blogi/etusivu

Jätelankapyyhkeitä

14.05.2019
blogi/etusivu >>

Sain viimein loppuun hermojen raastamisen eli ompelukoneen käytön. Kuten tällä blogilla on monesti kerrottu, hankkiudun ompelutarpeen yllättäessä mieluiten kansalaisopistolle, sillä siellä on takuuvarmasti oletettavalla tavalla toimivat ompelukoneet. Oma Lidlistä ostettu ei toimi oletettavalla tavalla, ja se, millä kaikilla tavoilla se oletuksista älyääkin poiketa, on joka kerta sen esiin ottassani yllättävää.

 

Tarve omelukoneen käyttöön tuli siitä, että olin kutonut kohtalaisen määrän pyyhekangasta. Kaikki on tehty samaan loimeen, poljettu vain vähän eri tavoilla, ja jätelangoista eli puretuista, käytöstä poistetuista neulepaidoista.

 

Vihreät 'keskikokoiset' pyyhkeet on kudottu omatekemästäni vihreästä puuvillaneulesta, jossa oli edessä jättikokoinen valkoinen kissa, jolla oli vaalenapunainen ruusu hamapissa ja jonka häntä kiertyi takakappaleen puolelle. Se oli sitä 80-luvun lopun ylisuurta mallia, ja kun se muoti meni, paita siirtyi äidin käyttöön. Ja sieltä hänen kuoltuaan hänen asuntonsa siivoamisen yhteydessä täyttyneistä jätesäkeistä se äkillisen säälinkohtaukseni seurauksena tuli minulle takaisin. Olen käytellyt sen lankoja jo monissa huiveissa, ja niitä riitti vielä näihin pyyhkeisiinkin.

 

 

Mustavalkoisten pyyhkeiden materiaali on edellämainitun kissapaidan neulomisen aikoihin Stockmannilta ostetusta huippuneuleesta. Jostain syystä olin ostanut kitinvärisen puseron, vaikka tiesin hyvin jo silloin, että se väri saa naamani näyttämään vielä punaisemmalta kuin se on, ja lisäksi havaitsin vasta kotona, että sehän oli neulottu jotain hohtoefektiä sisältävästä langasta! Ei puhettakaan, että minä voisin laittaa sellaista päälleni.

 

Purin tämän kalliin, mutta pitämättä jääneen neulepuseron. Ja purin samalla mustan puuvillaisen villatakin, jonka taskut olivat venyneet avaimien kanniskelusta. Ja näistä sitten syntyivät yllä olevat pyyhkeet. Kauttaaltaan mustavalkokuvioisen kankaan oli alkujaan tarkoittanut pieniksi keittiöpyyhkeiksi, mutta jätin sen nyt isoksi levyksi ja pidän sitä vähän aikaa pöydällä :-)

 

En tiedä, mihin perustuu tämä pakonomianen jätteiden hyödytämisvimmani. Toki olen vanha viherpipertäjä, mutta tokkopa vaikkapa Pekka Haavisto purkaa puuvillaneulepaitoja ja kutoo niistä pyyhkeitä. Ja huiveja. Ja tyynyjä. Ja patalappuja... En suostunut ostamaan noihin pyyhkeisiin edes lenkkinauhaa, vaan käytän siihenkin tarkoitukseen äidin jäämistön satiininauhoja.

 

Luin viimeyönä loppuun Jörn Donnerin pienen kirjan Viimeinen taisto. Siinä Donner suunnittelee 'kuolinsiivousta' eli sellaisten tavaroiden ja papereiden pois heittämistä, joiden ei katso tarpeelliseksi joutua jälkipolville joko siksi, että jälkipolvet eivät halua niitä (kuten Donnerin tapauksessa kirjat, joita hänen lapsensa eivät halua) tai joita Donner ei itse halua näiden käsiin jättää.

 

Meidän isä suoritti ankaraa kuolinsiivousta siinä alzheimerinsa puhkeamisen tienoissa. Äidin kuolinsiivouksen suoritin minä, sillä muutamaa vuotta kuolemaansa ennen äiti joutui muuttamaan senioritaloon, jossa oli hoito lähellä. Hän ei itse pysynyt muuttoon osallistumaan, ja niinpä sen yhteydessä minä pistin sekajätteeseen melkoisen määrän hänen rojujaan ja paperikeräykseen kasapäin omia vanhoja piirustuksiani, joita äiti oli säästänyt hämmästyttävän määrän.

 

Donner on kasinelosena viime ja tänä kuluvana vuonna tuota kirjaa kirjoittaessaan katkeran raivoisasti takertunut terveyteensä. Tai sairauksiensa hoitamiseen. Hän vaikuttaa olevan vakuuttunut siitä, että kunhan rupeaa harrastamaan enemmän kävelyä ja jatkaa soutulaitteella soutamista hänestä tulee lääketieteen avulla terve kuin pukki. Säälittävimpiä ovat ripulit, jotka yllättävät hänet julkisilla paikoilla. Ja kuitenkin hän on valtakunnan virallinen nuori vihainen mies.

 

Donner silmäilee elämäänsä taaksepäin, mutta edes ikävöidessään vanhoja tuttujaan, vaimojaan, yhteistyökumppaneitaan ja muita, hän ei malta olla halveksimatta näitä. Tämä johtunee hänen hyväosaisesta syntyperästään, joka näyttää aiheuttaneen synnynnäisen sokeuden. Hän esimerkiksi kirjoittaa, miten 70-luvulla menetti kaiken, aivan kaiken – paitsi tietenkin sitä ja sitä ja sitä... – siis aivan kaiken! Mutta rikkiaden kaiken menetys ei koskaan ole sitä, mitä köyhien kaiken menetys, ja sen tästä Donnerin kirjasta taas kerran saa oppia. Samoin tästä oppii, että ihminen saattaa pärjätä vähemmälläkin lähimmäistensä halveksimisella. Sitä paitsi luulen, että Donner ei edes omasta mielestään halveksinut noita ihmisiä. Yhteiskunnan kermalla on selvästikin oma diskurssinsa toisistaan puhuessaan, ja mikäpäs siinä, kunhan soveltavat diskurssiaan vain toisiinsa. Onneksi Donner ei ole koskaan tuntenut ihmisiä kuin oman yhteiskuntaluokkansa sisältä. Jos hän olisi kirjoittanut samaan sävyyn 'ulkopuolisista', nämä olisivat varmasti ainakin pahoittaneet mielensä.

 

Mutta mitä tehdä rojulla, sen pohdinta yhdistää jopa minua ja Jörn Donneria.


Viimeksi muokattu: 14.05.2019 09:44:55


Kommentit

Ei löytynyt

Lisää kommentti