennen jo Viipurissa ja Helsingissä, mutta niiden toiminta oli hyvin suljettua ja perustui mannermaisiin esikuviin, joiden mukaan diakonian tuli olla täysin säätelystä vapaata ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa, eikä siihen saanut kehittää minkäänlaisia normeja. Eli jos joku halusi hoitaa sairaita diakonian nimissä, tältä ei saanut vaatia siihen minkäänlaista pätevyyttä vaan pelkästään sydämen halua. Pääasiallinen tarkoitus oli voittaa sieluja Kristukselle, vaikka kohteet sitten olisivat kuolleet siihen.

Tämä asenne näkyy loppupelissä kyllä Jenny Ivalon päiväkirjoissakin. Hän nimenomaan rukoilee Jumalalta, että saisi voittaa tällä tavoin edes yhden ihmisen Jumalalle. Herää kylläkin kysymys, miksi, sillä Jenny Ivalo ei itse saanut uskonnosta mitään iloa ja puhuttelee rukouksessa Jumalaa: "Enkö täällä koskaan saa maistaa iloa ja onnellisuutta sinussa?" Hän arvelee, että hädässä olevia ihmisiä ei voi saada kuulemaan Jumalan sanaa ellei heidän aineellista hätäänsä hiukan helpoteta ensin, mutta sitten piti käytämän sielun kimppuun, ja sairaiden ja köyhien kanssa pitää keskustella siitä, mitä Jumala on mahtanut ajaa takaa sallisessaan vaikkapa köyhyyden ja mikä oli kärsivien ihmisten omien syntien osuus tilanteesaan.

Tässä Jenny Ivalon siskojen laatimassa teoksessa on jotain hupaisaakin, nimittäin kuvia Jenny Ingmanista nuorena. Harmittaa, ettei ollut myös näistä sisarista. Nimittäin äitini tädin Emman papereista löytyy alla oleva kuva, jossa vasemmalla laidassa oleva hahmo näyttää jonkin verran Jennyltä. Julkaisin kuvan Karjalaisuuksissani, ja aprikoin, joskohan se on Lahja, joka oli opiskellut lastentarhan opettajaksi ainoassa tuon ajan alan oppilaitoksessa eli Ebeneser-talossa. Mutta suu on kyllä kuin Jenny Ingmanin suu. Diakonissoille määrättiin jonkinlainen myssy, ja Jenny Ivalolla on tuollainen samanlainen siinä tunnetuimmassakin kuvassa hänestä, myöhäisemmältä ajalta, jolloin hän oli olemukseltaan melkoinen tankki. Jennyllä oli noihin aikoihin elossa kolme läheistä siskoa, Rosan ja Naëmin lisäksi Betty. Kuvassa toisena oikealta olevasta naisesta Emman arkistossa on muitakin kuvia, ja olisipa hauska tietää kuka hän on ja mikä oli Emman yhteys noihin ryhmäkuvan hahmoihin. Se on tiedossani, että Emmalla oli jotain tekemistä joko Evankelisen Seuran tai ainakin sen seuraajan, Suomen Kirkon Sisälähetysseuran kanssa.

 



Jennyä lykästi, että hän pääsi Sortavalaan, sillä siellä oli toimintamahdolisuuksia lahjakkaille ihmisille. Siellä oli tilaa tehdä aivan mitä tahansa, enkä usko, että Jenny Ivalo olisi voinut luoda uraansa diakonian eturitamassa missään muualla. Sortavalssa kun siedettiin luonteeltaan äkkivääriäkin ihmisiä, kunhan näillä vain oli ideoita ja itsellään tarmoa niiden toteuttamiseen.

Siinä vaiheessa, kun diakonia alkoi kiinnostaa myös kirkkoa, Sortavalaan haluttiin perustaa alan koulu myös miehille, ja Jenny Ivalolle astui aisapariksi Otto Aarnisalo. Aarnasalo oli jo kolme vuotta Sortavalan diakonissalaitoksen perustamisen jälkeen eli heti 1897 käynyt Sortavalssa sopimassa diakonissan saamisesta Virroille, missä tuolloin toimi, ja Jenny Ivalo kävi sitten itse puolestaan Virroilla tarkastamassa, miten sisarella meni. Tässä yhteydessä Ivalo oli kertonut, että he olivat kaavaileet omaa pappia Evankeliselle Seuralle, ja Aarnisalo oli saman tien ilmoittanut, että ottakaa minut.

