blogi/etusivu

Stalker

02.12.2019
blogi/etusivu >>

Olen joutunut katsomaan telkkaria kahtena päivänä peräkkäin, mikä on kerrassaan epätavanomaista. Toissapäivä katsoin Batmanin, eilen Tarkovskin Stalkerin.

Mikä ihana 70/80-lukujen vaihteen tunnelma! Tuolloin oli tuollaiset värit! En malta olla oheistamatta yhtä omaottamaani ja käsin värjäämääni mustavalkovalokuvaa 1980-luvun Moskovsta. Vaan missä ovat ne ihmiset, joiden kanssa noihin aikoihin saattoi yökaudet keskustella sellaisista asioita kuin Tarkovskin Stalker. En ymmärrä, mihin he ovat kadonneet…

Tosin Stalkerin nyt uudemman kerran katsottuani ihmetyttää, mitä siitä mahdoin nuorena ymmärtää. Sehän on elokuva meille elähtäneille myöhemmän keski-iän ihmisille. Siihen voisi huoletta läimäistä lätkän K50.

Elokuvassa nimittäin on kyse siitä, miten elämä on kertakaikkiaan tylsää. Jossain vaiheessa elämäänsä, siinä puolen välin jäkeen, sitä huomaa, että elämä tosiaan toistaa itseään, ja jos jotain yllättävää tapahtuuu, se on aina jotain kaiken järjen ylittävää paskaa.

Tarkovski oli Stalkeria ennen elokuvannut Lemin Solariksen, jutun planeetasta, joka täyttää kaikki salaisimmatkin toiveet, myös ne, joita vastaan kannattaa henkeen ja vereen puolustautua. Tässä Stalkerissa planeetan tilalla on Vyöhyke, piikkilangoin, muurein ja vartijoin rajattu alue, jossa sijaitsee toiveet täyttävä huone. Alue tiedetään vaaralliseksi, ja epäillään, että sinne on iskeytynyt myrkyllinen meteoriitti. Vyöhykkelle vie kuitenkin rautatie, jolla on säännöllinen liikenne. Vartiointihenkilöstön liikenne, ja tällaisten junien perässä Vyöhykkeelle on mahdollista ujuttaa itsensä (jopa Neuvostoliitossa).

Joillain ihmisillä on pakonomaisia pakokeinoja elämän tappavaa vankilamaisuutta vastaan. Näistä ihmisistä käytetään nimitystä stalker, ja nämä tarjoavat palveluksiaan lähimmäistensä tutustuttamiseen tällaisiin arjen vastaisiin 'paheisiin'. Meidän Stalkerimme päättää eräänä aamuna lähteä taas vaimonsa ja lapsensa luota. Vaimo huutaa, että joudut taas vankilaan, mutta mies vastaa, että koko elämä on hänelle jo vankila eikä hän kestä sitä ilman rikollisuutta. Tässä saattaa olla lievä viite venäläiseen romanttiseen vor-rikolliskulttuuriin, mutta voi kyseessä myös olla väite, että Neuvostoliitossa mikä tahansa saattoi olla vankilatuomion arvoista rikollisuutta.

Stalkerin menetelmänä paeta elämän pitkäveteisyyttä on siis ohjata muita omalle tielleen. Nimittäin jossain vaiheessa elämänkaartaan nekin, joilla ei ehkä ole omia 'stalkkaavia' pakkomielteitä, saattavat kiinnostua niistä. Meidän Stalkerimme vie omasta mielestään hyvää hyvyyttään ihmisiä näille pimeän rajamaille, sillä nehän pelastavat säännöllisesti hänet itsensä elämän puuduttavuudelta. Nyt hän on siis taas lähdössä tällaiselle opastusretkelle Vyöhykkeelle, arjen ylittävälle alueelle. 

Toinen tämänkertaisista ohjattavaista on kirjailija, jonka kuullaan Stalkeria odotellessaan selittävän ollekin vosulle, että luonnon lait ovat järkähtämättömä, ne eivät yksinkertaisesti osaa rikkoa itseään, ja siksipä kannatti uskoa mitä tahansa, joka ylittäisi luonnon ja vähän virkistäisi elämän pitkäpiimäisyydessä. Toinen on professori, jota vaivaavat kostofantasiat.

