Kun lähes mahdoton onnistuu

Väisänen, Hannu. Kuperat ja koverat. Keuruu 2010.

Hannu Väisäsen kuulema trilogiaksi jäävä teossarja päättyy tähän tänä vuonna ilmestyneeseen kirjaan nimeltä Kuperat ja koverat.

 

Tähän sarjaan voisi halutessaan kohdistaa monenkinlaista kritiikkiä, ellei sen joka ikinen osa olisi niin suunnattoman sympaattinen. Olettaisin, että niitä pitää sympaattisina kuka tahansa, joka ne vain käsiinsä saa. Oletan, että kaikilla ihmislajin edustajilla on suurin piirtein samanlaisia surkuhupaisia kokemuksia omaan elämäänsä sopeutumisesta ehkä Jorma Ollilaa ja hänen kaltaisiaan lukuun ottamatta. Mutta oletan kuitenkin, että suurimmat sympatiat tulevat niiltä, jotka ovat joutuneet tekemisiin taiteen kanssa.

 

Trilogia lähtee liikkeelle Oulusta ja jotakuinkin kasasta paskaa. Päähenkilö Antero, joka lienee melko tarkka kopio Hannu Väisäsestä itsestään, ei pidä välttämättömänä, että kaikki myös pysyy aina ja iänkaiken paskana, ja hän alkaa väsätä kaikesta, mikä ulottuville sattuu, jotain parempaa. Hän päättää tulla taiteilijaksi. Syntyy soppa, joka on osin niin falski, että naurattaa, osin niin aito, että itkettää, ja koomiset ja traagiset piirteet vuorottelevat niin, ettei aina tiedä, kummistako kullakin hetkellä on kyse. Osin Anteron unelmat ammutaan alas ympäristön ymmärtämättömyyttä, osin Anteron omasta toimesta, hänen omaa tietämättömyyttään. Ja jotkut jutut ovat vain huteja, joille ei ole löydettävissä minkäänlaista syyllistä, sillä sellaista elämä nyt vain on. Anteron pyhimpiäkin unelmia tulee ammutuksi tällä tavoin alas, hänen kauneimmatkin ihanteensa julistetaan halvoiksi, ja niissä, jotka julistetaan suuriksi ja jaloiksi ympäristön toimesta, Antero ei välttämättä erota päätä eikä häntää, kunhan yrittää vain olla mielin kielin.

 

Välillä tapahtuu aivan kauheita millä tahansa mittarilla arvioituna, ja ellei paikoin joutui nauramaan katketakseen, myös kerronnan sävy, eivät vain juonen yksityiskohdat, toisivat mieleen Dostojevskin. Vaikka silti... kyllä minusta Anterossa on vähän Aljosaa tai ruhtinas Myskiniä... Joskin tämän trilogian viimeisen osan lopussa, oman ensimmäisen taidenäyttelynsä avajaisten yhteydessä, Antero on jo onnistunut hankkiutumaan Rogozininsa ulottumattomiin ja pelastunut lopullisesti.

 

Kunnes toiseksi viimeisellä sivulla todetaan, että ”Jossain etäämmällä kumpuilevan massan syvyyksissä näin hyvien ja huonojen ruokkivan toisiaan”. Kaikki edellyttää kaikkea muuta. Kukaan ei ole epäoikeudenmukainen, kaikki vain yrittävät elää omaa elämäänsä parhaansa mukaan ja auttaa kaikkia muita, vaikka suurimmaksi osaksi epäonnistuvat. Mutta epäonnistumiset ovat koko kuvan onnistumisten edellytys. Ja niin edespäin. Ja kuperassa kuussa on koveria kohtia, joita nimitetään meriksi, vaikkei niissä edes ole vettä. Kuu on silti kuu, vaikka sen näkeekin vuosi vuodelta tarkemmin – kuperilla ja koverilla linsseillä, joita molempia tarvitaan siihen tarkemmin näkemiseen.

 

Nämä kirjat ovat epäpyhä kertomus siitä, miten vaikeaa on tehdä elämässään, mitä haluaa ja mihin uskoo, ja miten vaikea on rakastaa lähimmäistään ja kenties jopa sietää sitä, että lähimmäinen rakastaa itseä. 

 

Ilmestyksenomaisen totuuden hohteen kertomukseen tuo se kertakaikkisen kova fakta, että kirjoittaja itse onnistui. Hänestä tuli isona suuri taiteilija. Se jotenkin lohduttaa meitä, joilla oli samankaltaisia unelmia, mutta jotka lankesimme sopeutumisen ja pelkuruuden ansaan. Mutta joku teki sen. Jossain. (7.6.2010)