blogi/etusivu

Friedell luettu!

29.06.2020
blogi/etusivu >>

Korona-kauden toinen suururakka Mannin Joosef-sarjan jälkeen on nyt suoritettu, eli eilen illalla luin viimeiset sivut Egon Friedellin kolmiosoaisesta, lähemmäs 2000-sivuisesta teoksesta Uuden ajan kulttuurihistoria.

Kirjasarja on julkaistu alkuperäiskielellä eli saksaksi vuosina 1927–1931, ja suomeksi se saatiin joksenkin heti eli vuosina 1930–1931. Juttu päättyy ensimmäiseen maailmansodan alle, jonka tietämiltä Friedell ilmoittaa, ettei pysty ajoista siitä eteenpäin mitään sanomaan. Mutta kyllä kirjan loppupuoella joitain ennustuksiakin esitetään, kuten että tulevaisuudessa "meidän aikaamme" tullaan sanomaan Einsteinin kaudeksi, mikä on osunut hyvin kohdalleen.

Friedell oli itse teatterimiehiä, ja loppua kohti näyttämötaiteen osuus kirjassa kasvaa. On kymmeniä sivuja puhetta näytelmäkirjailijoista, paitsi vakaasti historiaan jääneistä kuten Ibsenistä ja Shawsta, mutta myös sellaisista – kuin myös ohjaajista ja näyttelijöistä – joita ei varmaan enää muista kuin alan histoiroitsijat.

Mutta mielenkiintoisen väitteen Friedell esittää siitä, miten keskittyminen monologisesti taideteoksen itsensä tekijän omaan sisäiseen maailmaan lipsauttaa tällaisen tuotannon taiteen ulkopuolelle. Friedellin mukaan taiteessa on kyse siitä, että yksityinen kokemus ylittää yksilöllisen rajat yleiseen, joten jos tällaista ei tapahdu, kyseessä ei ole taide, vaikka olisi miten paljon nuotteja paperilla tai maalia kankaalla.

Kuvataiteen puolella hän pitää impressionismia vielä kiistattomastit taiteena, mutta ekspressionismin kanssa on kuulemma jo vähän siinä ja siinä. Impressiot, vaikutelmat ulkoisesta todellisuudesta, vaikka olisivatkin sisäisesti värittyneitä, ovat jaettavissa, onhan kaikilla ihmisillä suurin piirtein samanlaiset aistielimet ja psyyken rakenne. Mutta taiteen teknisillä menetelmillä toteutetut  suorat ekspessionpärskähdykset eivät ole jaettavissa ja muutenkin: "Taiteilijan on maalattava kuva [metsästä] eikä metsä". Taiteen pitää sisältää tulkinta, ei pelkkä ekspressio, sitä mieltä Friedell on.

Futurismia liikkeen tutkimuksineen Friedell pitää kiinnostavana, mutta sen kanssa samanaikaisessa dadassa mielivaltaisuus kuulemma menee ehkä liian pitkälle, varsinkin menetelmissä. Tässä kirjassa Neue Sachlichkeit on käännetty suomeksi (uusasiallisuudeksi) – saksankielinen termi on kuitenkin sittemmin vakiintunut yleiseen käyttöön. Friedell näyttää ymmärtänen Neue Sachlichkeitin ekspressionismin haaraksi, missä on kyllä jonkin verran perääkin, sillä 1900-luvun alun ismit olivat niin kiinteästi saman hengen tuotteita, että niitä todellakin on vaikea luokitella muuten kuin jälkikäteen ja enemmän tai vähemmän keinotekoisesti. Nykykäsityksen mukaisesti Neue Sachlichkeit kuitenkin tulee yhteiskuntakriittisyydessään ja jossain määrin sen ilmaisuissa lähelle myös dadaa.

Surrealismiin Friedell suhtautuu kriittisesti, samoin sen vaikuttimeen, psykoanalyysiin. Psykoanalyysin kuvataiteelliset vastineet eivät Friedellin aikana vielä selvästi erottuneet toisistaa: Friedell sanoo, että toinen nimi surrealismille on "maagillinen realismi". Nykyisinhän surrealismi tyyppiä Matta ja kumppanit erotetaan maagisesta realismista tyyppiä Magritte ja sen sellaiset.

Konstruktivismista Friedell ei innostu ollenkaan, sen piirissä kun valmistettiin teokset mitään esittämättömistä rautalangasta, pyöristä ja puulevyistä, ja ylipäätään hän toeteaa, että "Muodon niukkuus, jonka maailmansodan sotilaallinen henki on aiheuttanut, oli niinikään pelkkä ulkonainen ele". Tässä Friedell ennusti aivan väärin, sillä muodon niukkuus tuli jäädäkseen muotoilussa ja arkkitehtuurissa sekä muutenkin, sillä konstrukstivismi ja muut abstraktin taiteen muodot ovat 1900-luvun alun ismeistä vahvimmin voimissaan vielä tänäkin päivänä. Tulipa maailma näkemään sitten toisen maailmansodan jälkeen jotain niinkin Friedellin näkökulmasta pöhköä kuin yhdistelmän hänen vähiten suosimistaan taiteen suunnista, nimittäin abstraktin ekspressionismin, mutta se tulikin Amerikasta. Yhdysvaltoja ja Neuvostolittoa, muuten, Friedell pitää aivan samanlaisina materialismin ekspansiivisina valtalinnakkeina.