Elokuva loppuu siihen, että retkue palaa. Stalker on hermorauniona, sillä tämänkertaisilta seuralaisilta puuttui kertakaikkiaan usko huoneen toiveitatäyttävyyteen. Nämä suorastaan – täysin päinvastoin kuin ole tarkoitus! – tulivat Vyöhykkeellä siihen tulokseen, että elämän pitkäpiimäisyys vain pitää sietää! Kammottavaa sieluttomuutta! Stalker syyttää kirjailijaa ja professoria sydämettömyydestä niin kuin me kaikki syytämme niitä, joilla ei satu olemaan samoja heikkouksia kuin meillä itsellämme, sillä jostain syystä haluamme uskoa, että muut ihmiset ovat samanlaisia kuin me. Onhan jopa sanonta, että ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla, vaikka jokainen aikuiseksi kasvanut tietää, että tuskin mikään pitää vähemmän paikkaansa kuin tuo väite. Vaimo syöttää Stalkerille jotain lääkkeitä, rauhoittavia tai jotain, tavalla, josta voi päätellä, että tilanne on tuttu…. Siihen elokuva loppuu.

Perään näytettiin pätkä, jossa joku Stalkerin kuvauksissa mukana ollut Tarkovskin opiskelija muisteli opettajaansa. Hän kertoi mm. että kerran Tarkovski oli muutaman kaverinsa kanssa nauttinut vodkaa sen verran, että miliisi oli puuttunut sen ilmenemismuotoihin, mutta porukka oltiin potkaistu ulos putkasta kesken yön – miliisit kun eivät saaneet nukutuksi näiden humalikkaiden väitellessä niin kiivaasti Kantin kategorisesta imperatiivista.

Kantin kategorisessa imperatiivissa on paljonkin väitelemistä. Minä jouduin nuoruuteni yliopistossa opettelemaan sen ensinnäkin muodossa 'toimi aina sellaisen maksiimin mukaan, jonka voit toivoa vallitsevan yleisenä lakina' sekä toiseksi 'älä koskaan käytä kenekään persoonaa, omaasi tai kenekään toisen, pelkästään välineenä vaan aina myös päämääränä sinänsä'. Käytännössä Kant tarkoitti sitä, että moraalisesti velvoitavat teot eivät ole koskaan yksityisasioita, mikä on jonkin verran ristiriidassa meidän aikamme moraalin kanssa, kun kaiken aikaa suurempaa tekojoukkoa siirretään yksityisasioiden kategoriaan ja pois kategorisen imperatiivin piiristä, ts. luokitellaan teoiksi, joista ihmistä ei saa moraalisesti tuomita.

Kant on kuitenkin yksiselitteinen siinä, että moraalinen teko – eli teko, jonka katsotaan noudattavan peraatetta, jonka voidaan toivoa vallitsevan yleisenä lakina – pitää aina suorittaa ja moraaliton jättää suorittamatta, eikä Kant nähnyt tässä mitään neuvottelemista. Arkisessa elämässä ilmaantuu kyllä ongelmia, joista vakavin on juuri se, että joku pitää muiden elämää vaikeuttavia tai muille kärsimystä aiheuttavia tekojaan vain omina yksityisasioinaan, joihin muu eivät saa puuttua ja jos kärsivät niistä, niin se on siten taas näiden asian. Joten kyllä näin ollen ymmärtää, että tallinnalaisessa putkassa on juoppojen kesken aiheesta saatu aikaan reipasta keskustelua, kenties jopa juopottelun oikeutukseen liittyen…

