Symboleita ja myyttejä

Väisänen, Liisa. Kristilliset symbolit – Ikkuna pyhään. Hämeenlinna 2011.

 

Müller, Thomas. Ihmispeto. Gummerus 2006.

Lukaisin tässä vakavamman kirjallisuuden lomassa pienen kirjasen, Liisa Väisäsen teoksen Kristilliset symbolit. Formaatti on kyllä aika iso ja sivujakin kyllä melkein kaksisataa, mutta kirjaintyyppi on kookas, millä kustantaja Kirjapaja on varmaan pyrkinyt ottamaan huomioon kristillisen lukijakunnan oletetun ikänäön. Tekstiäkin voisi luonnehtia suorastaan selkokieleksi.

Viimemainitusta syystä lukiessa kerkesi ajattelemaan runsaasti omiaan. Esimerkiksi sivulla 35 Väisänen väittää: "Kristillisyys syntyi yhteiskunnassa, joka oli täynnä kuvia". Olen silkan nojatuolispekulaation nojalla melko varma, että väite on väärä. Tuona aikana ei kuvia ollut käsittääkseni juuri ollenkaan. Missä niitä olisi ollut? Juutalaisuudessa oli kuvakielto. Roomalaiset kylvivät ympärilleen jokusen patsaan ja koristelivat kylpylöitään mosaiikkikuvin. Eri uskontojen temppeleissä oli myös joitain kuvia, mutta suoraan sanottuna aika vaatimaton määrä. Olisin halunnut, että Väisänen olisi selittänyt, missä kuvia oli kristinuskon syntysijoilla ajanlaskun alun tienoilla, ihan noin tarkkaan ottaen, ja minkä verran, noin tarkaan ottaen. Minä nimittäin tosiaankin elän siinä uskossa, että Jeesuksen kuolemaa välittömästi seuraavina parina vuosisatan normaali yksittäinen ihminen näki eläessään kuvia sen verran, että niiden laskemiseen riittivät hyvin omat sormet tai ainakin varpaat lisäksi. Näin väite, että kyse olisi ollut yhteiskunnasta, joka oli täynnä kuvia, on minulle kertakaikkiaan absurdi.

Olenkin tässä spekuloinut, että erilaisten merkkien latautuminen symboliarvoilla johtui nimenomaan siitä, että kuvia oli niin niukasti eikä suinkaan siitä, että niitä olisi ollut paljon. Meidän aikanammehan kuvia tosiaan on kaikki paikat täynnä, ja symboliset niin kuin kaikki muutkin arvot arvot ovat liuenneet niistä osin juuri runsaudenpulan tähden. Vesittyneet.

Toinen minulle vieras väite on sivulla 61, missä Väisänen kertoo Pyhän Columbanoksen Bobbioon perustamasta luostarista ja sanoo: "Bobbion luostaria voidaan pitää 800-luvun Euroopan kaikkein merkittävimpänä kulttuurikeskuksena". Minä olen koko tähän astisen kohtalaisen pitkän elämäni uskonut, että 800-luvun merkittävin kulttuurikeskus olisi ollut Kaarle Suuren 'Aachenin akatemia', jossa vaikutti esimerkiksi Irlannista lähtöisin ollut piispa Alkuin, mm. karolingilaisen minuskelin isä. Minä tarkastan tämän Bobbio-asian joskus, kun on hotsittaa, mutta tätä istumalta minä en Väisästä usko.

Suhtaudun suuremmalla vakavuudella johinkin muihin Väisäsen kertomiin asioihin. Kuulemma ristiinnaulitun Kristuksen kuvaaminen alkoi verrattain myöhään. Tähän Väisänen arvelee syyksi Kristuksen kuoleman häpeällisyyttä. Hän arvelee, että häpeällisyys olisi piillyt teloituksessa – kulttuuriheerostenhan piti olla sankarillisia eikä teloitetavaksi joutuminen ole voittoisuuden osoitus. Mutta koska kirja on niin lupsakasti kirjoitettu, aivoni ennättivät tästäkin ajattelemaan, että syy häpeällisyyteen saattoi olla se, että kukaan ei puolustanut Jeesusta, ei itse teloitus. Olen nimittäin ymmärtänyt, että kaikki, jotka olivat seuraavinaan Jeesusta, pakenivat tiukasta paikasta häntä koipien välissä. Juudas petti hänet, eikä Pietari oikeastaan ollut Pekaa pahempi. Ja pitää muistaa, että juutalaiset itse vaativat roomalaisia eli miehittäjää teloittamaan oman kansansa jäsenen. Häpeällistä jos mikä. Mutta oli kiinnostavaa lukea, että yksi ensimmäisistä ristiinnaulittua Kristusta esittävistä kuvista on 430-luvulta, ja se kieltämättä on aika myöhään.

Kuulemma nämä varhaisimmat ristiinnaulitut eivät kuvissa kärsi, kunhan olla möllöttävät. 'Elävät' ristiinnaulitut säilyivät ikonografiassa vielä bysanttilaisella kaudella 700-luvulla, ja piti kuulemma odottaa aina keskiajalle asti ennen kuin voitiin visuaalisesti tunnustaa, että uskonnon pääsankari oli ihmishahmossaan häviäjä, teloitettu ja ristillään oikeasti kärsinyt ja kuollut.

