Zeniä kirpakoin maustein

Warner, Brad. Zeniä karmalla ja suklaakastikkeella.

Riika 2009.

Tämän teoksen, Brad Warnerin kirjan Zeniä karmalla ja suklaakastikkeella, on julkaissut Basam Books jostain syystä Hyvä elämä -sarjansa ulkopuolella, vaikka minusta tämä olisi juuri sinne mennyt, jos on mennyt Chögyam Trungpan Henkisen materialismin ylittäminenkin. Kirjoittaja nimittäin on amerikkalainen buddhalainen, ja amerikkalainen ja buddhalainen nyt ovat periaatteessa toisensa poissulkevia käsiteitä, ja niiden yhdistämisestä seuraa yleensä melkoista new age -soppaa. Kuten tässäkin tapauksessa.

Pääaihe tässä kirjassa on se, että tämä Japanissa vihkimyksensä sototraditioon saanut zenmestari, kirjoittaja itse siis, sortuu seksisuhteeseen oppilaansa kanssa, mikä noin periaattessa on hänen oman uskontonsa mukaan väärin. Kirja on jonkinlainen seltys siitä, miten näin pääsi käymään. Selitys on vuoden 2007 tapahtumat hänen elämässään.

Buddhalaisuutta ei tarvitse kukaan, jonka elämä ei ole jotenkin kovaa, ja tämän hepun elämä kyllä on ollut. Hän on kirjoittanut enemmänkin näitä opuksia, joita nimittää viihdepokkareiksi, ja edeltavissä, joita en ole lukenut, lienee selitetty tarkemmin hänen taustojaan. Tässäkin kyllä on puhetta sen kuilun ulkoisista puitteista, joihin hän sattui syntymään. Hänellä on 50% todennäköisyys saada Huntingtonin tauti-niminen hermostonrappeutumissairaus, joka puhkeaa siinä elämän puolenvälin tienoissa. Hänen tätinsä olivat siihen jo kuolleet, kun tämän kirjan aikana kuolee äiti. Äidin kuolemaa välttömästi edeltävään aikaan kuuluu zeniläinen tapporeissu, jonka aikana hän matkusta isänsä ja koko ajan suoraa huutoa ulisevan, pidättämiskyvyttömän äitinsä kanssa tervehtimään isänsä äitiä, joka kuitenkin kieltäytyy tapaamasta tätä hullua miniäänsä. Tämä järkyttää kertojaa ja iskee särön hänen suhteeseensä isoäitiinsä, jonka kuolemaa hän seuraa sinä ihan pika-pikaa äitinsä kuoleman jälkeen.

Hänen huonot geeninsä ovat aiheuttaneet hänelle myös silmävaivoja, jotka vaikuttivat traumaattisesti erityisesti nuoruusvuosina, koskapa niiden seurauksena häneltä puuttui esimerkiksi pallopeleissä oleellinen syvyysnäkö. Lisäksi hänellä on ollut munuiaskiviä ja ties mitä. Teini-ikäisenä hän vietti isänsä työn takia Nairobissa kolme vuotta, ja sieltä tultua hän ryhtyi punkbasistiksi. Hän ymmärtää, mitä punkbasisti merkitsee suurimmalle osalle ihmisistä. Ja samoihin aikoihin hän alkoi tutustua zenbuddhalaisuuteen, tarkkaan otten sen soto-haaraan, jota harjoitti myös Steve Jobs -vainaa osin samanlaisin höystein kuin Warner eli huumein (esim. LSD).

Sitten Warner onnistui pääsemään Japaniin. Ensin englannin opettajaksi ja sitten töihin höperöitä robottihirviöelokuvia tekevaan firmaan, jossa häneltä vierähtikin 12 vuotta. Näiden vuosien kuluessa hän kouluttautui zenmestariksi. Ja potkut töistä tulivat tänä samaisena vuonna 2007, johon ajoittuivat jo edellä manitut äidin ja isoäidin kulema, sanoin kuin vielä sitten avioero japanialsesta vaimosta.

