Karjalasta Hämeeseen ja takaisin itään

Varpio, Yrjö. Tämä on vielä kerrottava – Elämää yliopistomaailmassa ja kirjailijoiden parissa. Tallinna 2016.

Bongasin tämän kirjan Tampereen yliopiston sivuilta surfatessani nestemäisestä selluloosasta valmistetun tekstiilikuidun perässä monta kuukautta siten. En ollut koskaan aiemmin kuullut koko Yrjö Varpiosta, Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen professorista, enkä ole kuullut tuon surfailun jälkeenkään, enkä ole havainnut missään yliopiston omien nettisivujen ulkopuolella merkkiäkään tästä hänen omaelämäkerrastaan nimeltä Tämä on vielä kerrottava – Elämää yliopistomaailmassa ja kirjailijoiden parissa. Pelkäänpä, ettei tämän nimisestä kirjasta voi kuullakaan, koskapa kirjan nimi on mediakelvottoman pitkä.

Yleensä professorit sun muut ovat hyvien perheiden penikoita, ja keskiluokkaisesta opettajaperheestä Varpiokin on kotoisin, muttei aikakauteen nähden tavanomaisesta. Vuonna 1939 syntyneiden vanhemmat eivät olleet yleensä eronneita, ja sen mukaan, mitä Varpio lapsuudestaan kertoo, ilmeisesti hän oli erolapsen osastaan jotenkin traumatisoitunut. Ainakaan koulunkäynti ei alkuun sujunut.

Sittemminkin perheessä esiintyi jännitteitä, mitä kuvaa sekin, että aikuistuttuaan Varpio lakkasi käyttämästä etunimeä Ilmari ja siirtyi isänsä etunimeen Yrjö, millä oli sen nimen käyttöönottoaikohin kyllä jo omat sivumerkityksensä. Kapina katkeraa äitiä vastaan? Isänsä Varpio tapasi käytännöllisesti katsoen ensimmäisen kerran väitöstilaisuudessaan, johon oli tämän kutsunut, eikä hän sitten edes tunnistanut tätä paikalla.

Mutta Varpiolla oli 'maallikkorunoilija'-pappa, vahva persoona, joka oli oikeaa parempi isän korvike. Ilmeisesti tästä papasta johtuen Varpio tuli olemaan kiinnostunut myös muusta kuin huippukirjallisuudesta, ja yksi hänen merkittävimmistä teoksistaan käsittelee tamperelaista Mäkelän ryhmää, jossa oli toki jäseninä sellaisiakin henkilöitä kuin Kirsi Kunnas ja Väinö Linna, mutta myös muita. Varpio oli jossain vaiheessa etenkin reseptiotutkija, eli hän tutki kirjallisuuden vastaanottamista yleisön, kriitikoiden yms. parissa. Sillä kyllähän se on monimutkainen se prosessi, missä minkä tahansa taiteenlajin tuotos päätyy teoksen asemaan. Toinen mielestäni tärkeä tutkimusala oli intertekstuaalisuus eli yhteiskunnassa esiintyvien erilaisten tekstien, joista kaunokirjallisuus on vain yksi, vaikutus toisiinsa.

Nimittäin usein on niin, että asiantuntijoiden huippukirjallisuudeksi määrittelemä kirjallisuus ei välttämättä ole sitä, mikä ihmisille/lukijoille eniten merkitsee. Monesti tällä blogilla toistelemani väite kuuluu, että huono kirjallisuus on parempaa kuin hyvä, ja David Grossman on lempparikirjailijani mm. siitä syystä, että hän on ihmetellyt samaa varsinkin teoksessaan Hakusana: rakkaus.

Sitä kun ei tiedä, mikä kenellekin eniten merkitsee, eikä sitä voi ennustaa. Varpiolla oli itsellään, kirjallisuuden tutkijalla, vaikeuksia tunnistaa papan usein siteeraamaksi mainittu runonpätkä: "Niin hyvin minä ymmärrän kaikki nuo/jotka elämän myrskyissä murtuu./Toisilta järki sumenee/ ja toisilta tunteet turtuu". Pitkän etsinnän jälkeen kävi ilmi, että säkeet ovat niinkin tunnetusta kynästä kuin L. Onervan. Varpio kertoo myös eräästä Claes Anderssonin jossain symposiumissa pitämästä esityksestä, jossa tämä puhui kirjallisuudesta keinona elää ihmisarvoista elämää, löytää uusia aspekteja välillä hyvinkin kurjana muuten näyttäytyään maailmanmenoon. Ainakin se minulle aikoinaan merkitsi sitä, ja taisi merkitä myös Varpiolle. Ja nämä aspektit saattavat löytyä hyvinkin marginaalisesta kirjallisuudesta.

Pidän ansiona sitäkin, että Varpio tunnusti, miten on monestikin ollut vaikeuksissa saada kirjoilleen kustantajaa, ja harrastelijarunoilijapapastaan kertovan teoksen hän 'joutui' julkaisemaan omakustanteena.

