blogi/etusivu

Kaaosta vastaan vai sen puolesta?

13.11.2020
blogi/etusivu >>

Koska coronakausi näyttää jatkuvan, päätin jatkaa myös äärioikeistolaiseen ajatteluun perehtymistäni. Keväällähän kahlasin läpi Ayn Randin massiivisen romaanin Kun maailma järkkyi. Nyt luin Ayan Randin ajatusten kannattajan, Jordan B. Petersonin kirjan 12. elämänohjetta – käsikirja maailman kaaosta vastaan.

Peterson on paitsi Toronton yliopiston psykologian professori myös praktikkaa harjoittava terapeutti, ja siksi pidinkin kiinnostavana ryhtyä hänen kirjansa lukemiseen, sillä hänhän on, niin äärioikeistolainen kuin onkin, oikeasti yritänyt saada elämän kolhimia ihmisiä pärjäämään psyykkisissä kriiseissä. Lähtökohtaisestihan sitä olettaa, että Ayn Randin äärimmäisen kova filosofia ei ehkä ole paras mahdollinen lähestymistapa psyykkisesti romahtaneiden ihmisten kohtaamisessa.

Peterson on kyllä 'randilainen' siinä, että Petersonkin kutsuu nimenomaan pahuudeksi sitä, että rajoitetaan ihmisten keinoja kaihtamatonta pyrkimistä menestymiseen.

 

Kirja on paksu, ilman viitteitä ja hakemistoa 436 sivua, ja Peterson vaikuttaa kirjoittaneen sitä pitkän aikaa, sillä alussa hän suhtautuu valtioon yksiselitteisenä vihollisena, kun taas lopussa hän myöntää, että valtio turvaa ihmisiä rikoksia vastaan tai niiden tapahduttua. Alussa hän myös kirjoittaa köyhistä: "Heillä on myös paljon suurempi riski sairastua tarttumattomiin sairauksiin, kuten syöpään, diabetekseen ja sydäntauteihin". Tämä liittyy kohtaan, jossa hän neuvoo lukijoitaan varomaan ajautumista köyhäksi, etteivät sairastuisi erilaisiin tauteihin. Köyhyyttä voi Petersonin mukaan välttää esiintymällä aina hartiat taaksevedettyinä, sillä silloin vaikuttaa vahvalta eivätkä ihmiset kävele yli, ja silloin saa enemmän mahdollisuuksia.

Minunkin tietääkseni diabetes ja sydän- ja verisuonitaudit korreloivat erittäin vahvasti ainakin matalan koulutustason kanssa, joskin tulo- tai varallisuustasosta olen epävarmempi, mutta syövästä on kyllä todettava, siihen on kuollut jopa vastikään Yhdysvaltain presidentiksi valitun henkilön poika, eikä häntä luullakseni voida katsoa rupusakkiin kuuluvaksi. Sitä paitsi luin netistä, että Petersonin oma vaimokin olisi sairastunut syöpään. Eikö tämä siis ollut noudattanut miehensä ohjetta kulkea suoraryhtisenä?

 

Kirjan loppua kohti Peterson pehmenee tässäkin suhtessa, ja syöpä muuttuu viimeisten sivujen lähestyessä ihmisestä itsestään riippumattomaksi sairaudeksi. Sivulla 373 hän jo toteaa, että hänellä on joitain uskomuksia, jotka ovat vasemmalle kallellaan: "Olen esimerkiksi sitä mieltä, että arvokkaiden hyödykkeiden taipumus jakaantua ilmeisen epätasa-arvoisesti tuottaa yhteiskunnan vakaudelle jatkuvan vaaran". Hänellä ei kuitenkaan ole reseptiä, miten ongelman voisi ratkaista ilman, että menestyskykyiset- ja haluiset eivät joutuisi pahuuden uhreiksi, ts. ilman että heidän ahneuttaan rajoitettaisiin. Peterson on myös sitä mieltä, että yliopistoja ei pidä johtaa kuin liikeyrityksiä, joskin syy jäi minulle vähän epäselväksi.

