blogi/etusivu

Peruskatsaus maailman tilaan

16.09.2020
blogi/etusivu >>

Tiedekustantamo Gaudeamus ja Helsingin yliopiston Tiedekulma ovat alkaneet julkaista pokkarisarjaa, jonka kirjat sisältävät eri alojen tutkijoiden lyhyesti esiteltyjä näkemyksiä jostain ajankohtaisesta aiheesta. Vastikään ilmestyi toinen lajiaan, Kuka maailmaa hallitsee?, jossa näkökulmia värittää keväällä alkanut koronapandemia. Kirja on selvästi suunnattu suurelle yleisölle, meille, jotka emme seuraa jokaikistä tieteen kehityksen mutkaa ja jotka emme lue sanomalehtiämmekään joka päivä kannesta kanteen. Tätä tarkoitusta varten formaattikin on pidetty mukavan pienenä.

Paras artikkeleista on ensimmäinen, Mikko Kivisen Suurvaltapoltiikan paluu. Siinä kirjoittaja kuvailee eri maailmankolkkien erilaisia narratiiveja maailmanpolitiikasta,  ja nehän poikkeavat suuresti. Venäjän narratiivia hallitsee Yhdysvaltojen petollisuus, kun Georg H.W.Bushin luvattua Gorbatšoville 1997, ettei Nato laajene itään, näin alkoi tapahtua heti seuraavana vuonna.

Venäjän narratiivia ovat leimanneet myös sen rajakiistat Kiinan kanssa. Niiden sopimisesta kehkeytyneen Shanghai-ryhmän syntymiseen johtaneet alkuvaiheet ajoittuvat vuoteen 1996 eli noihin lännen itään kurottumisen pelkojen tienoille. Ja tämä Shanghai-ryhmä onkin yksi niistä asioista, jotka minulla ovat menneet kokonaan ohi maailmanmenon seuraamattomuuteni takia. Se siis on viimeistään 2000 pystyssä ollut Venäjän, Kiinan, Kazakstanin, Kirgisian ja Tadžikistanin perustama sotilasliitto, joka vastustaa ihmisoikeuksien nimissä tapahtuvaa toisten valtioiden sisäisiin asioihin puuttumista. Tätä nykyä siihen ovat liittyneet myös Uzbekistan, Pakistan ja Intia.

Ajatuksiaherättävä oli Kivisen kiteytys, että tämän hetken suurvaltoja USA:ta, Venäjää ja Kiinaa yhdistää kova kapitalismi ja jyrkkä sosiaalinen eriarvoisuus, jota ei mitenkään pyritä yhteiskunnan taholta tasaamaan.

Seuravassa tekstissä Seija Ilmakunnas näkee koronan aiheuttamat taloudelliset vaikutukset takavuosien finanssikriisiin verrattavina. Juttu oli mielenkiintonen lukea, sillä itse olen pelkkän nojatuolispekulaation varassa ollut ihan eri kannalla ja ajatellut, että globalisaation juhlat saattavat nyt olla hyvinkin lopullisesti ohi. Tosin olen hämmästellyt asiaa, jota Ilmakunnas ei kylläkään mainitse, nimittäin että mihin Trumpilta on unohtunut presidenttiytensä alussa propagoima amerikkalaisen tuotannon siirtäminen pois Kiinasta.

Eritoten en usko, että mitkään hallituksen ponnistelut johtavat kovinkaan suureen työttömyyden vähenemiseen, ja siihen liittyen Julian Honkasalo kirjoittaa Zigmund Baumanin lanseeraamasta ihmisjätteestä, porukasta, jota alati korkemmin teknologisoituva tuotanto ei tarvitse mihinkään. Hallituksemme istuu parasta  aikaa – siis nyt Honkasalon artikkelin kirjoittamisen jälkeen –  pohtimassa, miten työttömyyttä voidaan vähentää, kun yritykset koko ajan vähentävät työntekijöitään, ja esitellyissä toimenpiteissä näkyy Honkasalon mainitsema seikka: toimenpiteillä ei voida työllistää ketään, vaan niiden tarkoitus on vain lisätä ihmisjätteen valvontaa; tätä valvontaa suorittamaan ollaan palkkamassa lisää väkeä 50 miljoonalla, ja nämä valvovien virkailijoiden työpaikat ovat ainoat, joiden synnyttäminen on oikeasti luvassa.

