Useampia kirjakulttuureita

Aina ei raha ratkaise.

Jo useamman vuoden aina joulun alla tiedotusvälineet ovat julistaneet, että kirjojen myynti on laskenut. Tällä 'myynnillä' tarkoitetaan isojen kustantamojen kirjakupoissa tekemää myyntiä. Mutta jos menee kirjapainoon ja kysyy, tekevätkö he nykyisin vähemmän kirjaja, vastaus on, että ei vaan dramaattisesti enemmän.

Tässä joko on hirmuinen ristiriita tai sitten meillä on isojen kustantamojen hallitsemien markkinoiden ulkopuolista kirjakulttuuria. Ja saattaapa olla, että tämä toinen kirjakulttuuri ei edes perustu kirjojen myyntiin.

 

Tämä on kieltämättä historiallisesti merkillinen tilanne, sillä kirjat olivat aikoinaan maailman ensimmäinen teollisesti valmistettu massatuote. Kirjoja tehtiin sarjoina pian 1400-luvun puolivälin jälkeen, kun muita massatuotteita alettiin saada vasta 1700-luvulla. Myös ensimmäiset mainokset olivat kirjanpainajien ilmoituksia tuotteistaan, joskin hyvin pian syntyivät myös kiertelevien esiintyjien ilmoitukset, jahka älyttiin yhdistää puupiirroslaatta irtokirjakkeilla ladottujen tekstipalstojen lomaan. On ymmärrettävää, että kirjamainokset olivat maailman ensimmäisiä mainoksia, sillä ihkaensimmäiset ilmoitukset perustuivat pelkkään tekstiin eli niiden viestin ymmärtäminen edellytti vastaanottajalta lukutaitoa. Se oli keskiajalla päässyt romahtamaan ja elpyi olikeastaan vasta kirjojen massatuotannon myötä.

Nyt meillä näyttäisi ainakin kirjapainojen mukaan syntyvän kirjoja kuin sieniä sateelle, mutta täysin aiemmasta poiketen niitä ei käytännöllisesti katsoen lainkaan markkinoida. Niitä väsätään lähinnä itseilmaisun tarpeesta omakustanteina ja joko jaetaan ilmaiseksi tai myydään pelkästään painokustannukset peittävällä hinnalla tutuille ja sukulaisille.

Osittain nämä kaksi kulttuuria, isojen kustantamojen markkinavetoinen toiminta ja omakustanteleminen, ovat päällekkäisiä. Yleisesti tiedetään, että vaikkapa Erkki Tuomioja julkaiseen perusteelliset tietokirjansa ison kustantamon kautta, mutta keräilee blogitekstejään yhteen omakustanteiksi, joita antaa kavereilleen joululahjoksi.

Omakustanteen yleensä tunnistaa ulkoasustakin.

Tuossa olisiko ollut toissa viikolla kun isäntä riemastui löytäessääni kirjastosta Arvo Tuomisen teoksen Kannaksen kaleidoskooppi. Se perustuu Tuomisen televisiosarjoihin matkoista pitkin Karjalaa eli samoja seutuja, joilla olemme itsekin reissailleet. Isännän riemu perustui 'havaintoon', että Tuominen on pannut rahoiksi: Latviassa kirjan painaminen on maksanut vitosen kappaleelta, ja nyt Tuominen myy sitä hirveät määrät parilla kympillä. Hän oli varma, että kysessä on siis Tuomisen omakustanne. Sillä kirja tosiaan näyttää omakustanteelta, ts. siltä, että joku on ihan itse väsännyt sen keittiöpöydän ääressä. Kanteen on värkätty pitsi-ikkunoista 'tällänen kaleidokoopi, kato, kun kirjan nimessä on kalaidoskoopi! – eikö oo hieno!'; kannessa on kaksi eri groteskia keskitetyssä ladonnassa ilman jännitteen häivää; taitossa ei ole pienintäkään järkeä – kuviakin on joka kokoa, kaikki tosin liian pieniä, vaikka kirja samaniakaisesti kärsii liina suuresta formaatista; kuvia on ehdottomasti liikaa, ja ennen kaikkea ne on käsitelty huonosti, mikä merkitsee esimerkiksi sitä, että keskellä sivua kateilevat kirkontornit absurdisti, kun valeasta päästä taivaasta puuttuu piste.

Edellä mainittu joko on osaamattomutta tai sitten tarkalleen päinvastoin. Kaikki riittävän iäkkäät markkinointi-ihmiset muistavat takavuosikymmeniltä, kun eräs turkisfirma palkkasi lauman huippugraafikoita tekemään mahdollisimman halvan näköiset esitteet ja pelit. Tämän seurauksena turkkien myynti posahti pilviin, kun kuluttajien mielestä nyt sai halvalla – tosiasiassa turkien hintoja ei laskettu lainkaan.

Onko meillä joku syy olettaa, että Arvo Tuominen ei olisi saanut tätä kirjaansa kustannettua jonkun ison talon, WSOY:n, Otavan, Siltalan, Teoksen… kautta, jos olisi halunnut? – Eipä taida olla. Siispä hän on erikseen halunnut tämän kirjansa julki juuri näin. Miksi? Ehkäpä vain siksi, ettei halua tulla assosioiduksi tuohon isojen kustantamojen herraskaiskirjakulttuuriin.