Tulin tätä selkokieltä lukiessan ajatelleeksi myös Marian kulttia. Etelä-Euroopassahan Kristus tuntuu olevan pelkkä sivuseikka, eikä tilanne taida sen kummempi olla ortodoksisellakaan puolella. Väisänen onnistui kiinnittämään huomioni kärsivään Mariaan, ja sepäs sattui somasti tähän nykyiseen elämäntilanteeseeni. Mariahan kärsi omatta syyttään.

No, vähänkö ihmiset johtuvat kärismään muiden virheistä ja suoranisesti tahallisesta pahuudesta, ja tämä lieneekin Marian kultin taustalla. Hänkin joutui kärsimään muiden huonoista valinnoista, ja pitkään. Jos ihminen sotkee elämänsä, hän pääsee aika helpolla, jos sitten kuolee, sillä kuolemansa jälkeenhän tämä mokailija ei itse enää kärsi. Jos hänen kumppaninsa kärsivät, sehän olisi vain oikein, mutta yleensä nämä eivät ole moksikaan vaan vain tyytyväisiä, kun ei itselle käynyt huonosti. Mutta ne, jotka eivät ole olleet edes osallisina ed. tekoihin, mutta joihin tekojen seuraukset osuvat, kuten Jeesuksen teloitus hänen äitiinsä Mariaan, joutuvat kärvistelemään kärsimyksessään koko lopun ikäänsä.

Kaikki tietenkin tietävät, että kun hommaa lapsia, pitää varautua siihen, että niistä on murhetta. Periaatteessa Mariastakin voitaisiin sanoa, että mitäs naiskentelit, lapsia siitä tulee eikä niistä ole kukaan kärsimyksettä päässyt. Oli näin ollen ehdottoman tarpeellista päättää, että Maria oli neitsyt. Syytön siihen, että hänellä oli tämä murheita tuottanut Jeesus-lapsi. Esitänkin siis, että Marian neitsyeksi julistamisessa ei ollut kysymys seksuaalisuudesta lainkaan vaan siitä, että saatiin aikaan uskonnollista perinnettä, joka jotenkin auttaa ihmisiä selviämään siitä, että joutuvat kärsimään muiden takia ilman omaa syytään.

Eikö ole loistava kuvio? Harmi, ettei yksikään teologi lue blogiani ja kommentoi tätä.

 

Harmi sekin, etten ole koskaan kiinnittänyt huomiota kärsivää Mariaa esittäviin kuviin, mutta onneksi tässä kirjassa on joitain esimerkkejä. Hienoja.

Minähän en ole juuri perillä kristinuskosta, ja minulle tulikin yllätyksenä, että Väisäsen mukaan Vanhan testamentin kertomus Simsonista olisi yleinen kristillisen kuvataiteen aihe. En ole itse tavannut aihetta juurikaan kirkoissa kierrellessäni, mutta voi tietenkin olla, etten vain ole tunnistanut aihetta. Mielenkiintoinen oli myös Väisäsen väite, että tämä Vanhan testamentin antisankari samaistettaisiin Kristukseen. Siis yleisesti eikä vain minun mielestäni, kuten kirjoitin taannoin tälle blogille esitellessäni David Grossmanin Leijonahunaja-esseetä.

Viime aikoina olen lukenut pariinkin kertaan Raamatusta Simson-myytin. En olisi varmaan ikinä kiinnittänyt siihen huomiota ilman edellä mainittua lempikirjailijani Grossmanin teosta. Myytti kertoo ylivoimaisilla voimilla varustetusta hepusta, kaksikymmentä vuotta tuomarina toimineesta nasiirista eli Jumalan miehestä Simsonista. Tässä korostetaan vain sitä, että Simson menettää voimansa, jos hänen hiuksensa leikataan; vaikka Jumalan lähettiläs, joka kertoo Simsonin iäkkäille vanhemmille tulevasta lapsesta, tähdentää, että äidin pitää pidättäytyä viinistä ja kaikesta, mikä rypäleisiin liittyy, tässä Raamatun kohdassa ei mainita, että sama pätee nasiireihin itseensäkin.

 

Jostain syystä Jumalan valitun Simonin ura päättyy sitten nolosti ja lopulta itsemurhaan.

Kertomus ei kuvaa lainkaan Simsonin uraa tuomarina. Kertomus keskittyy tapauksiin, joissa Simson sortuu hölmöyteen. Hän nimittäin paikoin kuvittelee, että hänen voimansa olisivat fyysisten voimien lisäksi myös älyllisiä. Kahteen otteeseen, ikään kuin uransa alussa ja lopussa, hän rupeaa esittämään muille arvoituksia, joiden arvelee olevan näiden älylle mahdottomia ratkaista. Mutta nämäpä ratkaisevat ne – eivät niin, että hoksaisivat arvoituksen sinällään vaan huijaamalla Simsonin itsensä palajastamaan salaisuuden. Simson siis menee omaan vipuunsa. Kertomus alkaa yhdellä tällaisella tapauksella ja päättyy toiseen.