Pitkin kirjaa saarntaan, miksi huumeet ja viina ovat värin ja ettei elämäsi ole sinun, mikä merkitsee, että ei ole oma asiasi, mitä teet.

Warner selttää sortumistaan oppilaaseensa arvellen, että sama tilanne on varmaan kaikilla muillakin uskonnollisilla auktoriteeteilla. Nämä ovat yleensä vähän nössöjä ja saavat tunnepitoisia kontakteja vain uskonnollisen auktoritettinsa seurauksena, ja niin siinä sitten käy.

En hyväksy opettajien ja oppilaiden välisiä suhteita ja etenkin uskonnollisten auktoritettien pitäisi olla mielestäni hiukan tarkempia kuin vaikkapa nyt tämä Warnerin ämmän poika tuli olleeksi. Mutta siinä mielessä tämä oli opettavainen tarina ja vahvisti jo ennestään vahvaa vakaumustani, ettei ikinä pidä liittyä mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Kaikkiin uskonollisiin yhteisöihin on ainakin tämä Brad Warnerin mukaan sisäänrakennettuna alttius seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Länsimaisen buddhalaisuuden kohdalla tosin on todettava, että se onneksemme on ainakin minun tietääkseni pelkästään aikuisten juttu. Niissä maailman kolkissa, jossa buddhalaisuus on samassa asemassa kuin luterilainen kirkko meillä, on tietenkin myös lasten rittejä samoin kuin epämuodollisempiakin lasten tapahtumia. Ja siksipä oikeastaan olenkin buddhalaisuuteen kallellaan. Maailmassa on aika vähän vain aikuisten tarpeisiin soveltuvaa kulttuuria. Porno kun ei satu minua kiinnostamaan. Tätä Warneria tosin kiinnostaa sekin, ja hän kirjoittaa yhdelle nettipornelehdelle kolumneja.

Ja tästä syystä, että buddhalaisuuden - kuten joogankin - liepeillä pyörii vain aikuisia, suhtaudun erittäin skeptisesti kaikenlaisiin sääntöihin, joita niihin halutaan ympätä. Pitää, piri vieköön, maailmassa olla jotain, mihin insinöörien sun muiden sääntöpipertelijliden normit eivät ulotu ja jossa ihminen voi kulttuurisella tavalla käsitellä ongelmiaan ilman, että pitää ensin opetella kuusiosiaisia opuksia asian normeja. Sillä todelliset ongelmat ovat luontojaan aina jotain, mihin säännöt eivät ulotu - jotain, miltä säännöt eivät voi suojella. Todellisiin ongelmiin reiluus, oikeudenmukaisuus tai muu sellainen eivät liity mitenkään.

Mutta uskonnollisten yhteisöjen kanssa on aina pidettävä varansa. Varsinkaan niille ei pidä maksaa mitään, ja jos joskus sellaiseen tilanteeseen joutuu, että maksaminen on yksiselitteisesti itsestäänselvää kuten jos maksaa majoituksesta tai ruoasta luostarissa tai vaikkapa retriitistä, pitää huolehtia siitä, että maksun saaja käsittää, että kyseessä on kertaluontoinen suoritus. Uskonnollisille spesialisteille ei pidä maksaa heidän uskonollisena spesialistina toimimisestaan. Jos he eivät halua olla uskonnollisia spesialisteja ilmaiseksi eli muiden toimien ohella, älkööt sitten toimiko uskonnollisina spesialisteina. Minua raivostuttavat kaikki palkkapapit, enkä kertakaikkiaan käsitä, miten kukaan suostuu maksamaan kirkollisveroa. Kirkollisveron maksaminen on moraalitonta ja suora kehoitus pappistyyppeile raiskata lapsia. Tätä mieltä minä olen.

Tästä kirjasta minä olen sitä mieltä, että tämä on oikeastaan aika hyvä. Kaiken kaikkiaan soto on vähemmän todellisuudesta vieraantunutta ja krumeluurista kuin muut buddhalaisuuden suunnat, ja monet soton harjoittajat ovat tosiaankin onnistuneet saamaan aikaiseksikin jotain tällä todellisuuden totaalisen hyväksymisen strategiallaan. (9.2.2014)