Akateeminen Venäjä-tietopaketti

Venäjän palatseissa ja kaduilla. Kivinen, Markku & Vähäkylä, Leena, toim. Tallinna 2015.

Viime aikoina ilmestynyt runsain mitoin suurelle yleisölle suunnattuja Putinin Venäjästä kertovia kirjoja. Tähän asti nämä ovat olleet lähinnä toimittajien tai muun työnsä takia Venäjään hyvin tutustuneiden tekemiä, eli yliopistoväki on visusti pitänyt lusikkansa poissa tästä nyky-Venäjä -sopasta. Nyt siten on ilmestynyt käsillä oleva teos, Markku Kivisen ja Leena Vähäkylän toimittama Venäjän palatseissa ja kaduilla. Yhteensä urakkaan on teksteillään osallistuntu 29 akteemista Venäjä-asiantuntijaa.

Jos rakenteesta saa valittaa, niin jonkilainen epäsuhta on se, että kirjassa on teksti venäläisestä kirjallisuudesta mutta ei muista taiteen muodoista. Tomi Huttunen kuitenkin kirjoittaa Venäjän nykykirjallisuudesta jatkumona ns. venäläisen avantgarden kirjallisuudelle, ja tämä oli aikanaan sangen kiinteässä yhteistyössä kuvataiteen, teatterin ja kokeellisen elokuvan kanssa. Nyt nämä muut taidemuodot ovat lähinnä kuvittamassa kirjallisuutta käsittelevää artikkelia, mitä paheksun suuresti, sillä satun pitämään muita taidemuotoja maailmanmenon kannalta reilusti merkittävämpinä kuin kirjallisuutta.

Verbaalisen kielen erikoisasemaa puoltavia seikkoja kylläkin löytyy Arto Mustajoen kirjoituksesta Venäjän kielestä. Venäjällä on kuulemma syntynyt erikoinen kielitieteellisen asaintunijuuden lajin lähinnä oikeudenkäytitarkoituksiin, kun venäjän kieltä on ruvettu putsaamaan toisaalta läntisistä vaikutteista ja toisaalta  kotoperäisestä vulgääriydestä.

Mutta palatakseni yleisesti toimittajien ja akateemisen väen tuotosten eroon… Tieteellisen tekstin ja toimittajien lähinnä haastatteluihin ja omiin kokemuksiin pohjaavan, lehtijuttumaisen tekstin välillä on teitenkin eroa. Aina siitä pitäen, kun annalistit tekivät läpimurtonsa, 'iso historia' on ollut syöksykierteessä ja pienen ihmisen arkeen liittyvä historia nousussa. Tämä käsillä oleva teos on  'isoa historiaa', ja minä olen pienen historian ystävä. Olen sitä mieltä, että 'iso historia' on mahdollista vain pienen siivellä, ja myönnän samaan hengenvetoon, että minä en ole historioitsija eikä minulla periaatteessa pitäsi olla kanttia lausua koko asaista mitään. Uskon kuiteinkin – siis uskon...– että aivan niin kuin Saksan Kolmannen valtakunnan kohdalla ei ole kiinnostavaa vain se, mitä Hitler teki, vaan myös se, millaista elämää elivät ne ihmiset, jotka häntä kannattivat ja mikä silloisessa arkikokemuksessa aiheutti sen, että Hitlerin kaltainen henkilö saatettiin äänestää valtaan demokraattisissa vaaleissa. 'Ison historian' näkökulmasta voidaan manita sellaisia syitä kuin suurtyöttömyys, massiivinen inflaatio yms, ja mitä juutalaisvainoihin tulee, niin se, että  Berlinin puhelinluetteloa silmäilemällä saattoi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että juutalaiset okkupoivat väestöllistä osuuttaan enemmän rahakkaita ja vaikutuvaltaisia asemia. Mutta mitä mahtoi tavan saksalaisella työmoraalilla varustettu talliainen tuumia Berliinin maailmansotien välisestä kiivastuneesta yöelämästä? Uusista välttämättömyyksistä kaupan saralla kuten mainonnasta? Nuorison vieraantumisesta vanhemmistaan? Kyllä se varmaan arvoristiriitoja aiheutti. Työttömyys ei käsittääkseni luonnonlainkaltaisesti aiheuta nimeomaan äärioikeiston nousua, mutta jos työttömien nuorten miesten vetämänä kaupunkiin ilmaantuu ulkomaisia homomiehiä kovin paljon, siihen saatetaan reagoida vaatimalla paluuta perinteisiin arvoihin, vaikka oltaisiin liian häveliäitä mainitsemaan syyksi juuri tätä.