 

Mielenkiintoinen suuren linja juonne on sekin, että Varpio on kotoisin Miehikkälästä Kaakkois-Suomesta, läheltä itärajaa; hän opiskeli Keski-Suomessa Jyväskylässä, haki vaimon silloisesta Länsi-Saksasta ja teki uransa Hämeessä Tampereella. Mutta hänen uraansa kuului melkoinen määrä kontakteja rautaesiripun taakse, esimerkiksi Itä-Saksaan ja Neuvostoliittoon, ja vielä muurien kaaduttuakin tuonne idän suuntaan, eli ikään kuin takaisin kotiin päin ja vähän ylikin.

Varpio ei ole ollut mikään sosiaalinen virtuoosi siinä mielessä kuin nykyihmisen pitää olla. Kirjassa on hyviä kuvauksia siitä, miten vaikeaa joskus on toimia sosiaalisesti sujuvasti. Paras varmaan on se, kun hän oli ollut kesän, elämänsä toisen sellaisen, Saksassa töissä. Kun pesti tehtaassa oli päättymässä, hänelle vihjailtiin, että tilanteeseen kuuluisi pullo. Ensin hän ilahtui, että se olisi hän, jolle sellainen ojennetaisiin, mutta sitten kävi ilmi, että se olikin nimenomaan hän, jonka kuului tarjota. Ja kun viimeinen työpäivä koitti ja hän yritti toimia, kuten oli annettu ymmärtää, kaikki livahtivat paikalta, jopa se henkilö, jonka kanssa hän oli ollut parhaissa väleissä. Niinpä hän meni puistoon pitkälleen ja joi varaamansa viinapullon yksin.

Hän kertoo myös tapauksesta, jota varten hän oli suunnitellut pitkään hyvää puhetta, mutta sitten sen pitoon ei tullutkaan tilaisuutta. Ja muitakin vastaavanlaisia juttuja. Pidän tätä kirjan ansiona, sillä mehän elämme aikaa, jona ihmisten kuuluu olla aina onnistuvia sosiaalisia robotteja, ja elleivät ole, heidän kuuluu siitä ikään kuin yhteiskunnalle korvaukseksi sairastua masennukseen.

Jonkun pitäisi tutkia masennuksen yhteiskunnallsia funktioita samaan tyyliin kuin Haavio-Mannila aikoinaan puukkojunkkareiden...

Vanhemmiten Varpio alkoi sitten huomata vastavantyyppisiä pieniä noloja tilanteita muiden kohdalla. Hän kertoo siististä nuoresta miehestä Lidlin jonossa, jolla ei ollutkaan riittävästi rahaan niihin vaatimattomiin ostoksiin, jotka hän oli nauhalle latonut, ja nuoresta isästä, joka pankkiautomaatilla joutui toteamaan, että tilillä ei olutkaan rahaa ja sitten vakuuttamaan pikku tyttärelleen, että ei se mitään, kyllä taskun pohjalta vielä rahaa löytyy.

Mitä rahaan tulee, kirjasta syntyy etenkin loppuosassa, kun Varpio on jo varoissaan, sellainen kuva, että hän on tosi tarkka pennosistaan… Sitäkin arvostan, sillä harva sallii itsensa lipsauttaa julkisuuteen, että on oikeastaan vähän saita.

Kiinnostavin osa kirjasta kuvaa yliopistomaailman intrigejä. Ehkä meno ei ole aivan tällainen kovien tieteiden puolella, jotka tulevat lähemmäs bisnestä, eli niistä on yksiselitteisiä taloudellisia hyötyjä. Yhteiskuntatieteellisillä ja humanistisilla aloilla, joista hyödyt elinkeinoelämälle ovat aika vähäiset, alojen harvoista tieneistipaikoista on kova kilpailu, eikä suinkaan vain hakijoiden vaan nimenomaan ja varsinkin heidän tukijoidensa keskinäinen kisa. Eri ehdokkaiden suosimisessa virkojen täytöstä päättäjät käyttävät valtaa toisiaan vastaan. Se on tietenkin selvä, että valta on se sosiaalisten organisaatioiden pääasiallinen valuutta, mutta silti olisi olettanut, että tieteen saralla hakijoiden kyvyt merkitsisivät jotakin. Varpio kertoo todella monista tapauksista, joissa niinkin vaatimattomaan virkaan kuin assistenteiksi on valittu tyyppejä, joitka eivät sitten olekaan saaneet jatkotutkintojaan valmiiksi. Tapauksista luulisi häpeän koituvan niille, jotka ovat olleet puoltamssa näitä vätyksiä, mutta näin ei käy, sillä noista virantäyttökuvioista ei julkisuudessa puhuta ja tiedekunnissakin niistä vaietaan visusti.

Huolimatta siitä, että jotku Varpion kollegat saavat tässä kevyesti nenälleen, kirja on sympaattisesti kirjoitettu. Ennen kaikkea tämä on virkistävä elämäkerta siksi, että kertoja ei julista rientäneensä vain voitosta voittoon, ja hän myöntää, että hänellä on heikkouksiakin. (26.12.2016)