blogi/etusivu

Lisääkö ateismi selviytymiskykyä?

10.06.2022
blogi/etusivu >>

Kun seuraa meneillään olevaa Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan, tulee mieleen, että mitähän kaikkea siitä sodasta ei tiedetä eli onkohan siellä mitään järjestäytynyttä vastarintaa hyökkääjää, nyt jo osin miehittäjää, vastaan.

Edellisessä suuren mittakaavan eurooppalaisessa sadassa, jossa vihollinen oli Saksa + Italia, loppupelissä etenkin Saksa, vastarintaa oli. Olen kovin ylpeä, että tunnen henkilön, jonka isä toimi aikanaan Hollannin vastarintaliikkeessä. Nyt käsillä oleva kirja, Gwen Straussin Yhdeksän, kertoo nimensä mukaisesti yhdeksän naisen – kuuden ranskalaisen, kahden hollantilaisen ja yhden espanjalaisen – pakomatkasta, joka alkoi sodan lopussa, kun saksalaiset tyhjensivät keskitys- sun muita vanki- ja työleirejään liittoutuneiden jo vyöryessä kohti. Naisia yhdisti se, että kaikki olivat toimineet vastarintaliikkeissä.

Naiset karkasivat tuollaiselta leirien tyhjennyksen kuolemanmarssilta, kun vankeja siirrettiin jalkapatikassa vanhaan Saksaan päin. Marseilla kuoli paljon porukkaa tienvarteen, joten häviäminen kesken matkan oli jotenkin mahdollista, vaikkakin tietysti äärimmäisen vaarallista. Naiset tarpoivat sinnikkäästi kohti rintamalinjaa, missä olisivat vastassa amerikkalaiset.

Merkillepantavaa on, että naiset pelkäsivät venäläisiä "vapauttajia" yhtä paljon kuin natsejakin. Oli nimittäin jo käynyt ilmi, että venäläiset olivat raiskanneet jopa luurangonlaihoja, hädin tuskin hengissä olevia keskitysleirivankeja, jopa juuri kuolemassa olevia, ja onkin merkillistä, miten venäläiset näkevät toimintansa sellaisena, että sitä kannattaa juhlia suurin menoin Suurena isänmaalisena sotana. Venäläisten sanastossa isänmaallinen tarkoittaa selvästikin raiskaajaa ainakin tämän kirjan mukaan.

Raiskauksia tapahtui toki molemmin puolin, eivätkä amerikkalaisetkaan olleet aivan puhtoisia. Tulilinjalle joutuivat etenkin ranskalaiset naiset, sillä Amerikassa Ranskaa pidettiin ylimalkaankin yhtenä suurena bordellina. Amerikkalaisten puolella raiskaukset pyrittiin sälyttämään mustien sotilaiden syyksi, 153 tapauksesta 130. Venäläiset olivat kuitenkin raiskauksissa "suurimpia mestareita", melkeinpä jopa saksalaisetkin mukaanlukien.

Toisessa maailmanodassa menehtyi 26,6 miljoonaa venäläistä, 13,7 prosenttia koko väestöstä, joten raiskaaminen ei ainakaan toisessa maailmasodassa ollut kovin menestyksekäs sotimismenetelmä. Saa nähdä, miten käy tällä kerta...

Monenlaista yhdeksikölle sattui, ja kaikkea ei tietenkään tiedetä. Strauss kiinnostui isotätinsä Hélènen elämästä vähän liian myöhään. Hän ehti haastatella tätä vain yhden kerran. Pari henkilöä yhdeksiköstä oli kirjoitellut tuosta pakomatkasta jotain, mutta noin kaiken kaikkiaan Strauss on kohdannut samoja ongelmia kuin minäkin sukujeni elämää penkoessani. Tietoja ei ole, arkistoituja papereita löytyy jos on löytyäkseen, jotain muistetaan, ja sekin, mitä ollaan muistavinaan, muistetaan ehkä väärin tai ainakin muiden muistajien kanssa ristiriitaisesti ja kenties muistaminen on jopa ns. muistelemista, eli valikoivaa ja ehkä vääristelevääkin.

Ja ennen kaikkea tuskallisia muistoja ei haluta enää kaivella, ja tämä on Straussin kohdalla ollut ehkä se suurin vaikeus. Itselleni tosin on monestikin tullut mieleen kysyä, mikä tuskallisissa muistoissa on se tuskallisuus – se itse tapahtunut asia vai se, miten muu maailma on julistanut tuon tapahtuman sellaiseksi, ettei sitä olisi saanut tapahtua. Viimemainitussahan on kyse siitä, että tuskallisia asioita kokeneiden ihmisten elämän olemassaolo on julkisesti kielletty. Se, mikä on heidän ainoa elämänsä, ei olisi saanut olla olemassa.

Tässä kirjassa on kohdattu myös se, miten hirveän monia ihmisiä maailmasta katoaa jättämättä jälkeensä mitään itsestään.

Yhdeksikön elämät sujuivat sodan jälkeen todella vaihtelevasti. Ainakin kolme heistä loi huikean uran, loput pärjäsivät mailmallisilla menestysmittareilla tavallisemmin. Korkein saavutettu ikä heidän keskuudessaan tuli olemaan 101 vuotta.

Vastarintaliikkeissä toimimisen lisäksi kirjassa kuvattua yhdeksää naista yhdisti se, ettei heistä kellään ollut uskonnollista vakaumusta. Olisiko tämä uskonnottomuus auttanut heitä selviämään, koska olivat luottaneet puhtaasti omiin havaintohinsa ja yhdessä niistä tekemiinsä selväjärkisiin johtopäätöksiin, turvautumatta sokeaan luottamukseen edes muotoa "kyllä kaikki järjestyy"? Poliittiset kannat olivat enemmän tai vähemmän vasemmistolaisia, ja kirjoittajan isotädin Hélènen, trotskilaisen, kotiolotkin olivat jo olleet ateistiset. Hélènen isä oli sitä mieltä, että "Jos Jumala on olemassa, hän on joko sadisti tai impotentti".
 


Viimeksi muokattu: 10.06.2022 20:38:21