Neroudesta tässä viimeisessä osassa on vähemmän puhetta kuin keskimmisessä, mutta aihe askarruttaa Friedelliä kyllä jossain määrin viime metreilläkin. Minun on vähän vaikea ymmärtää tätä kiihkeää nerouspohdintaa. Voi olla, että Friedellin aikoina ihmisten väliset lahjakkuuserot olivat vielä esimerkiksi puutteellisten koulutusmahdollisuuksien tähden jotenkin mystisiä. Superlahjakkuudet vain pullahtivat jostain, ja päästäkseen esille he joutuivat ottamaan kokonaan toisenlaisia henkilökohtaisia riskejä kuin meidän päivinämme. Mieleeni onkin juolahtanut, että eritellessään nerouden osatekijöitä Friedell oikeastaan miettii sitä, millainen persoonallisuus saa lahjakkaan ihmisen asettamaan itsensä sillä tavalla alttiiksi kuin vielä hänen aikanaan lahjakas ihminen joutui tekemään, jos halusi lahjakkuuttaan toteuttaa.

Friedell oli alkujaan juutalainen, ja Friedell onkin nimi, jonka hän otti käyttöön kristityksi käännyttyään. Paikoin kirjassa esiintyy vähän käännynnäisen intoa, ja vieroksumastaan psykoanalyysistä hän käyttää nimitystä "jewish science" ja katsoo sen olevan "sekoitus Talmudista ja vanhanpojan kirjallisuudesta".

Friedell pitää kristinuskoa niin arvokkaana, että hän näkee paljon vaivaa pelastaakseen suuren neron, Nietzschen, nerollisuuden, vaikka tämä oli kristinuskonvastainen. Tämän Friedell suorittaa siten, että selittää Nietzschen niin ehdottomaksi askeetiksi, että oli kieltänyt senkin hyvän itseltään.

Joissain kohden Freidell kiinnittää huomiota sellaisiin kristinuskon piirteisiin, joita sen ympäröimänä kasvanut ei suuremmin hämmästele. Yksi tällainen purematta, ikään kuin tyhjänä, nielty piirre kristinuskossa on vaatimus rakastaa vihamiestään, ihmistä, joka tekee yksiselitteisesti pahaa. Tämän Friedell ymmärtää siten, että ihmisen pitää parhaansa mukaan olla Jumalan kaltainen siinä, että hyväksyy niin hyvät kuin pahat samaan maailmaan aivan kuin Jumalakin tekee. Friedell allekirjoittaa käsityksen, että kaikkia ihmisiä riivaa vallanhimo, ja hän soveltaa edellä mainittua kaiken pahankin hyväksymisen prinsiippiä myös valtaa väärinkäyttäviin diktaattoreihin: "Ja emmekö ole vain sen tähden vähemmän syyllisiä, koska mahtipiirimme on pienempi, tilaisuutemme rikkoa toisen tahtoa vastaan paljon vähäisempi?" – Itse olen kyllä sitä mieltä, että valtaa värinkäyttävät ihmiset pitäisi saada pois vallasta täysin riippumatta siitä, mitä Jumala mahtaa siitä tuumia.

Kirjan lopussa Friedellistä paljastuu muutakin mielenkiintoista. Hän osoittautuu astrologian kannattajaksi. Tämä vähän hämmästyttää, sillä hän nyt kuitenkin on jonkin verran perehtynyt tähtitieteeseen. Hän tietää, miten ns. taivaankappaleet muodostavat aurinkokuntia ja galakseja, hän aprikoi mikrokosmoksen ja makrokosmoksen samankaltaisuutta ja pohtii, josko meidän alkuräjähdyksessä atomin hajoamista muistuttavasti syntynyt universumimme on vain osa jotain vielä suurempaa makrokosmosta. Juuri ennen suoranaista julistustaan siitä, miten ollaan siirtymässä Vesimiehen aikaan, hän on selittänyt Einsteinin suhteellisuusteoriaa ja atomien hajottamisesta syntyvää energiaa. Pidän tätä suhtautumista astrologiaan siis nimenomaan mielenkiintoisena, en kritiikin aiheena. Kyllähän se jotain perustavanlaatuista ihmisluonnosta kertoo, että niin pitkältä ajalta kuin minkäänlaisia muistiinmerkintöjä on, merkinnöistä suuri osa käsittelee taivaankappaleiden liikkeitä ja vaikusta maankamaralla elävien ihmisten kohtaloihin, eikä tämä kiinnostus ole edelleenkään täysin kadonnut.

Ihan kaikki, mitä Friedell kirjoittaa, ei siis pidä paikkaansa, ei pitänyt edes hänen kirjoittaessaan – hän esimerkiksi väittää kuten Pohjanmaan helluntailaiset, että Darwinin mukaan ihminen olisi polveutunut apinasta, mitä Darwin ei väittänyt ainakaan sikäli kun on uskomista siihen, mitä minulle koulussa opetettiin, ja tämä Darwinin vääristely onkin oikeastaan yhtä mielenkiintoista kuin se, että ihmisiä alati kiinnostaa astrologia.

Eli äärimmäisen kiinnostava, joskin massiivinen teossarja, tämä Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria. Tätä en ainakaan minä pystynyt lukemaan hirmuisen isoissa katkelmissa, jos kohta en halunnutkaan, sillä halusin nautiskella Friedellin ajatusten mietiskelemisestä. Kirjotustyylissä on jotain paksua ja murrosikäistä, vaikka Friedell oli kyllä lähes viisissäkymmenissä tämän kirjoittaessaan, mikä ominaisuus tekee lukemisesta vähän raskasta, sekin, ei siis vain rankka asiasisältö huikeine filosofeerausksineen. Mutta ehdottomasti lukemisenarvoinen teos! Jo siitäkin syystä, että mitään tällaista ei umpikaupallisena tehotuotannon nykyaikana saisi ikinä kustantajalta läpi.


Viimeksi muokattu: 29.06.2020 13:42:17


Kommentit

Ei löytynyt

Lisää kommentti