Jorma Sipilä taustoittaa teoksessaan Rakentajapappi Otto Vilho Aarnisalo diakonian esiin nousua sillä kirkon uudella haasteella, jonka olivat heittäneet toisaalta työväenliike ja toisaalta kristillisyyden uudet vapaat suunnat. Viimemainitut erosivat kirkosta siten, että niissä maallikot saattoivat olla aktiivisia toisin kun kirkossa, jossa kansalle oli varattu pelkkä passiivisten objektien asema. Suurin osa kirkon toimijoista otti mieluummin vastaan vapaiden kirkkojensuuntien tehokkaiksi osoittautuneiden saarnajien haasteen ja halusi kehittää kirkossa tätä puolta. Ensin mainittuun tartuttiin vähemmän hanakasti. Joitain muitakin – kuten esimerkiksi Sigfrid Sirenius – olivat asialla, mutta ainoa tosiasaillinen 1800- ja 1900-lukujen vaihteen punikkipappi oli Otto Aarnisalo. Näkemyksensä hän ilmaisi omin sanoin Sipilän siiteeraamassa, nimimerkillä Työmiehen poika julkaisemassaan teoksessa Suomen vaara vuodelta 1918: "Käsitykseni on, ettei nykyisiä taloudellisia ristiriitoja voida tyydyttävästi ratkaista vähemmällä kuin siitymällä sosialistiselle kannalle. Olen sosialisti ja pidän sitä kunnianani". Kuin myös: "Kyllä olot ovat saatavat sille kannalle, että rikkaus tuottaa niin vähän etua, ettei kellään ole halua sitä tavoitella – Nykyinen kanta, ettei yksityisen taloudehoito koske yhteiskuntaa, ei voi olla oikea."

 

Aarnisalo todellakin esitti teollisuuden ja liikeyritysten ottamista valtion haltuun. Tässä yhteydessä hän ei halunnut puhua puolueista, vaikka hän olikin sitä mieltä, että sosialismin piti toteutua kristillisyyden perustalta: "Suuri erehdys on muodostaa kristillisiä yhteiskunnallisia puolueita tai taloudellisia kristillisiä yhtymiä. On Herran nimen väärinkäyttämistä, kun hänen nimeään lainataan meidän hommiimme. Sitä tietä voidaan jonakuna päivänä saada kuulla vaikka 'kristillisestä makkaraliikkestä', ja Kristus saa häpeän siellä myydyistä pilaantuneista makkaroista", kirjoittaa Aarnisalo Työmiehen poika -nimimerkillä.

Otto Aarnisalo oli syntynyt Viipurissa Lillqvistinä ruotsinkieliseen rakennusmestarin perheeseen. Kotiolot olivat kohtalaisen hyvät ja kouluunpääsy itsestäänselvyys. Oton koulunaloitus ajoittui kansakoulun aamuun, jolloin rahvaalle tarkoitettuun kansakouluunkaan ei menty kylmiltään vaan sitäkin ennen oli edessä ns. valmistava koulu. Parempi väki kulki valmistavasta koulusta oppikouluihin, ja Aarnisalonkin koulutie jatkui Viipurin klassilliseen lyseoon. Kyseinen koulu siirtyi sotien jälkeen Kuopioon ja muuttui klassilliseksi yhteislyseoksi, millä on ollut sellainen seuraus, että minä ja Otto Aarnisalo olemme käyneet samaa koulua.

Naëmi ja Rosa Ingman kertovat Jenny päiväkirjamerkitintöjen välipuheissa, että Jennyä piinasi Evankelisessa Seurassa joku lehtori B. Näissä kohdissa ei siis ilmoiteta lehtorin koko nimeä, mutta selvästihän kysessä on Bruno Boxström, Evankelisen Seuran johtokaksikon toinen persoona Houghbergin/Vaarasen rinnalla. Joidenkin Jenny Ivalon kirjasten sekä lähetysompeluseuran perustamisen tähden Boxström oli julistanut Jenny Ivalon vaaralliseksi ihmiseksi.

Varsinkaan Boxström ei tullut toimeen Otto Aarnisalon kanssa. Aarnisalon ratkaisu oli ryhtyä ajamaan uuden organisaation, Suomen Kirkon Sisälähetysseuran, perustamista.  Sanottu ja tehty, ja perustava kokous pidettiin 1905. Ennen pitkää Sisälähetysseuralle siirtyi miespuolisten diakonien valmistavan, jo alkujaan oman laitoksen, rinnalle myös Evankelisen Seuran diakonissalaitos. Tästä seurasi jälleen palautetta Jenny Ivalolle, sillä Boxström katsoi Jennyn petturiksi ja sopimuksen rikkojaksi, kun tämä lähti diakonissalaitoksineen Suomen Kirkon Sisälähetysseuran matkaan. Evankelista Seuraa ei tässä yhteydessä toki mitenkään lakkautettu, joten siinä mielessä on hiukan väärin väittää, että Sisälähetysseura olisi ollut sen seuraaja. Mutta suuri osa sen toiminnasta siirtyi Sisälähetysseuralle, kuten kirjapainotoiminta, ja Aarnisalon aikaan 1907 sille rakennettiinkin komea, edelleen pystyssä oleva Raamattutalo, jossa tuotettiin pian kaikki Suomessa tarvittavat raamatut ja virsikirjat sekä koko joukko muutakin kirkollista materiaalia. Raamattutalolla tuli olemaan Sisälähetysseuralle suuri taloudellinen merkitys.