Tähän väliin olisikin ollut mukavaa saada joku terveydenhoitoalan tai lääketieteen asiantuntijan lausunto ihmisjätteestä...

Tätä liippaava artikkeli löytyy kirjan lopusta, kaupunkimaantieteen apulaisprofessori Venla Berneliuksen teksti Valta muuttaa kaupunkia: syrjään jäävät naapurustot ja segregaatioin paradoksit. Juttu alkaa kysymyksellä, miten pitkä matka on Kontulasta Kaisaniemeen ja toisaalta Yli-Muonisota Kaisaniemeen. Vastaus on, että rahassa mitattuna sama eli 21 000 euroa, sillä näin paljon kaisaniemeläiset ansaitsevat enemmän kuin Kontulassa tai Yli-Muoniossa asuvat. Ja tämän Bernelius kertoo johtuvan Kaisaniemen asukkaiden korkeammasta koulutustasosta.

Asetelma on mielestäni hiukan ongelmallinen, sillä ensinnäkin se ottaa annettuna, että ihmiset säännönmukaisesti haluavat asua Kaisaniemessä – näin siitäkin huolimatta, että kysymyksenasettelu oli retorinen. Saattaa suorastaan olla, että ihminen ei hanki korkeaa koulutusta nimenomaisesti välttyäkseen siltä elämäntavalta, jota Kaisaniemi edustaa.

Toiseksi kirjoittaja ottaa annettuna, että korkea koulutus automaattisesti takaisi korkean tulotason, mikä lähestyy jo älyllistä epärehellisyyttä, sillä en usko, etteikö Berneliuksen omassakin tuttavapiirissä olisi korkeastikoulutettuja työttömiä. Berneliuksen teksti on tältä osin melkein uskonnollista, ja tulikin mieleeni, että koulutuksen inflaatio on ehkä verrattavissa luterilaisen kirkon inflaatioon sata vuotta sitten. Aivan kuten kirkonmiehet vielä 1900-luvulla katsoivat edustamansa ideologian olevan kansalle parhaaksi, samoin Berneliuskin nyt katsoo koulutuksen ilosanomaa julistaessaan toimivansa kaikkien parhaaksi, vaikka näin ei aukottomasti ole.

 

Paras pointti Berneliuksen artikkelissa oli huomautus, että ne ovat nimenomaan hyväosaisten asuinalueet kun työntyvät ulospäin huonompiosaisten alueille ja näin survoat huono-osaisia aina vain kauemmas – Berneliuksen nasevasti ilmaisemana: "Segregaatiota eivät tuota ensisijassa ne, joilla ei ole varaa valita vaan ne, joilla on", ja hän muistuttaa, että kaikesta huolimatta Helsinki oli sata vuotta sitten paljon eriytyneempi kuin nyt.

Kirja on nopealukuinen. En tiedä, minkä verran kirjoittajia on jouduttu paimentamaan, että on saatu näin helppotajuisesti ilmaistuja selvityksiä vaikeista asioista. Toimittajan nimeä ei ole kannessa eikä nimiösivulla, mutta esipuheen on allekirjoittanut tittelillä tuottaja Toni Rönni. Maailma tarvitsee tällä somehörhöilyn hetkellä juuri tällaisia kirjoja, joissa esitellään hyvin erilaisia näkökulmia ja perusteltuja mielipiteitä osoittaen, että maailma ei ole yksinkertainen eivätkä sen ongelmat helppoja ratkaista.


Viimeksi muokattu: 16.09.2020 14:05:46


Kommentit

Ei löytynyt

Lisää kommentti