blogi/etusivu

Tekoäly ei vaivaa Venäjällä

02.11.2018
blogi/etusivu >>

Olen poikkeuksellisesti lukenut sekä viihde- että kaunokirjallisuutta.

En ole aivan hirveä Dan Brownin ystävä, mutta olen lukenut häntä kyllä ennenkin. Hän repii rahansa tarrautumalla johonkin ajassa valmiiksi viipeltävään idearyppääseen ja enemmän tai vähemmän vesittämällä aiheen jonkinlaiseksi jännärin tapaiseksi. Tässä uusimmassa, Alku -nimisessä, on aiempia vähemmän jyrän lailla etenevää absoluuttisen pahan väkivaltaa.

Ja nyt on siis muodikkaasti aiheena tekoäly ja sen integroituminen ihmiseen. Tiedossa ovat pitkään olleet suunnitelmat ja jossain määrin onnistuneet toteutuksetkin erilaisista tekoälyohjatuista implanteista, ja Alun visiona on, että seuraava evoluution vaihe on juuri ihmisen ja teknologian integroituminen. Ongelmaksi muodostuu se, että tekoäly vain suoritta saamansa tehtävän, ja vaikka sille opetettaisiin tiettyjä eettisiä periaatteita, se laskee edut ja haitat hiukan eri tavalla kuin ihminen, koska se muodostaa ajattelunsa hierarkian mekaanisesti ynnäämällä ja vähentämällä etuja ja haittoja. Tekoäly ei tunne Absoluuttia, niin sanoakseni.

Tekoälyä ei saada myöskään vastuseen. Se saataa myös onnistua jäämään 'eloon' jonnekin, vaikka sen pääserveri tuhoaisi itse itsensä.

Mutta sitten toisenlaiseen itsetuhoon. Maailmat eivät voisi poiketa toisistaan enempää kuin Dan Brownin ja Ljudmila Ulitskajan. Dan Brownia ei tarvitse jonottaa Kuopion kaupungikirjastosta, mutta Ulitskajan uusinta – eli teosta Meidän tsaarimme väkeä – pitää.

Luultavasti Ulitskaja on suosittu muuallakn kuin Kuopiossa, mutta meillä suosio perustunee sille, mistä tämän uusimman teoksen nimikin jo kertoo. Se tulee lähelle kotikaupunkimme suuren pojan Aapelin erään teoksen nimeä, nimittäin Meidän Herramme muurahaisia. Molemmat ovat novellikokoelmia, joiden kertomukset liittyvät enemmän tai vähemmän yhteen muodostaen kokoelmana näiden henkiöiden yhteisön. Pikku Pietarin pihan kaltainen keskushenkilö ei Ulitskajalla ole aivan yhtä selvä, mutta näissä Ulitskajankin novelleissa vilahtelee ympäristöään tarkkaileva Ženja, joskin hän kasvaa kirjan kuluessa aikuiseksi toisin kuin Pietari Jormalainen. Käväisi jopa mielessä, että kustannustoimittaja olisi voinut tehdä sellaisenkin ratkaisun, että olisi koonnut yksiin kansiin vain ne novellit, jotka voi jotenkin kuvitella liittyvän Ženjan elinpiiriin.

Kaikki eivät nimittäin kuulu, ja toinen selvästi erottuva ryhmä kertomuksia ovat ne, jotka tulevat aika lähelle joitain Kafkan novelleja. Vaikka Ulitskajan kertomuksista puuttuvat selvästi luonnollisen rajat ylittävät ykstyiskohdat, henki on muutamin paikoin kafkalainen. Esimerkiksi novelli Suuri opettaja tuo mieleen Kafkan novellin Blumfeld, vanheneva poikamies. Suuren opettajan Gena havittelee mahdollisimman harmitonta sisältöä elämäänsä alkamalla opetella saksan kieltä, ja hän katsoo onnen potkaisseen häntä, kun sisältöä elämään toden teolla tupsahtaakin, nimittäin steinerilaisuuden muodossa. Mutta sitten kaikki osoittautuukin aivan toisenlaiskeksi… Blunfeld puolestaan haaveille elämän sisällöstä pienen koiran hahmossa, ja hän ynnäilee plussia ja miinuksia. Juuri kun hän on kuvitellut mielessään parhaan mahdollisen elämän sulostuttajan, sellaiset tupsahtavat esiin ympäriinsä pomppivina selluloidipalloina, joista eroon pääseminen vaatii lopulta uhrauksia kuten Genan hankkiutuminen eroon omasta häpeästään, jota ei sitäkään edes tiedä kukaan muu kuin hän itse. Opetus: elämää ei saa harmittomaksi…

Lopussa on sitten kolmantena lajina vielä erillisiä juttuja, samanlaisia kuin koko kirjan ensimmäinen novelli, ja nämä eroavat muista siten, että vaikuttavat omaelämäkerrallisilta muistoilta. Nämä ovat mielestäni kirjan heikoimpia.

