blogi/etusivu

Singulariteetista ja säikeistä

12.10.2020
blogi/etusivu >>

Liu Cixinin trilogian Muistoja planeetta Maasta on edennyt viimeiseen osaansa.

Tässä juuri ilmestyneessä niteessä Kuolema on ikuinen on käynyt kiistatta selväksi, että universumi vilisee elämää. Synkkä metsä, edellisessä osassa tutuksi tullut hypoteesi kaikkien sodasta kaikkia vastaan, on osoittautunut paikkansapitäväksi teoriaksi. Ihmiskunta siinä kuin kaikki muutkin maailmat kehittelee suojatumiskeinoja sen tilanteen varalle, että joku vieras sivilisaatio äkkää universumin pimeydestä sen olemassaolon ja hyökkää. Loppua kohti eri sivilisaatioilla on menetelmiä, joilla ne peittävät itsensä täysin sulkeutumalla, keinoja jolla välttelevät jättämästä jälkiä itsestään universumissa viiletellessään tai päinvastoin jättämällä jälkiä, jotka tuohoavat sen, joka lähtee niitä uteliaisuuttaan tutkimaan.

Mutta tässä ei enää pohdita vain motiiveja vaan myös universumin äärimmäisiä ominaisuuksia kuten valon nopeutta äärimmäisenä fysikaalisena lakina. Jo trilogian ensimmäisessä osassa asetettiin kyseenalaiseksi se, ovatko fysiikan lait todella fysiikan lakeja ja missä määrin ihmispsyyke rajoittaa maailman lainalaisuuksien havaitsemista, ts. minkä verran fysiikan lakeihin on projisoitunut inhimillisen havainnoinnin rajallisuuksia.

Valonnopeuden ylittämisen aikasyöksyjen lisäksi muutkin ulottuvuudet romahtelevat. Konventionaalisen käsityksen mukaanhan ulottuvuksia on neljä, joista aika on yksi, mutta tässä kirjassa neliulotteisella maailmalla tarkoitetaan eri asiaa kuin meidän "kolmiulotteista näkyvää todellisuutta plus aikaa", ts. neliulotteista plus aika. Perustana on ajatus, että heti alkuräjähdyksen jälkeen maailmankaikkeus kostuu useista, kenties yli kymmenestäkin erilaisesta ulottuvuudesta, mutta jostain syystä ulottuvuudet vähenevät maailmankaikkeuden laajetessa.

 

Tässä kirjassa ulottuvuuksien romahdutteleminen on ase. Perinteisestä näkyvästä kolmiulotteisesta maailmastaan ihminen pääsee tekemään vierailuja neliulotteisuuden jäljellä oleviin sirpaleisiin; niissä ihminen pystyy toimimaan ja ne ovatkin kokemuksellisesti mielenkiintoisia, kun kaiken voi nähdä kerralla eri puoliltaan, myös kappaleiden läpi, kun mikään kappale voi peittää jotain toista. Kolmi- ja neliulotteisissa maailmoissa eläminen siis onnistuu, mutta tosin käy, kun ulottuvuudet romahtavat kahteen. Kaksiulotteinen maailma kostuu kaikilta osiltaan yhteen, nollapaksuiseen tasoon levitetyistä kappaleista: samassa "kuvassa" kaikilta puoliltaan, äärimmäisen pieniä yksityiskohtiaan myöten, vierivieressä ilman minkäänlaista lomittumista toisiinsa.

Ennen kuin aurinkokunta kohtaa tämän tilanteen, sitä on varoitettu. Trisolarikseen oli aikanaan lähetetty vakoilija. Koska valon nopeutta lähenevissä nopeuksissa kuljetettavan massan oli maan teknologian kehityksen siinä vaiheessa oltava hyvin pieni, lähetettiin Trisolariksen mielenkiintoa kutkuttamaan pelkät aivot, jotka se ennakoidusti kloonasi kokonaiseksi ihmiseksi. Tämä vakoilija pääsi kertomaan maan asukkaille kirjoittamiaan satuja, joita Trisolaris ei kultturieron takia pystynyt tulkitsemaan vakoilijan viestiksi. Sangen mielikuvituksekkaissa saduissa esiintyy taiteilija, joka on harjaantunut nimenomaan länsimaiseen maalaustaiteeseen, ja sadun henkilöt kuolevat sitä mukaa kun muuttuvat hänen siveltimestään valokuvamaisen tarkoiksi, kaksiulotteisiksi kuviksi.

Ulottuvuudet romahtelevat, mutta tässä siis sivilisaatioiden välisessä sodassa, eivät itsestään. Ulottuvuus ulottuvuudelta maailmasta kuolee osia samalla kun universumi laajenee ja aineen tiheys vähenee kunnes ollaan yhdessä ulottuvuudessa. Mutta mitä sitten tapahtuu? Avaruuden kaareutumisen takia tapahtuu vähän kuin tapaperin käyvälle kellolle, kun viisari on siirtynyt kahdentoista yli, eli saavutetaankin äärimmäinen tihentyminen ja uusi alkuräjähdys?