Tässä kirjassa käsitellään siis lähinnä virallisia, isoja tosiasioita, ei kansalaisten kokemuksia, mitä pidän siis riittämättömänä, kun arvioidaan Venäjän nykyisyyttä puhumattakaan tulevaisuudesta sen mahdollisine toimineen. Toisaalta myönnän arvostelleeni myös toimittajien kirjoittamia Venäjä-kirjoja liiallisista yksittäisten kansalaisten haastatteluista, vaikka arvostankin tällaisilla menetelmillä hankittua tietoa. 'Otannat' vain ovat olleet melko pieniä, eikä näissä toimittajien kirjoittamissa kirjoissa ole juurikaan vertailtu eri haastateltujen esittämiä väiteitä tai kuvauksia kokemuksistaan – tosin heti perään pitää kyllä mainita, että viimeisimmässä Kniivilän kirjassa oli kyllä jo hiukan tällaista yritystä, mutta kuten sanottu, 'otannat' olivat siinäkin pieniä.

Tällä en tarkoita, etteivätkö nämä suurten linjojenkin faktat olisi kiinnostavia. Arvostan kovasti Hanna Smithin artikkelia Venäjän suurvaltaidentiteetti etsii linjaansa. Siinä Smith analysoi Venäjän ulkopoliittisia dokumentteja sen kuvastajina, miten Venäjä niillä kehittää suhdettaan ulkopuoliseensa todellisuuteen, ja toisaalta sitä, miten muu maailma on niihin suhtautunut. Kerrassaan mahtava teksti, ja minulla on sen marginaaleissa valtava määrä huutomerkkejä.

Tässä Smithin artikkelissa samoin kuin vaikkapa sitä tässä kirjassa edeltävässä, Suvi Kansikkaan tekstissä Euraasian unioni – jotain vanhaa jotain uutta ja jotain lainattua on kuvailtu sitä alemmuudentuntoa, jota Venäjä on kokenut, kun sillä ei ole samaa vetovoimaa kuin lännellä. Suvi Kansikas kuvaa, miten Venäjä on pyrkinyt asteittain - kuten Euroopassakin tehtiin - luomaan uutta integraatiota entisten Neuvostoliiton osien välille. Jo aiemman tulliliton jälkeen tämän prosessin piti kulminoitua viime vuonna perustettuun Euraasian unionoiniin, jossa Ukrainalla piti olla merkittävä asema. Mutta ihan sinä allekirjoitiustilaisuuden alla Ukraina allekirjoittikin assosiaatiosopimuksen EU:n kanssa, mikä teki Ukrainalle mahdottomaksi liittyä Euraasian unioniin. Ja tästä Putin veti herneen nenäänsä.

Jäljelle kuitenkin jäivät Kazakstan ja Valko-Venäjä, joista Valko-Venäjä ei sitten sattunutkaan olemaan Venäjän kanssa samaa mieltä siitä, pitikö Ukrainalta riistää Euraasian unioniin liittymättömyyden hintana Krim ja saattaa Itä-Ukraina kaaokseen. Sittemmin liittoon on tullut mukaan Armenia, vaikka Kazakstan vastusti sitä sillä perusteella, että Armenia on liian köyhä. Eli Euraasain unioni meni pikkuisen pieleen, ja Venäjä itse pahensi tilannetta niin, että jäljelle jääneet jäsenet ovat nyt ymmärrettävästi epäluuloisia, mitä suunnitelmia Venäjällä mahtaa olla niiden itsensä suhteen.

Mutta minkäs sille voi. Venäjällä ei oikein ole mitään tarjottavaa. Parhaimmillaankin sen tarjoukset ovat muotoa 'liittykää meihini niin emme tapa teitä emmekä valloita teidän maita'. Talouden saralla sillä on vain öljyä ja kaasua, mutta niitä saa muualtakin, vaikka se sitten olisi vaikeampaa. Läntisellä vastapuolella sitä vastoin on tyrkyllä mitä ihmeellismpiä herkkuja lähtien tieteestä, teknologiasta, koulutuksesta... ja niin, edelleen monta kymmentä vuotta jälkeen Neuvostoliiton romahduksen, kulutustavaroita, varsinkin autoja ja elektronisia laitteita.

Syitä Venäjän ikuiseen takapajuisuuteen on pohdittu, ja yhtenä syynä on mainittu keskiluokan puuttuminen, sillä Lännessä kehityksen mottorina, niin demokratia- kuin muutenkin,  on nimenmaan pidetty keskiluokkaa. Esimerkkinä Markku Kivinen mainitsee artikkelissaan Onko Venäjän keskiluokka vastavaoima? uranluomisen. "Esimerkiksi sellainen ilmiö kuin ura liittyy aina keskiluokan maailmaan. Ei ole sellaista yhteiskuntaa, jossa tehdastyöläiset  tai kaupan kassat teksivät uraa ja maisterit eivät. Ei ole sellaista yhteiskuntaa, jossa ruumiillisen työn tekijät eläisivät pidempään kuin johtajat", kirjoittaa Kivinen heti ensimmäisellä sivulla, mutta jatkaa jo seuravalla, että "Kaupunkien yrittäjäväestöä on jokseenkin kaikissa kehittyneissä maissa alle kymmenesosa kansasta, ja pienyrittäjien alat vaihteleva". Eli on vaikea sanoa, miten tämän keskiluokka-asian kanssa on, semminkin kun vanhemmissakin markkinatalousmaissa valtaosa väestöstä on palkkatyöläisiä eivätkä kaikki palkkaa nauttivat työntekijä suinkaan ole työväenluokkaa. (– Itse olen muualla esittänyt nojatuolispekulaatioon perustuvan ennustuksen, että palkkatyö on katoavaaa kansanperinnettä, joten tämä oma näkemykseni vähän rajoittaa vakuuttuneisuuttani Kivisen väiteistä, vaikka olenkin sitä mieltä, että Kivisen artikkeli on oikein antoisa.)

