Pietarin myytti

Volkov, Solomon. Pietari - Eurooppalainen kulttuurikaupunki. Keuruu 2011.

Minulla on edelleen kesken suururakka, Solomon Volkovin teos Pietari - Eurooppalainen kulttuurikaupunki.

Kirjassa toki suorasanaista tekstiäkin on hintsusti alle 600 sivua, mutta raskaan siitä tekee se, että se on ikään kuin sarja venäläisiä vitsejä. Venäläiset vitsit kun ovat surumielisiä. Ne kertovat tilanteista, joiden kohdalla on kysyttävä, mitä siitä hyötyy, jos tilanteet ja niihin liittyvät ihmiset tuomitaan? Ei mitään, Venäjän oloissa, mutta mieli hiukan hetkeksi kevenee, kun niille nauraa. Mikä siis ei muuta itse tilanteita yhtään vähemmän raskaiksi.

Toinen syys on se, että kirja on kirjoitetettu ikään kuin puolikronologisesti. Asiat siis noin suurin piirtein ajallisessa järjestyksessä, mutta erilaisia Pietarin myyttiin ja sen rakentumiseen liittyviä kokonaisuuksia käsitellään vähän siellä sun täällä, erilaisissa yhteyksissään, aina kulloiseltakin kantiltaan. Tämä vaatti aika tavalla muistamista.

Pietarin historian alku on helppo ajoittaa, koskapa se sijoittuu ei vain historialleiselle ajalle vaan jopa sangen myöhäiselle ajalle. Sillä on ei-myyttinen perustaja. Ensimmäisen talon tuolle Itämeren pohjukan epäterveelliselle suolle rakensi Pietari Suuri esikuntineen kuusitukeista kolmessa päivässä eväällä 1703.

Pietarin kaupunki ei ole ikinä yrittänytkään olla mitenkään omaperäinen. Se syntyi jo alkujaan eurooppalaiseksi plagiaatiksi hollantilaisine kanavineen ja italialaisine ja ranskalaisine arkkitehtuurieneen.  Arkkitehtuurin perusteet ovat Pietari Suuren, hänen tyttärensä keisarinna Jelizavetan ja Katariina Suuren 1700-luvulla mieliarkkitehdellaan rakennuttamia, joten Pietarin keskusta on hämästyttävän yhtenäinen leblondilais-razzellilainen kokonaisuus.

Rakennushankkeita jatkettiin sittemmin horjumatta 1700-luvulla viitoitettua tietä, ja mätänevän ja tulvivan, haisevan suon päälle tuli vedetyksi ikään kuin siisti tinapaperikuori. Pietari ei ole koskaan ollut olevinaan mitenkään erityisen alkuperäinen tai venäläinen. Se on kauttaaltaan keinotekoinen ja sen estetiikka on ulkomailta palasina tuotua, ja tietoisena ohuesta keinotekoisesta kuorestaan se pelkää allaan löllyvää hetteikköistä luontoa kuin milloin tahansa esiin purskatavaa petoa. Pietarilaisten suhde kaupunkiinsa on aina ollut tällä tavalla ambivalentti, luonto vastaan kulttuuri, mikä on näkynyt kaikissa pietarilaisissa taiteissa.

Toissapäivänä pohdiskelin sitä, miten kunkin ajan taide edellyttää aina kapinaa edellisen kauden ei vain visuaalisia sisältöjä vaan myös taiteen levittämistapoja ja siitä tiedottamisen keinoja kohtaan. Tämä näkyy myös tääs Volkovin Pietari-kirjassa

Ensimmäisessä vaiheessa taide oli kohtalaisen selvästi keisarillisesti tuettua kuten vanha taide kaikkialla oli kirkon tai muiden äveriäiden tilaustöitä.

Jossain vaiheessa talouden kehittyessä yhteiskuntaluokkien eriytyessä taiteilijat saattoivat hekin ryhtyä maalaamaan työnsä aiheista mistä mielivät ja kaupitella työt vasta valmiina. Tämän aikakauden taiteenlevittämsikeinoja olivat vaikkapa nyt Pariisin Salonkinäyttelyt. Ja kun näitä arvioitiin taiteilijain ja joidenkin taide-entusiastienkin mielestä turhan jälkijättöisin menetelmin, taidetta alettiin esitellä ja myydä kaupallisissa gallerioissa. Tämä tapahtui suurin piirtein samaan aikaan, kun ilmaantui aikakauslehdistö. Pietarissa taiteilijat irtautuivat keisarin ohjastuksesta 1863, kun 14 nuorta taitelijaa, mm. Ilja Repin, marssi ulos Taideakatemiasta. Nämä Vaeltajiksi kutsustut taiteilijat alkoivat pitää kiertäviä näyttelyitä maaseudulla ja siten ikään kuin popularisoida taidetta. 1880-luvulla eli seuravassa vaiheessa ilmaantuivatkin sitten merkittävät taidelehdet, ennen kaikkea Mir iskusstva, Djagilevin ja Benois'n perustama lehti, joka ilmoitti keskittyvänsä yhteiskunnan sekä talouden että kulttuurin kehitykseen. Rahoitus lehdelle tuli äkkirikkailta kauppiailta ja teollisuusmieheiltä.