Väisänen sanoo, että lopun arvoitusvastauksen huijaaja Delila olisi Simsonin filistealainen vaimo. Minun Raamatun käännöksessäni, tässä uusimmassa, Delilaa ei mainita sen enempää Simsonin vaimoksi kuin filistealaiseksikaan. Simsonin ensimmäinen morsian Timnassa oli kyllä filistealainen. Delilaan Simsonin sanotaan rakastuneen, mutta avioliitosta ei puhuta mitään, ja koska juuri muutama rivi aikaisemmin on puhetta siitä, miten Simson oli käynyt Gazassa huorissa, ainakin minulle tulee mieleen, että Delila oli naisena pikemminkin mallia Kotkan ruusu kuin vaimo. Ne, joiden hyväksi hän tomii, olivat kyllä filistealisia, se sanotaan selvästi, mutta kyllä minulle syntyy pikemminkin sellainen kuva, että Delila olisi ollut juutalainen. Missään ei kerrota, miksi Jumalan valitsemalle nasiirille käy näin kuin käy, mutta Simsonin rellestämisestä tulee kyllä mieleen, että olisikohan hän ruvennut naiskentelun lisäksi juopottelemaankin.

Simson tulee siis aina huijatuksi ikään kuin omahyväisyyttään, ylimitoitettua luottamustaan omaan näppäryyteensä. Hän samanaikaisesti aliarvioi muita ja luottaa heihin liiaksi.

On mielenkintosta, että Simsonilta puhkaistan silmät sen lisäksi, että hänet kahlehditaan pyörittämän jauhinkiviä. Sokeutumisen voisi ajatella kuvaavan ajatus/tunneloukkua, johon ihminen joutuu kohdatessaan epämääräisen, ennakoimattoman pahan. Siinä ajattelu kapenee. Siinä lähes sokeutuu, kun aivot jäävät jauhamaan suppeaa rataa.

Luin tuossa Thomas Müllerin kirjan Ihmispeto. Siinä Müller kertoo tuontyyppiseksi kirjaksi aika omintakeisella tekniikalla työstään kriminaalipsykologina. Pitkin kirjaa nimittäin kulkee pienissä pätkissä kuvaus siitä, miten hän kerran haastatteli erästä sarjamurhaajaa. Hän meni vankilapaikkakunnalle erään kaverinsa kyydissä kylmänä aamuna autolla, jonka lämmitys ei toiminut, ja hän oli miellyttävästi yllättäynyt, kun vanki tarjosi hänelle, kohmeiselle kriminaalipsykologille, kuumaa teetä. Sitten kirja kertoo Müllerin opinnoista ja työstä… ja sitten tulee taas pätkä vankilassa… sitten on puhetta krimaalipsykologian kehityksestä… sitten taas pätkä samasta vankilakäynnistä…Jossain vaiheessa Müllerille tulee vankilassa omituinen hätääntynyt olo. Hän ei aluksi käsitä miksi, hän vain tajuaa, että jotain on pielessä. Hän kuvaa hyvin ajatus/tunneloukun syntymistä, miten ajattelu kapenee kapenemistaan, eikä hän saa hoidettua hommaansa. Kysymykset haastateltavalle vangille häviävät hänen päästään, ne sulkeutuvat pois mielestä.

Kunnes hän viimein tajuaa, että hänen haatattelemansa sarjamurhaaja ei ole juonut teetään. Kunhan on sekoitellut sitä. Müllerillä itsellän on kolmas mukillinen menossa.

Ja sitten tulee taas krimaniilipsykologian kehitystä…

Ja sitten Müller kertoo, miten tunnusteli varpaitaan ja sormiaan. Aprikoi, että ei ole mitään järkeä tappaa häntä vankilassa. Ja edelleen, että eihän vangilla ollut mitään menetettävää, hän istui jo elinkautista. Sitä paitsi vanki ei ollut ennenkään tehnyt mitän järjen perusteella vaan aivan muilla...

Müller sai lopulta ammattilaisesta itsessään kiinni. Vierailun lopuksi hän laski kätensä vangin kädenselälle ja sanoi, että juokaapa tekin nyt se teenne. Mihin vanki totesi, että jos se on niin tärkeää ja kulautti teen kurkkuunsa. Hän oli siis simputtanut kriminaalipsykologia tarkoituksellisesti ja tämä ammatti-ihminen oli langennut ansaan.

Simson siis vangittiin ja sokaistiin ja tukka leikattiin, mutta hiuksethan kasvavat. Kerran filistealaiset sitten haetuttivat Simsonin juhliinsa huvitellakseen pilkkaamalla ja kiusaamalla tätä. Simson houkutteli taluttajansa viemään hänet pilareiden juurelle, että voisi nojata niihin. Sitten hän tappoi itsensä ja kolmisen tuhatta filstealaista, mukaan lukien näiden johtomiehet, romahduttamalla koko rakennuksen. (25.8.2016)