Uudet asenteet yhteiksunnallisia instituutioita kohtaan ovat herkästi näkyneet ensimmäisenä kirjakulttuurissa, ja nyt vaikuttaa siltä, että yhteiskuntaamme on pesiytynyt makkinavoimien vstainen kirjakultuuri, jossa kirjailijat eivät pyrikään suurimpaan mahdolliseen palkkioon, myyntii eikä näkyvyyteen vaan johonkin muuhun. Esimerkiksi tietyn tyyppiseen yhteisöllisyyteen.

Vanhana saivartelijana tutkailin Tuomisen kirjan itsekin luettuani sitä hiukan tarkemmin. Huomasin huomaamattomasti kanteen pienellä pistetyn, ohuella linjalla kehystetyn sanan 'REUNA'.

Kysessä on kustantamo.

Kerroin sitten havainnoistani isännälle: ulkoasun piirteistä ja siitä, että kirja ei olekaan omakustanne. Hän oli hiukan pettynyt. "Se on kuitenkin niin herttainen kirja", hän sanoi. Ja se onkin tämän jutun pointti.

Maassamme vilisee tätä nykyä tällaisia pienkustantamoja. Kuopiossakin on ties miten monta, kun netistä surfaa. Luulisin, että voisi vallan mainiosti pysyä lukemisessaan kiireisenä lukein pelkästään pienkustannettuja kirjoja ja puuttumatta isojen talojen tekeleisiin lainkaan. Meilläkin on hyllyssä näitä melkoisesti. Nämä pikku kustantamot toimivat lähinnä kaveripiireissä eivätkä ne suorita minkään valtakunnan markkinontia paitsi omilla verkkosivuillaan.

 

Nämä pienet kustannustalot näyttäisivät toimivan oikeastaan ikään kuin 'omakustantamisen' helpottajina. Painattaminen on muuttunut kovasti helpommaksi, kun jokseenkin mistä tahansa dokumentista voi tehdä digitaalipainoon soveltuvan pdf:n, mutta toki siinä edelleen on vähän askeretta, että onnistuu tekemään sen dokumentin ja pdf:än haluttuun kokoon, jos se haluttu koko on joku muu kun A4 – ja ylleensähän kirja on jonkun muun kokoinen –  ja jos sekaan haluaa kuvia, sillä nehän vaaivat käsittelyä. Oma hommansa se on sekin, että etsii ja hoitaa suhteet johonkin Itä-Euroopan huokeaan painolaitokseen. En ole selvittänyt, maksavatko nämä pienet kustantamot lainkaan palkkioita kirjoittajielleen. En myöskään tiedä, osallistuvatko ne kirjojen toimittamiseen – luulisin kuitenkin, että eivät juuri. Mutta isojen kustantajien ja yksiselitteisen omakustantamisen lisäksi mellä on tällaista omakustantamista lähellä olevaa pienkustantamista, jossa tuskin tähdätään suuriin voittoihin tai laajoihin kohderyhmiin.

Isot kirjatalot pysyvät varmaan vielä pitkään kirjallisuusdiskurssin hallitsijoina siinä mielessä, että niissä kirjoja tuottamalla tuotetaan. Monet kirjoittajat arvostavat niiden ammattitaitoisia kustannustoimittajia. Näistä hyvin toimitetuista ja kelvokkaisiin ulkoasuihin saatetuista kirjoista keskustellaan valtamedioissa, niitä jaellaan arvostelukappaleina, niistä tiedotetaan muutenkin potentiaalisille kirjoja esitteleville henkilöille, niistä pidetään julkistamistilaisuuksia isolle medialle ja niitä markkinoidaan muuttenkin laajalla välinevalikoimalla (kirjan oma ulkoasu mukaan lukien)… Tämän diskurssin puitteeissa sitten valikoituu kansallisesti merkittävä kirjallisuus oli se sitten kauno- tai tietokirjallisuutta, ja tämä valikoituu samalla myös potentiaaliseksi käännöskirjallisuudeksi ulkomaille. Omakustanteet ja pienkustantamot eivät osallistu tähän diskurssiin, vaikka saattavat itse julkaista myös käännöskirjallisuutta – heidän itsensä kustantamat teokset hyvin harvoin päätyvät muille kielille käännetyiksi.

Mutta omakustantajilla ja pienkustantajilla on hauskempaa. Niin että valitse siitä. (24.3.2017)

 

PS. Kommentit poistuvat täällä valikoissa, mutta kerron tässä, että Arvo Tuominen kommentoi yllä olevaa tekstiä. Hän oli oikeassa joissain asioissa, kuten arvellessaan, että negatiivinen kritiikkini perustui kateuteen. Mutta hän kertoi myös, ettei Suomalainen kirjakauppa ollut suostunut ottamaan teosta myyntiin, ja Tuominen väitti samalla, että kirjan ulkoasu on makuasia, millä hän varmaan tarkoitti, että se on merkityksetön asia. Ilmeisesti Suomalaisen kirjakaupan makua ei nyt sitten vastannut Tuomisen kirjan harrastelijamainen ulkoasu, joten se taisi olla tämän tahon mielestä sittenkin merktyksellinen seikka. Kirjakappa kun on useinmiten bisnes eikä harrastelua, mikä käytännössä merkitsee harrastelijamaisilta vaikuttavien teosten ulos sulkemista, koskapa harrastelu ei myy perinteisissä kirjakauppoissa... Mutta voi olla, että jossain vaiheessa syntyvät myös erilliset oma- tai pienkustannekustannemarkkinat, siis aivan erilliset, joilla harrastelijamainen ulkoasu on nimenomaan hyve.