Problematiikka liittyy hiukan Stalkeriinkin. Elokuvan lopussa Stalkerin vaimo tilittää tuntojaan. Siinä kohden ajattelin, että on niillä siinä maassa ollut huippunäyttelijöitä, kun taas alussa olin vaimon esittäjästä ajatellut, että mistä on löydetty tuollainen teennäinen horo siihen osaan. Monologissa selviää, että alun teennäinen osa oli nimenomaan teeskentelyä. Lopussa vaimo nimittäin kertoo, että häntä oltiin nuorena varoitettu stalkereiiden kelkkaan lähtemisestä, samoin siitä, millaisia näiden lapsista tulee – heidän oma lapsensa oli liikuntakyvytön. Mutta vaimo ei kadu. Sillä vaikka elämässä on ollut surua ja kärsimystä, olisi vielä kamalampaa elää sellaista yksitoikkoista elämää, jossa tällaisia intohimoisia kohokohtia ei olisi. Olisiko silloin onneakaan? Eli onko onni juuri tuo kärsimys? Kysymys Kantin näkökulmasta kuuluukin: voiko vaimo toivoa, että hänen elämäntapansa olisi yleinen laki, ts. että kaikkien muiden pitäisi toimia samoin kuin hän?

Kysymykseen on tavallaan vastannut Aleksijevits kirjassaan Neuvostoihmisen loppu todetessaan, että venäläiset naiset ovat useimmissa tapauksissa itse valinneet kohtalonsa, kun ovat pakkomielteenomaisesti uskoneet 'rakkauteen' mennessään naimisiin kaiken maailman renttujen kanssa, vaikka ovat tienneet nämä rentuiksi.

Elokuvan viimeiset kuvat ovat Stalkerin ja vaimon lapsesta, yksinäisestä liikuntakyvyttömästä tytöstä, joka ei voi muuta kuin lukea kirjaa ja siirrellä laseja tahdonvoimalla pitkin pöytää. Stalkerit kokevat koko elämänsä vankilaksi, mutta hakiessaan lohtua vankilansa ulkopuolelta he tuottavat lapsia, joiden elämä on vielä ahtaampi kuin heidän omansa. Sukupolvesta toiseen kumuloituva elämä ahtaus.

Ennen elokuvan alkua olin tuumannut, että pitäisköhän meidän joskus siivota meidän kirjahyllyt. Isäntä totesi, että miksi, nehän ovat olleet samanlaiset viimeiset 15 vuotta (Kuopioon muutostamme pitäen). Stalkerin kämpässä oli vähän samanlaiset pursuvat kirjahyllyt kuin meillä. Voi olla, että emme katso Kantin kategorisen imperatiivin koskevan meidän kirjahyllyjämme, joten emme ehkä siivoa niitä vastakaan. En valehtele, ettenkö muka olisi tajunnut, että kirjat ovat Tarkovskin mukaan yksi tapa paeta elämän ahtautta.

Tähän loppuun sopiikin siteerata osia Audenin pitkän runon For the Time Being lopusta (oma käännökseni):


[…] Mutta tällä hetkellä, tässä me olemme,
takaisin keskinkertaisessa Aristotelisessa
parsimisen ja Kahdeksesta-kolmeen -kaupungissa, jossa Euklidinen geometria
ja Newtonin mekaniikka selittävät kokemuksemme,

ja keittiön pöytä on olemassa, koska minä luuttuan sitä.

[…] me etsiskelemme jotain, ei väliä mitä, estääksemme
itseämme heijastumasta takaisin itseemme, ja oivallinen asia
siihen tarkoitukseen olisi jokin suuri kärsimys. Joten,
tavattuamme kerran Pojan,
olemme aina siitä pitäen kiusauksessa rukoilla Isää:
"Johdata meidät kiusaukseen ja pahaan meidän itsemme tähden".
Se tulee, selvä se, älä huoli, luultavasti muodossa,
jota emme osaa odottaa, ja varmasti kauhemmalla voimalla
kuin saatamme kuvitella. Sillä välin
on maksettava laskuja, korjattaja koneita,
opeteltava epäsäännöllisiä verbejä, lunastettava Tämä Hetki
merkityksettömyydestä […]


Viimeksi muokattu: 02.12.2019 13:09:50


Kommentit

Ei löytynyt

Lisää kommentti