Aarnisalo pyrki ajamaan diakoniatyölle lailla aseman lähinnä sen talouden turvaamiseksi mutta myös tuomiokapitulin valvonnan takaamiseksi. Tämä oli joidenkin mielestä rakkauden palveluksen säätelemistä ja perustui harhaluuloon, että laeilla voidaan luoda elämää. Tähän Aarnisalo lausui: "On sanottu, ettei pidä reglementeerata, ja se on oikein voimasana tässä asiassa. Minä laskin, että nämä lakimääräykset, jotka nyt ovat kysymyksessä tekevät 24 riviä, ja sitten minä katselin, miten paljon lukkareista kertyi pykäliä, ja niin omitusita on että lukkareista on 24 pykälää ja joukossa useita, jotka ovat pidempiä kuin kuin kaikki nämä diakoniapykälät yhteensä. Ei voi silloin sanoa, että reglementeeraukseen olisi menty. Turhaa on semmoinen puhe".

Ylipäätäänkin Aarnisalo vaikuttaa havainneen, että asiaa kuin asiaa edistää, kun sekaan panee jokusen numeron. Ilmeisesti 1900-luvun alussa ei ollut tapana laatia erilaisten avustuspyyntöjen tai hanke-esittelyiden yhteyteen laskelmia, ja tästä lienee johtunut, että Aarnisalon aritmeettinen propaganda puri niin hyvin. Aarnisaloa sanottiinkin Suomen suurimmaksi kerjöläiskeksi, sillä hänen hankkeensä vaativat paljon rahoitusta, jota tuohon aikaan useinmiten haettiin avustuksina. Nämä hakemukset niiden oheen laadittuine lehtisineen saivat hyvin julkisuutta.

Pääsääntöisesti Aarnisalon laskelmat eivät pitäneet kutiaan, mutta ei se mitään, sillä häntä oltiin siunattu erityisellä "vekseliuskolla" – termi ei ole minun vaan Sipilän, ja sitä on käytetty joissain muissakin Aarnisalosta kertovissa teoksissa. Hän joutui siis usein turvautumaan lainaan, mikä ärsytti monia kuten Boxströmiä ja Jenny Ivaloakin. Tähän kritiikkiin Aarnisalo vastasi, että miksi kranttuilla, jos jumala ei anna suoraan rahaa, mutta myöntää lainaa? Tällainen paheksunta oli hänen mukaansa vähän kuin kerjäläisellä, jolle ei kelpaa ruisleipä kun hänellä on periaatteena syödä vain vehnästä.

Aarnisalon rakennuttamana syntyi myös uusi diakonissalaitosrakennus sairaaloineen, Vivi Lönnin piirtämä ja erittäin näyttävä. Sortavalassa oli tähän mennessä vähintään yhtä näyttävä Magnus Schjerfbeckin suunnittelema kaupunginsairaala, jota isännöi Gustaf Winter. Tämä toimi lääkärinä myös diakonissalaitoksen sairaalassa. Sairaaloiden välille muodostui selkeä työnjako siten, että kaupunginsairaalasta tuli lähinnä kirurginen sairaala tohtori Winterin mielenkiinnon mukaan. Aarnisalo piti jatkuvasti esillä sitä, että Sisälähetysseuran diakonia ei saanut olla kunnallisen terveydenhoidon kilpailija missään mielessä.

Mutta jostain syystä Winter läksi Sortavalasta vuonna 1918. Syytä en ainakaan minä tiedä, mutta tokihan Aarnisalo ja Winter edustivat tarkalleen päinvastaisia poliittisia laitoja. Winteristä ei liene olemassa elämäkertaa. Julkiselta kannalta katsottuna ei ehkä ole tarpeenkaan, sillä hänen kiistattomat saavutuksensa ovat hyvin kirjattuna eri lähteisiin. Mutta Sisälähetysseura rakennutteli kaiken aikaa lisää erilaisia hoitolaitoksia. Väkisin tulee mieleen, voisiko syynä Winterin kaistan vaihtoon olla se, että häntä tympi, kun paikkakunnalla alkoivat pitää mitä ihmeellisimpiä sairaaloita ja hoitoloita punainen pappismies ja yltiöuskonnollinen, ruotsinkielinen suomen kielen opettajatar.

Mutta minkäs teit, kun jotkut Aarnisalon uusista aloitteista olivat aloilla, joilla kunnallisella puolella ei ollut vielä minkäänlaista toimintaa kuten "äänettömäksi hädäksi" kutsutun lievittäminen, minkä seurauksena syntyi mm. kuuluisa Vaalijalan vajaamielishoitola.

Se piti vielä kertoa, että kun Viipurin hiippakunta antoi Aarnisalolle rovastin arvon, tämä kirjoitti kiitoskirjeessä luulleensa, että rovastin arvo myönnetään vain lihaville ja laiskoille, eikä hän omasta mielestään ollut kumpaakaan. (22.12.2021)