blogi/etusivu

Esineillä ajattelija

20.05.2020
blogi/etusivu >>

Ensimmäisiä taidekirjoja, joita rutiköyhänä taideopiskelijana itselleni ostin, oli järjettömän kallis dadaisti Man Rayn Photographs-teos (1982, sisältää useita henkilökuvia Marcel Duchampista ja muista dadaisteista), ja kun pääsin vihdoin taloudellisesti kuiville, ostin Marcel Duchampin teostensa pienoismalleista kokoamia salkkuja käsittelevän teoksen The Portable Museum (1989). Eilen tuli televisiosta jenkkivalmisteinen dokumentti Marcel Duchamp ja mahdollisuuksien taide. Siinä väitettiin, ettei Duchamp olisi ollut dadaisti. Aivan taatusti oli.

Ohjelma oli aika hyvä, vaikka oli amerikkalainen. Minulle ei ollut koskaan juolahtanut mieleen, että Marcel Duchampillakin (1987–1968) olisi ollut henkilökohtainen elämä kuten lapsuus, mutta tämä dokumentti paljasti jotain tällaisa seikkoja. Minulle Duchamp on aina ollut nimeomaan maailman ironinen pohdiskelija, jonka esiteltäviksi tarkoitettuihin tuotoksiin henkilökohtaisuudet eivät ulotu. Tämän dokumentin jälkeenkin aion kyllä pitää kiinni tästä alkuperäisestä käsityksestäni.

Kiinnostavimpia yksityiskohtia dokumentissa olivat filminpätkät, joissa esiintyy Duchamp itse. Merkittävin yksittäinen uusi autenttinen tieto itselleni oli haastattelunpätkässä, jossa Duchamp toteaa, että taiteesta pitäisi päästä eroon turhana painolastina samalla tavalla kuin jotkut ovat päässeet eroon uskonnosta.

Minä opiskelin nuoruuteni päivinä sekä taidetta että uskontotiedettä siitä syystä, että taide ja uskonto täyttivät mielestäni jotakuinkin samaa funktiota eli pyrkivät korottamaan yksilöiden kokemuksen eksitenssistään yli tämän pelkän yksilöllisen eksitenssin. Moinen on edelleen mielestäni ajatteluvirhe. Siitäkin huolmatta, että myönnän ihmisen kyvyn kuvitella asioita, joita ei alkujaan ole ja pakottaa tällaiset asiat tulemaan osaksi todellisuutta, olleen jossain vaiheessa riippuvainen uskonnoista ja taiteesta ja että tässä esiinpakotettujen todellisuuksien suksessiossa joillain yksilöillä on sangen huomattava, selkeästi oman yksilöllisen eksistnssinsä ylittävä osuus.

Marcel Duchamp on ensimmäinen taide- ja uskontovapaan teollisen massatuotannon ajan ajattelija. Hän ajatteli taidetta ja niitä asioita, joita ei ole olemassa ennen kuin ihminen on kuvitellut ne ja sitten valmistanut ne, ja hänen elinaikanaan tuo valmistaminen oli jo teollista massatuotantoa. Massatuotantona syntyi valtavina sarjoina mm. pisuaareja, ja jokainen yksittäinen tällainen tuote oli korvattavissa toisella tarkalleen samanlaisella. Sitä vastoin ennen teollistumista jokainen käyttöesine oli ollut jonkun tietyn henkilön käsityönä ja yksittäiskappaleena valmistama.

Duchamp kiinnosti minua jo nuorena myös syystä, josta on ollut tällä blogilla puhetta monesti. Minä en itse ajattele vain sanoilla. Duchamp ajatteli kaikenlaisilla ympäristössään näkemillään objekteilla, joista hänen aivoihinsa tullessa muodostui merkkejä, käyttöarvoltaan vastaavia kuin sanat. Marcel Duchamp ajatteli siis paitsi sanoilla, mitä hän sitäkin harrasti melkoisesti, myös mm. kuvilla ja esineillä. Aikakauden problematiikassa merkittävin osuus oli esineillä, ihmistekoisiila käyttöesineillä, joiden valmistamiseen vakiintuneessa uudessa yhteiskunnassa investoitiin, joita tuotettiin tehtaissa, joita myytiin suuria määriä ja joita tarvittiin välttämättömästi uuden yhteiskunnan jokapäiväisessä käytössä – siitä ei ollut hirveän kauan, kun oltiin tultu toimeen ilman keraamisia pisuaareja.