Tämä on hyvin kiinalainen kirja, tämä kolmaskin osa. Täällä on YK:n sloganeita, jotka muistuttavat kiinalaisia edelleenkin käytössä olevia, ympäriinsä kylvettyjä propagandatekstejä. Kirjassa pohditaan yksilön- ja ajatuksenvapauden etuja sellaisella pragmaattisella tavalla, joka on länsimaiselle ajattelulle vieras ja siksi kuulostaa oudolta, mutta siksipä onkin mielenkiintosta lukea, miten eri tavalla kiinalaiset yksilön- ja ajatuksenvapauden parhaimmillaankin mieltävät. Kun maan asukkaat pakenevat piiloon Jupiterin ja Neptunuksen taakse perustettuihin avaruuskaupunkeihin, näissä kaupungeissa yhtä rupusakin asuttamaa lukuunottamatta vaaditaan asumislupa, kiinalaisissa kaupungeissa edelleen tarvittava hukou. Eli edes villillä mielikuvituksella varustettu Liu Cixin ei pysty kuvittelemaan tulevaisuuden maailmaa, jossa hukouta ei tarvittaisi, niin itsestäänselvä osa se on kiinalaista kaupunkielämää.

Kiinalainen kulttuuri on muutenkin kirjassa ylivomainen, ja ulottuvuuksien syvyyttä tarkastellaan myös kirjotuksessa. Maan sivilisaatio on jossain vaiheessa alkanut käyttää kiinan- ja englanninsekaista hybridikieltä ja -kirjoitusta, mutta kun kirjan päähenkilötär uusine kumppaneineen asettuu Trisolariksen vieraaksi pieneen tekomaailmaan, he pääsevät tutustumaan Trisolariksen kieleen. Konventionaalinen käsitys on, että kirjoitustaito on kehittynyt kuvamerkeistä eli piktogrammeista ideogrammeihin, jotka viittaavat abstrakteihinkin asioihin, ja sitä kautta tavukirjoitukseksi ja viimein meidän käyttämäksemme aakkoskirjoitukseksi. Liu katsoo tässä tapahtuneen – ei suinkaan kehitystä vaan ulottuvuuksien hupenemista, sillä tavu- ja aakkoskirjoitukset edellyttävät, että tiedetään, miten kielen sanat ääntyvät. Tätä kiinan ideogrammeihin perustuva kirjoitus ei vaadi. Ihmisen on mahdollista osata lukea kiinaa täysin oikein tietämättä yhtään mitään kielen sanojen ääntämyksestä, ja tästä syystä kymmenien kielien nyky-Kiinassakaan ei edes haaveilla aakkoskirjoitukseen siirtymisestä. Trisolariksessakin on tietysti vallalla tämä kaikkein paras kirjoitusjärjestelmä… Liu myöntää, että ideogrammeihin perustuvan kirjoituksen opettelu vaatii huippuälykkäiltä avaruusfyysikoiltakin pari vuotta, mutta sen jälkeen lukeminen on todella nopeaa, kun yksi ainoa merkki paljastaa kerralla hirmuisen määrän asiaa, jonka ilmaisemiseksi aakkoskirjoituksella tarvitaan liuta kirjaimia.

Tämä on mahtavan mielenkintonen kirja eikä siksi oikein sopiva luettavaksi ennen nukkumaanmenoa. Aivot käyvät tätä luettua hurjaa vauhtia. Itseäni kiehtoivat Liun käsitykset siitä, miten ihminen näkee eri ulottuvuuksia. Liun tietämys taiteesta ja "näkemisen historiasta" on ilmeisesti aika vähäinen, ja siitä olen puhunut aiempien osien yhteydessä näissä blogijutuissani. Mutta tämä ei ole haitta, päinvastoin. Nyt lukija pääsee kehittelemaan mielessään näkemisen problematiikkaa itse ja vaikkapa säveltelemään kaksiulotteisiin kuviin liittyvistä Liun visioista aivan omiaan. Itse luin tämän Kuolema on ikuinen -scifitrillerin rinnalla Andrew Louthin teosta Hyvyyttä ja kauneutta etsimässä, joka käsittelee parin viimeisimmän vuosisadan ortodoksiteologia. Luulisi, että eivät voisi kirjat olla kauempana toisistaan. Mutta koska ortodoksiessa teologiassa ikoneilla on merkittävä asema ja koska niiden kuvallinen ilmaisu on hyvin rajoitettu, kirjat liittyvät kuin liittyvätkin toisiinsa! Kun muistaa, mitä uhkaa ikonitkin ovat Idän kirkossa joskus merkinneet – ikonoklasmi käsitti 700- ja 800-luvuilla pitkälle toista sataa vuotta – ei voi olla ajattelematta, mitä ikonoklastien päissä on politiikan lisäksi mahtanut liikkua. Ehkä kauhu siitä, että hahmojen vangitseminen kahteen ulottuvuuten merkitsee heidän tappamistaan? Ja miksi Jumalaa ei saa kuvata lainkaan…?

Murheelliseksi vetää vain se, että seuraavaa osaa ei enää tule...


Viimeksi muokattu: 12.10.2020 20:49:44


Kommentit

Arto 16.10.2020 03:26:39
Tätä kuvpaohdiskelua voisi jatkaa joidenkin alkuperäiskansojen (muistaakseni Etelämerellä) valokuvaamisen vastustamisella. Pelkäsivät, että kamera vangitsee sielun.

Lisää kommentti