Taiteesta keskustelemisen paikoksi vakiintuivat yksityisluontoiset salongit kuten Ivanovin Torni ja kabareetyyppinen Kulkukoira.

Sitten tulikin jo vallankumous, ja siirryttiin jälleen poliitisten vallan pitäjen kontrolloimaan taiteeseen. Se, miten uudet vallanpitäjät eli proletariaatti suhtuautui kulttuurisiin seikoihin, tuli kaikille aiemmin kulttuurin itseoikeutettuina asaintunijoina itseään pitäneille yllätyksenä. Nimittäin vaikka intellektuellit olivat joskus kapinoineet vanhentuneita arvoja vastaan, siinä oli aina ollut joku tolkku, mikä johtui jo siitäkin, että useinmiten heillä oli kohtalainen perhetausta. He olivat kasvaneet niin sisälle valtakulttuuriin. Mutta marraskuussa 1918 tuhansia ihmisiä oli saapunut Pietariin, tai silloin kaupungin nimi oli Petrograd, talonpoikaiskomiteoiden konferenssiin. Heidät oli majoitettu nyt Taiteidenpalatsiksi nimettyy Talvipalatsiin, keisarillisen perheen entiseen viralliseen asuinpalatisiin. Kun konferenssi päättyi, palatsin kaikki kylpyammeet ja hienostuneet ruukut sun muut astiat oli ulostettu täyteen. Maxim Gorki kirjoitti järkyttyneenä: "Tätä temppua ei tehty tarpeesta - palatsin käymälät olivat hienot, ja putket toimivat. Ei, tämä huliganismi oli kauneuden rikkomisen, hävittämisen, pikkaamisen ja pilaamisen ilmaus."

Tarina ei kerro, kuka ne ammeet ja ruukut sitten siivosi.

 

Kaiken kaikkiaan herää kysymys, millä taiteilijat elivät tuona Pietarin teiniparatiisin aikana, 1800-luvun loppuvuosikymmenet ja 1900-luvulla ajan ennen vallankumousta? Heidän ei näyttänyt olevan tarpeen huolia huomisesta. Blokista Volkov sanoo, että hän eli elinkorollaan. Mikä on elinkorko?


Yhtä kaikki, vallankumouksen myötä kaikki nämä teiniparatiisitaiteilijat joutuivat jonkinasteisiin vaikeuksiin. Heillä ei ollut kykyä, halua eikä edes pienintäkaan aikomusta sopeutua vallankumouksen jälkeiseen tilanteeseen, jossa heidän taidekästyksensä oli lakannut olemasta itsestäänselvyys, jollaiseksi he olivat koko aiemman elämänsä sen kuvitelleet. He hämmästyivät, kun heidän sivistyksensä ei kelvannut proletariaatille.

Anna Ahmatova kulkee läpi tämän kirjan jonkinlaisena teemana. Anna Ahmatova on ollut kirjoittajan suuri idoli, ja kirja alkaakin siitä, kun tämä nuorena poikana vuonna 1965 oli käynyt joidenkin kavereidensa kanssa soittamassa Ahmatovalle tämän kotona Sostakovitsin yhdeksännen kvarteton.

Tässä vaiheessa Anna Ahmatova oli ollut valtava lahoava läjä ihraa. Hän oli muuttunut kuin Pietarin alla mätäneväksi hetteiköksi. Reilut 60 vuotta aikaisemmin Ahmatova oli ollut tuon mätänevän moskan päälle vedetty siisti tinapaperi, kaunis ja syvällinen kuin Pietarin arkkitehtuuri, mutta ohkainen kerros sen pinnassa.

Tähän Volkov kiinnittää usein huomiota. Tähän, että arkkitehtuuri ja Pietarin arki ovat huomattavassa ristiriidassa keskenään.

Yhtä kaikki, lienee jotenkin hyvin pietarilainen ominaisuus nähdä asiat aina kaikenlaisilta kanteiltaan ilman, että eri puolet kumoavat toisensa. Ne pikemminkin korostavat toisaan. Anna Ahmatova soljuu Volkovin tekstissä läpi Pietarin älyn ja elganssin epäsovinnaisena ruumiillistumana, mutta toisaalta Volkov paljastaa hänestä puolia, joita en ollut tiennyt tai ainakaan tullut ajatelleeksi ihan tällä tavalla. Vain pietarilanen kyennee ilmaisemaan kuin Volkov suurta ihailua Ahmatovaa kohtaan, ja toisaalla ilmottamaan, että hän itse asiassa oli ylväs hirviö. Kuin Pietarin alla vaaniva, soissa lymyävä ylivoimainen peto. (12.8.2013)