Tämä dokumentti on sillä tavalla vanhanaikainen, että aika paljon aikaa käytettiin sen pohtimiseen, mitä voidaan esittää taiteena ja viedä taidegalleriaan sellaisena esille. Tähän eurooppalaiset eivät varmaankaan olisi kiinnittäneet huomiota kuin yhdellä lauseella, joka olisi koskenut sitä, että joskus nyt vain oli aika, jona ei voinut taiteellisesti käsitellä sellaista asiaa kuin että nykyelämässä merkittävimpiä ihmisen tuotoksia olivat vaikkapa nyt pisuaarit ja sellaisena ne tulivat jokaipäväisenä merkityssisöltönä lähelle sitä, mikä ennen oli ollut vaikkapa hedelmäasetelmalla tai jopa uskonnollisella kuvastolla.

Kiinnostavimpia taiteilijoita minun vinkkelistäni ovat Duchampin jälkeenkin olleet juuri ne, jotka ovat jatkaneet siitä, mihin Duchamp pääsi. Andy Warhol ei ollut enää vain teollisen massatuotannon lapsi vaan kaupallisen joukkoviestinnän lapsi. Duchamp oli vielä käyttänyt brändäämättömiä tuotteita, joita oli signeerannut omiin nimiinsä, mutta Warhol käytti valmistajan "signeeraamia" merkkituotteita tavalla, jossa tuotemerkki, alkuperäinen "signeeraaja",  muuttui osaksi aivan toisen henkilön viestintää ja myös kokonaan toiseen genreen. Se siirtyi markkinonnista tai viihteestä galleriakelpoiseen taiteeseen, missä Warhol puolestaan markkinoi sitä edelleen, joskin nyt omanaan.

Duchamp teetätti  "teoksistaan" kopiota. Kopiominen oli siis jo hänelläkin osa ideaa – tavaroiden korvattavuus toisilla periaatteessa samanlaisilla, siis periaatteesa, sillä aina ei tarkalleen samalaisia saatu, mutta sillähän ei ollut väliä vaan vain sillä, että pisuuari oli pisuaari ole se sitten prikulleen sellainen tai tällainen. Mutta kirjaimellisesti massatuotantona Duchamp ei kopiota vielä valmistanut, vaikka noita teoksen The Portable Museum esittelemiä salkkuja jo valmistettiinkin kymmenittäin. Sitä vastoin Warhol syyti ilmoille tuotoksiaan suorastaan omassa Tehtaassaan.

Kolmas suosikkini, Josef Beuys, lipsahti sitten jo runouden puolelle. Hänkin käytti valmiita esineitä, mutta hän työsti niitä eteenpäin henkilökohtaisen elämänsä problematiikan käsittelemiseksi, joskin pyrkien tuomaan oivalluksensa yleisiksi totuuksiksi, mitä taide aina vaatii.

Duchampin ajattelun ymmärtäminen ei vaadi tietoja hänen henkilökohtaisesta elämästään joskin ehkä jotain käsitystä tavaroiden valmistuksen ja arkikäytön historiasta. Warhol teki omasta elämästään osan teoksiaan, ja hänen tuotantonsa ymmärtäminen edellyttää etenkin markkinonnin ja viihdeteollisuuden historian tuntemusta, mutta lisäksi faktatietoja hänen elämäntavastaan. Beuysia puolestaan ei voi ymmärtää lainkaan, ellei ole perillä tietystä hänen oman elämänäsä tapahtumasta.

Ikävä kyllä, Duchampin jälkeen ready made -objekteja käyttävät taiteilijat menettivät särmää. Töihin alettiin tavaramäärien assemblage'eiksi kasvaessa lisätä myös kaiken maailmana ulkotavarallista merkityssisältöä. Nämä taiteilijat olivat omasta mielestään oppositiossa raivoisaa maaimantuskaa kokeviin abstrakteihin ekspressionisteihin, mutta kyllä monet vaikkapa Rauschenbergin tai Oldenburgin teokset tulevat tuskassaaan aika lähelle Pollockia. Mitä Duchampin teokset eivät tee.

Duchmp ei siis oikeastaan ole taiteilja lainkaan. Hän on ajattelija, joka käytti kuvia, sanoja, esineitä ja konventioita (kuten vakiintuneita normeja ja yleisön reaktioita) merkkeinä, joita ajattelussaan pyöritteli siten kuin ilmeisesti tavalliset ihmiset vain sanoja. Kaiketi on olemassa ihmisiä, jotka ajattelevat vain sanoilla, sillä olen monesta paikasta lukenut, että ilman sanoja ei edes voi ajatella… Outoja tyyppejä….


Viimeksi muokattu: 20.05.2020 11:28:12


Kommentit

Ei löytynyt

Lisää kommentti