Muistamisen epälogiikasta

Ylirajaiset kaupungit Sortavala ja Viipuri. Toim. Rauduskoski, Miika. Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 18. Tampere 2018.

 

(jutun kuvat eivät ole po. kirjasta vaan omiani)

Varasin oikein varaamalla kirjastosta tämän Pohjois-Karjalan historiallisen seuran vuosikirjan 18 siinä toivossa, että tässä olisi vanhanaikiasta, arkistolähteisiin perustuvaa faktatietoa Sortavalasta ja Viipurista, vaikka minua jo alun alkujaan ihmetytti teoksen nimi, Ylirajaiset kaupungit Sortavala ja Viipuri. Mitä tarkaan ottaen tarkoittaa ylirajainen?

Se ei selvinnyt, ja aika näytti paikoin ajaneen minun historiantutkimuskäsitykseni ohi…

Miika Rauduskosken toimittama hitusen yli satasivuinen teos sisältää neljä artikkelia. Ensimmäinen on Maria Lähteenmäen Viipurin julkiset muistomerkit poliittisina tiloina ja muistin paikkoina. Hän kuvailee sitä, miten kaupunki julkisena tilana pyritään määrittelemään myös sen suhteen, millaisena se pitää muistaa. Tästä syystä kupungeissa syntyy kiistoja siitä, mitä muistomerkkejä saa rakentaa, ja välillä projektit viivästyvät.

 

1800-luvun nationalismi toi Suomeenkin suurmiesten patsaat, josta ensimmäinen, 1860-luvulta peräisin oleva ja Turussa sijaitseva, esitti H.G.Porthania. Viipurissa asemasta kilpailivat patsaina suomalainen Mikael Agricola, ruotsalainen Torkkeli Nuutinpoika ja venäläinen Pietari Suuri.

Ensimmäinen suurnaista esittävä julkinen veistos oli Minna Canthin patsas tuossa kivenheiton päässä sijaitsevassa Maljalahden puistossa. Se paljastettiin vasta 1937 eli 40 vuotta mallinsa kuoleman jälkeen. Mutta kun Lähteenmäki hyvinkin analysoi sitä, millaisia kiistoja henkilöpatsaat aiheuttivat siitä näkökulmasta, mitä ylipäätään saa esittää muistomekkinä muistattavaksi, hän ei käsittele sitä, millaisena henkilöt suurmies/naispatsaissa saa esittää. Tämä puute analysissä pisti eritoten silmääni, kun puhe tuli Minna Canthista, kotikaupunkini suurnaisesta. Jotenkin vielä ymmärrän, että hänet tuolloin 1930-luvulla Eemil Halosen toimesta kuvattiin rumana läskikasana, mutta sitä en oikein ymmärrä, että Minna Canth halutaan edelleenkin nähdä sellaisena, kun hän oli elämänsä viimeisinä vuosina – hänhän ei hirmuisen vanhaksi elänyt vaan poistui manan majoille vain 53 vuoden ikäisenä. Suurimman osan vaikuttavaa elämäänsä hän oli jotain muuta kuin tuonne puistoon pronssiin valettu ruseteilla rumistettu läskikasa, ja kun yritimme isännän kanssa kolmisen viikkoa sitten Kanttilan vierailullamme kysyä, miks Minna Canth aina ja edelleen esitetään, vielä vuonna 2019 Kanttilan ulkoseinien valokuvasuurennoksissakin, siinä läskikasakuosissaan, emme saaneet vastausta. Eli vieläkin on olemassa aika tiukat normit, millaisena suurnaisen saa julkisessa tilassa esittää.

Minna Canthisthan on valokuvia nuoremmaltakin iältä, ja vieressä on minun akvarelliksi maalattu kapinani vallalla olevaa Minna Canth -kuvaa vastaan. Mallina on ollut valokuva, mustavalkoinen tietenkin, joten värit ovat tykkänään minun omasta päästäni. Minun Minna Canthini on nuori, jos ei vihainen niin ainakin asoiden silloiseen tilaan tyytymätön nainen, ja sellaisena hän kyllä teksteissäänkin näyttäytyy. Mutta on olemassa joku sitkeä normi, joka kieltää tunnustamasta tätä visuaalisissa esityksissä.

Lähteenmäki kiinnittää kuitenkin huomiota Viipurissa 1900-luvun alussa vallalle päässeeseen muotiin koristella kivirakennuksia näyttävillä niin kasvi-, eläin- kuin ihmisaiheilla, vaikkei hän syytä siihen(kään) pohdi. Itsellä on käväissyt mielessä, että pitäisi joskus valokuvata kaikki Viipurin seinien oudot otukset.

Viimeinenkin artikkeli, Ismo Björnin Sortavala kansallisten kamppailuiden rajalla – suomalainen kaupunkimuseo ja venäläinen rajakaupunki, kertoo muistamisen tapojen ristiriitaisuuksista. Monesti olen minäkin kuullut haikailtavan, varsinkin vielä 10 vuotta sitten, että millainenhan se olisi Sortavala, jos olisi Suomelle jäänyt, ja haikailu on implikoinut, että varmaan jotenkin hienompi. Mutta Ismo Björn vetää arkistolähteillä haikailijoita turpaan. Vielä Suomelle kuuluessaan Vakkosalmen rantaa oltiin vastoin viranomaispäätöksiä rakentamassa umpeen, ja sama oli trendi muuallakin Soravalassa 1930-luvulla.

Vanhoja rakennuksia haluttiin purkaa, varsinkin näitä nykyisin ihailtuja hienoja puisia, ja jos Sortavala olisi Suomelle jäänyt, se olisi Björnin mukaan samanlainen kuin kaikki muutkin suomalaiset pikkukaupungit. Joten oli se luojan lykky, että Sortavala menetettiin Neuvostoliitolle. Niinpä siellä ovat edelleen ainakin toistaiseksi ihasteltavana vieressä ylhäällä viime joulun tienoona kuvattu kirjasto ja alemman kuvan pitsihuvila, paikoin selvästi tulipalossa kärähtänyt, jossa oli ainakin vielä alkukesästä elektroniikkaliike.

Puurakennuksia on Sortavalassa asuinkäytössä keskustassakin siinä entisen Seminaarikadun tienoilla, ja joidenkin pihassa on jopa saman verran pioneita kuin meillä Kärkäälässä. Meillä ei kylläkään ole yhtään valkoista…

Björn kirjoittaa siis ennen kaikkea rakennuksista. Vaikka kirja on vuodelta 2018, Seurahuoneen kuvatekstissä väitetään, että nykyisin siinä toimisi kahvila ja konserttisali. Kyllä me viime joulun tienoona (2018) sitä hotellina pidettiin, kun siellä yövyttiin.

Kertaus on opintojen äiti, ja olin, vaikka niin huolellisesti luulin Samu Aarnion Funkis Karjalassa -kirjan lukeneeni, unohtanut Uno Ullbergin suunnitteleman Sortavalan linja-autoaseman mainostorneineen! Onneksi siitä muistutettiin minua tässä kirjassa.

Pikkuisen olin ehkä pettynyt tähän kirjaseen…Tämän jutun kuvat eivät siis ole puheena olleesta kirjasta vaan ovat omia otoksiani. (6.8.2019)