Viimemainitussa yhteydessä Peterson kirjoittaa, että "Hyvin toimivissa yhteiskunnissa (hyvin toimimista ei määritellä tässä kuvitteelliseen ihannevaltioon vaan muihin olemassa oleviin tai historiallisiin kulttuureihin nähden) ihmisen asema määräytyy ensisijassa pätevyyden eikä voiman perusteella. Pätevyyden. Kyvyn. Taidon. Ei voiman". Olisin toivonut, että hän olisi maininnut, mitkä tarkkaan ottaen ovat tai ovat olleet tällaiset yhteiskunnat. Minun tietäkseni niitä ei ole koskaan ollut olemassa. Missään ei ole koskaan ollut olemassa yhteiskuntaa, jossa ihmisen korkea asema olisi määräytynyt vain jonkun taidon tai kyvyn perusteella ilman jonkilaista voiman käyttöä. Minun ja Petersonin 1960-luvulla syntyneiden sukupolvi on ainoa, joka on edes voinut kuvitella, että sellainen voisi olla olemassa, sillä me olemme voineet halutessamme kouluttautua niin pitkälle kuin pää on riittänyt, ja sillä on toisaankin voinut tienata leipänsä. Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun ihminen sai Suomessa olla vaikka miten fiksu torppari, eikä hänellä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia kohota siitä asemasta. Ja tällä hetkellä eletään puolestaan kautta, jona koulutus on menettämässä yhteiskunnallista merkitystään. Epäilemättä tilalle tule jotain muuta, mutta en usko, että kyseessä tulevat vastakaan olemaan pätevyydet tai kyvyt.

Konservatiivina Peterson korostaa miesten ja naisten biologisperäistä eroa, ja edellisen kanssa hiukan ristiriitaisesti hän arvostaa kotiseutunsa karskeja nuorukaisia, jotka jättävät koulut kesken ja lähtevät 40-asteiseen pakkaseen öljynporauslautalle, vaikka siten ei saa sellaista asemaa, joka edesauttaisi edullista pariutumsita, jota Peterson myös arvostaa.

Mutta mutta…on sanottava, että Peterson kirjoittaa tavalla, jota leimaa oikeasti koettu elämän traagisuus. Asenteiden pikkuruista pehmentymistäkin kirjan edetessä selittää se, että hänellä on lapsia – toisin kuin esikuvallaan Ayn Randilla – ja yksi näistä sairastui ankaraan lapsuuden reumaan. Kivut olivat niin hirmuiset, että vanhemmat suostuivat antamaan lapselleen opiaatteja, mistä sitten seurasi fyysinen riippuvuus, mistä siten taas edelleen seurasi vieroitusoireita, jotka olivat rankkoja vierestä seurata. Peterson kertoo joistain muistakin omista teoistaan, joita on pidettävä todella outoina ottaen huomioon, että hän on niistä paria tehdessään ollut jo valmis psykologi. Kaiken kaikkiaan on vaikea uskoa, että Peterson olisi voinut auttaa kovinkaan montaa potilastaan. Hänen tuntuu olevan todella vaikea asettua sellaisten ihmisten asemaan, jotka vähääkään eroavat psyykeltään hänestä itsestään.

Mutta kuten sanotta, elämän tragedia pysyy tässä kirjassa kaiken aikaa läsnä. Kirjan esipuheen kirjoittaja Norman Doidge sanookin, että jos jonkun elämässä ei juuri nyt ole menossa jotain kriisiä, niin viiden vuoden sisällä varmasti on.