Koskapa vanha kauppaporvareista ja maanviljelijöistä koostuva keskiluokka ei oikein enää kelpaa keksiluokan määritelmäksi, Kivinen esittää uuden, ja kuvaa uuden keskiluokan koostuvan kolmesta ryhmästä eli pomoista, papeista ja insinööreistä. Pomot ovat juuri mitä sana tarkoitaa, eli erilaisia johtajia mukaan lukien työnjohtajat. "Papit hallitsevat modernin yhteiskunnan eriytyneitä mysteereitä korkean koulutuksensa avulla", kirjoittaa Kivinen, ja lukee tähän ryhmään vaikkapa lääkärit (jotka minäkin olen täällä blogillani laskenut uskonnollisen henkilöstön jäseniksi, joskin eri syistä kuin Kivinen tässä artikkelissa). Ja insinöörit ovat jälleen juuri sitä, mitä sana tarkoittaa. Tämän keskiluokan ytimen ympärillä on reunaryhmiä, joiden elämänehdoissa on yhtäläisyyksiä keskiluokan ytimen ja työväestön kanssa; tällaisesta esimerkiksi käyvät hyvin hoiva-alan työntekijät, joilla on keskiluokkaisen korkea koulutus, mutta palkka parhaimmillaankin vain keskivertoduunareiden tasoa.

Vaikka Venäjän keskiluokka on kysymysmerkin arvoinen seikka, Putinin Venäjällä on Kivisen mukaan kuitenkin potentiaalinen keskiluokka, eli ihmisryhmä, jonka koulutus on periaatteessa keskiluokainen mutta elämänolosuhteet työväenlokkaiset. Tämä potentiaalinen keskiluokka on kuitenkin petraamssa asemiaan sitä mukaa, kun olot vakiintuvat. Venäjällä tämän potentiaalisen keskiluokan keskeisimmät piirteet eivät ehkä määrity kulutuksen mukaan kuten Lännessä, vaan keskiluokkaisuuden mittarina toimii paremmin esim. mahdollisuus vaikuttaa oman työn sisältöön hyödyntämällä koulutusta tms. Aiheesta on arikkelin ohessa jopa taulukko, jonka mukaan keskiluokan ytimen määrä ei sinällään juuri ole lisääntynyt vuosina 1997-2007. Yrittäjien määrä on kuitenkin yli kaksinkertaistunut tänä aikana, vaikka prosenttiosuus onkin pienehkö. Tekstissä todetaan lisäksi, että Venäjällä on vähemmän yksityisyrittäjiä kuin muissa Itä-Euroopan maissa.

Kivinen ei usko, että keskiluokka tulee pelastaman Venäjää siitä yksinkertaisesta syystä, että keskiluokalla toisaankin on taipumus ellei suorastaan olemassaolon ehto aktiivisesti ajaa omia asioitaan, eikä tämä tule onnistumaan Venäjällä. Niinpä ne yrittäjähenkiset, jota haluavat paremmat olosuhteet toiminnalleen, muuttavat pikemminkin ulkomaille kuin ryhtyvät olosuhteiden muuttamiseen kotimaassa.

Ja olosuhteissa toisaankin olisi muuttamista, sillä rikollisuus on venäläiseen yhteiskuntaan suorastaan sisäänrakennettua. Tätä pohtivat Soili Nystén-Haarala ja ja Anna-Liisa Heusala, ja Nystén-Haaralan artikelista selviääkin runsaasti käytäntöjä, jotke tekevät keskiluokan, etenkin yrittäjien, elämän Venäjällä niin läpitunkemattoman mahdottomaksi, ettei näitä rakenteita luultavasti jaksa kukaan koskaan ruveta purkamaan.

Kirjassa on paljon juttua Stalinista ja siitä, miten häneen nyky-Venäjällä suhtaudutaan ristiriitisesti toisalta julmurina, joka tappoi maan omia kansalaisia kaikenlaisissa puhdistuksissaan ja toisaalta suurena sotapäällikkönä, joka voitti maailmansodan, joskin siinäkin hötäkässä kuoli 26 miljonaa neuvostoliittolaista. Tätä lienee ruodittu siksi, että Putinin ja Stalinin välillä nähdään hiukan yhtäläisyyksiä. Kautta koko kirjan muistutetaan kuitenkin, että kansalaiset arvostavat nimeomaan sitä vakautta, jonka Putin toi sen jälkeen, kun koko 90-luku oltiin kärvistelty kriisistä toiseen.

Todella hyvä kirja. (1.5.2015)