Luen aika vähän kaunokirjallisuutta. Eritoten en lue kotimaista, sillä aina, kun olen sortunut siihen, olen pettynyt. Nyt rohkaisin kuitenkin pitkästä aikaa mieleni ja luin Meri Valkaman romaanin Sinun, Margot. Sitä on paljon kehuttu, mutta niin on kehuttu aina Sirpa Kähköstäkin, joten oletukseni oli, että hermostun kirjaan.
Olin kuitenkin joutunut kiusaukseen lukea Valkaman teoksen hyvästä syystä. Tiedossani oli, että kirja kertoo henkilöstä, joka suurin piirtein kuukausi isänsä kuoleman jälkeen lähtee jäljittämään perheensä vaiheita takavuosikymmenten DDR:ssä. Itse astuin vähän reilu kuukausi äitini kuoleman jälkeen Mikkeliin menevään Onnibussiin tarkoituksenani selvittää maakunta-arkistossa, mitkä kaikki äidin jutuista 30-luvun alun Uukuniemeltä pitivät paikkansa.
Omaan tositarinaani verrattuna tämä Meri Valkaman romaani osoittautui aika platkuksi. Oikeassa elämässä ihmisillä on paljon suurempia ja monisyisempiä ongelmia, ja henkilöhahmot ovatkin tämän romaanin heikoin kohta. Jokainen henkilö on tasalaatuisesti ikään kuin yhtä ja samaa materiaalia, kun tosielämässä yllätykset perustuvat siihen, että ihmiset ovat sekoituksia erilaisista komponenteista. Nykyisin elämme identiteettipolitiikkan kautta, jona ihmiset rakentelevat minuuksiaan kuin käsikirjoituksia vaatien muita hyväksymään nämä omat sepustuksensa vastasivat nämä muiden käsitystä kyseisestä sepustelijasta tai eivät, ja tätä pidetään hyveellisenä toimintana. Kun minä olin nuori, tilanne oli tarkalleen päinvastainen: identitettiä pidettiin yhteiskunnan vaatimuksena tyyliin kun on tiedossa, milliasena joku tietty ihminen itseään pitää, hän on ennakoitavissa, ts. hallittavissa. Niinpä ihmiset tekivät kaikkensa ollakseen määrittelemättä itseään säilyttääkseen vapautensa – eli aivan tarkalleen päinvastainen asenne kuin nykyisin. Ja tämä Meri Valkaman teos on tässä mielessä hyvin nykyaikainen ja sitä myötä minun mielestäni epäeettinen, sillä yksilöthän eivät tarvitse itselleen identitettejä yhtään mihinkään – niitä kaipaa vain yhteiskunta ja yksilötkin vain toisilta yksilöiltä. Ihmiset eivät siis oikeassa elämässä ole niin johdonmukaisia "identiteetejä" kuin tässä kirjassa, eivätkä heidän salaisuutensa ole näin helposti selvitettävissä. Salaisuudet ovat oikeassa elämässä monikerroksisia, ja vaikkapa nyt yhteiskunnalliset – propagandistisetkin–, taloudelliset, sosiaaliset ja yksilölliset motiivit sekoittuvat paljon rajummin kuin tässä Valkaman ehkä vähän lepsuhkossa kirjassa.
Suurimmat odotukseni kohdostuivat juuri yhteiskunnallisiin aspekteihin ja siihen, kenen muistot ovat oikeita ja keiden tarinat suostutaan ikään kun jonkinlaisella kollektiivisella konsensuksella ottamaan kerrottaviksi. Olin olettanut, että derkkusfäärit olisivat tässä kirjassa enemmän esillä kuin ovat. Toiveissani oli, että muurinmurtumisen jälkeisistä ihmiskohtaloista oltaisiin kerrottu konkreettisemmin. Nyt jäätiin sanomalehtitasolle. Esimerkiksi kun päähenkilön itäsaksalainen "varaäiti" eli isän rakastajatar perustaa majatalon, asia kuitataan vain sillä, että näin tapahtui, mutta epäilenpä, että majatalon perustaminen DDR:n rauniolla ei ollut kovinkaan helppo juttu jo kaupallisten asenteiden puuttumisenkaan takia.
Onko sitten reilua verrata romaania ja todellisuutta? – Mielestäni on, jos romaani edustaa realismia. Tässä Valkaman kirjassahan ei ole mitenkään ihmeellisiä eri lukutasoja kuten vaikkapa edellisessä esittelemässäni romaanissa, Pfeijfferin Europassa, joka ei ole realistinen missään mielessä.
Joitain tabuja tämä kirja kyllä murtaa. Kirjan päähenkilö asettaa oman edistyksellisen äitinsä edelle isän rakastajattaren, lastenhoitajan, suorastaan klassisen madonna-huoran, ideaalin niin lasten kuin meisten kannalta. Ajattelutapa ei ole viime vuosikymmeninä ollut muodissa. Oikean, edistyksellisen uraäidin, pahuus kulminoituu kertomuksessa vähän auki jäävään seikkaan, että se oli luultavasti tämä biologinen äiti, joka ilmiantoi miehensä rakastajattaren miehen Stasille ja tapatti tämän kostoksi.
Asiaa ei kuitenkaan jätetä täysin problematisoimatta. Luottamuksen ongelma kulkee monella tavalla joskaa ei tasolla läpi romaanin. Kuvaukset päähenkilön äidin epäuskoisesta kauhausta, kun miehen suhde ensimmäisen kerran paljastuu ja silloin, kun käy ilmi, ettei tämä olekaan lopettanut suhdetta, vaikka hän oli kuvitellut, ovat erittäin uskottavia. Valkama kuvaa myös hyvin sitä, miten ihmiset kyllä lukevat pienen pieniä merkkejä, mutta jättävät ne huomiotta, vaikka ovat huomanneet… Näinhän me elämme, mieluummin luotamme kuin otamme lukuun petoksen mahdollisuuden. Päähenkilölle luottamuksen saavuttaminen on lähestulkoon pakkomielle niin toimittajana suhteessa haastateltaviin kuin naisystävänsä lapseen, jota hän sortuu mielistelemään aika samoilla tavoilla kuin isän rakastajatar aikoinaan häntä mm. kastanjoilla. Mutta onnko hänestä madonna-huoraksi yhtään sen enempää kuin biologisesta uraäidistään?
Tämä on ehkä murheellisin teema kirjassa, luottamus kauppatavarana.
Valkama kuvaa myös hyvin lapsia, niin lasten näkökulmasta kuin aikuisten. Tapa on käsittääkseni uusi, rohkenen sanoa, vaikka myönnän, etten paljonkaan lue kaunokirjallisuutta enkä siksi suoraan sanottuna tiedä, miten lapsia nykyisin yleisesti ottaen kuvataan. Mutta pidin siitä tavasta, jolla se tehtiin tässä kirjassa.
Pikkuisen teoksesta ehkä kuultaa läpi, että se on vähän kuin koottu harjoitustehtävinä kirjoitetuista pätkistä. Pätkistä huomaa, mikä on kulloinkin ollut harjoituksen aihe. Toinen silmäänpistävä seikka on se, että provosoimista on tietoisesti vältetty ja tyyli pidetty sopivan höttönä riittävän lukijamäärän turvaamiseksi. Kirjoittaja on selvästikin päättänyt ruveta tienaamaan leipänsä tällä lajilla ja laajan kohderyhmän piirissä.
Itse en tämän koommin lue Meri Valkaman teoksia, mutta lukijansa ne varmasti löytävät muualta. (19.12.2021)