Yksi Petersonin hienoista ajatuksista on se, että ihmisen on kriisien seurauksena muututtava. Tragedioista selviämisessä ei auta kuin jonkinlainen entisen minuuden uhraaminen ja sen jälkeen uuden salliminen kasvaa tilalle. Ensi yönä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun veljeni ampua posautti itsensä, ja siitä muutaman kuukauden sisällä sekä minun että puolisoni äidit kuolivat. Ja koko ruljanssi oli alkanut jo keväällä, kun olin itse sairastunut myyräkuumeeseen, ja se jatkui, kun kesällä veljeni ongelmat paljastuivat ja yritin auttaaa häntä kunnes sitten koitti marraskuun 13. päivä. Enkä rupea valehtelemaan, että vaikeudet olisivat elämästäni edelleenkään poistuneet. Mutta pidän oikeana tuota Petersonin visiota. Siihen sisältyy, että täysin riipumatta siitä, 'kuka' tai 'mikä' on tilanteeseen syyllinen, rupeaa miettimään, mitä itse voi tehdä oman tilanteensa parantamiseksi. Itse kriisin varsinaisille ostatekijöille ei välttämättä voi mitään, mutta jotain pientä sen liepeillä voi tehdä. Voi esimerkiksi pohtia, onko itse ollut naiivi ja sitä kautta aiheuttanut kriisin kohtuutonta syvenemistä itselleen. Tämän todettuaan on ryhdyttävä valppaammaksi. On siis muututtava. Peterson ehdottaa myös, että kriisin ajatelemiselle pitää varata jokin tietty ajankohta eikä märehtiä sitä vuorokaudet läpeensä. On luonnekysymys, miten tässä irrottautumisessa onnistuu, mutta itse käytin menetelmänä sellaista uutta tekemistä, joka on verrattain rutiiniluontoista eli ei kovin älyllisesti rasittavaa, mutta silti keskittymistä vaativaa (aloin mm. tehdä omakustannekirjoja); menin tekemään tällaisia keskittymistä vaativia, rutiininomaisia harrastuksia myös jonnekin, missä oli muita ihmisiä, vaikka en näiden kanssa välttämättä pystynyt kommunikoimaan. Sitä kaikkea paskaa pyrin ajattelemaan vain pitkillä kävelylenkeillä, joskin myönnän, ettei se täysin onnistunut... Seurauksena kuitenkin oli, että tein elämässäni uusia aluevaltauksia ja tutustuin ihmisiin, jota en olisi tavannut, ellei veljeni olisi tappanut itseään. En näin ollen tarvinnut missään vaiheessa mitään joutavanpäivästä terapiaa enkä yhden yhtykäistä mieliala- tai unilääketablettia. Onkin siinä ja siinä, etten kirjoita tähän, että kylläpä minua lykästi, kun veljeni teki itsemurhan. Olin nimittäin jo aika kyllästynyt entiseen minääni…

Kovista arvoistaan huolimatta Peterson toistaa jatkuvasti, että ihmiset ovat heikkoja ja että siinä ei ole mitään vikaa. Maailma on hieno, ja sitä pitävät yllä heikot, rikkinäiset, traumoissa vahingoittuneet ihmiset.

Yksi ihan oikea oivalluskin tässä on. Peterson oli pitkään pohdittuaan tullut älynneksi yhden jutun, mikä liittyy Hyvän ja pahan tiedon puusta syömiseen. Nimittäin siitä syötyään ihminen oppi tekemään tietoisesti pahaa. Siis tekemään pahaa itse.

Peterson myös toteaa, että heikot ihmiset syyllistyvät pahempiin tekoihin kuin vahvat. Tämän olen toki itsekin oppinut. Mutta heikkoja ihmisiä saattaa olla vaikea tunnistaa, jos nämä kulkevat hartiat taakse vedettyinä…

Peterson kuvaa ratatyömaalla viettämäänsä kesää. Työporukassa niin sanotusti kiusattiin jopa siinä mitassa, että jotkut joutuivat lopulta tosiaankin lähtemään, ja tämä tehtiin Petersonin analyysin mukaan siksi, että saataisiin selville, miten kukin uusi duunari käyttäytyy stressin alaisena. Näin karsittiin porukasta valittavat narsistit, jotka vain jättävät pienimmästäkin tekosyystä oman osuutensa hommista muiden taakaksi. Kun olin nuori, Elina Haavio-Mannilan tutkimus puukkojunkkareista oli vielä tapetilla. Siinähän hän löysi pohjalaisille tappeluille funktion. Onkohan koulukiusaamisesta tehty tällaista tutkimusta? On nimittäin vaikea puuttua ongelmaan, jonka syytä – merkityksessä tarkoitus – ei tunne, ja koulukiusaamisella saattaa olla jokin tällainen piilofunktio, jonka täyttämiseen voitaisiin etsiä jotain muuta keinoa.

Eli kyllä tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei tämän jokaista ajatusta omakseen ottaisikaan.


Viimeksi muokattu: 13.11.2020 23:18:53


Kommentit

Ei löytynyt

Lisää kommentti