Kuten muissakin Ulitskajan kirjoissa, tässäkin itsemurhataan reippaasti.

Minulta on tässä Ultskaja-buumissa lukematta vielä Naisten valheet -niminen teos. Ja tietenkin se Iloiset hautajaiset, jonka jätin liian tarkoitushakuisena kesken.

On vaikea panna Ulitskajan teoksia paremmuusjärjestykseen, vaikka yleensä sellainen sujuu minulta helposti. Mutta sanottakoon, että kaikkein vaikuttunein olin Tyttölapsista. Minullahan oli pitkä opettajan ura, ja koska kaunokirjailijat ovat aika epäsosiaalisia, heillä ei yleensä ole juurikaan psykologista silmää paitsi omille ongelmilleen, ja tästä johtuen en juurikaan lue kaunokirjallisuutta, sen näkökulma kun on keskenkasvuisen itsekeskeisen lapsen. Ulitskaja onnistuu Tyttölapsissa katsomaan monenlaisia tyttöjä hyvin uskottavasti näiden omista näkökulmista, ja ammatillisista syistäni arvostan tätä kykyä.

Vihreän teltan alla oli järisyttävä kuvaus homo sovieticuksesta ja sen kamppailussa jälkisosialistisessa maailmassa, jonka luomisessa Venäjälle se on ainakin toistaiseksi epäonnistunut.

Medeia ja hänen lapsensa oli yleisinhimillinen kuvaus petoksesta ja sen uhrista, ja sen kohdalla mieleeni ei niinkään tullut kreikkalainen taru Medeiasta, joka tappoi lapsensa kostoksi näiden isälle, vaan sellaiset juutalaisuuden petokseen perustuvat suunnat kuten sabbatealaisuus ja frankilaisuus siinä mielessä kuin Singer ne esittää. Ja Singerin mielestähän petoksen uhrin ei pidä olla pahoillaan, sillä alistumalla uhriksi hän on voinut olla osallisena siinä riemusaatossa, jota petos merkitsee petollisille.

Luultavasti joudun lukemaan Daniel Steinin uudelleen. Olen kirjoittanut siitä kyllä tälle blogille, mutta saatan saada siitä nyt enemmän irti, kun olen lukenut Ulitskajan muuta tuotantoa. Daniel Stein nimittäin oli ensimäinen Ulitskajan teos, jonka luin.

Ljudmila Ulitskaja pysyy siis edelleen hyvänä kakkosena elossa olevien kirjailijain ranking-listallani. Ykkösenä on David Grossman. Jostain syystä molemmat ovat juutalaisia. Luultavasti syy on se, että hyviä kirjaiijoita ei synny kuin sellaisessa sosiaalisessa kontekstissa, joka arvostaa kirjallista kulttuuria yli kaiken.

Nyt minulla on lukemisen alla termin homo sovieticus keksijän (juutalaisen) Masha Gessenin teos Venäjä vailla tulevaisuutta. Nimen käännös on huono. Alkuperäinen kuuluu The Future is History, mikä tarkoittaa vähän eri asiaa. Kyllä Venäjällä varmaan tulevaisuus on, ellei aika lakkaa olemasta tai aurinko sammu, mutta epäilemättä sen historia määrää sen tulevaisuutta. Olen lukenut molemmat Gessenin aiemmin suomennetut kirjat, ja ne ovat olleet aivan järkyttävän hyviä. Varsinkin hänen kirjansa isoäideistään kuvaa samoja ilmiöitä kuin Ulitskaja varisinkin romaaneissa Vihreän teltan alla ja Medeia ja hänen lapsensa.

Ulitskajankin kirjoissa on läsnä venäläisten itsetuntenus vs. muiden Venäjän tuntemuksen halu. Meidän tsaarimme väen lopun omaelämäkerrallisilta tuntuvissa teksteistä yhdessä kertojaminä on Japanissa. "Käsittämätöntä sekin, miksi he tuntevat niin suurta vetoa Dostojevskiin ja venäläisen luonteen syövereihin, ja miksi sikäläiset älyttömät slavistit tutkivat Matjušinin ja hänen vaimonsa Jelena Guron tuotantoa samaan aikaan kun nämä eivät Venäjällä ole tuttuja jokaiselle taiteentutkimuksen professorillekaan", Ulitskaja kirjoittaa, ja minä joudun tunnustamaan, että itsellänikin on omamaalaamaani mustaa joutsena esittävää taulua vasten nojallaan postikorttipotretti Jelena Gurosta, joka oli tuosta pariskunnasta se lahjakkaampi puolisko.

En muista pitkän elämäni ajalta yhtäkään syksyä, jona olisi ilmestynyt niin paljon mielenkiintoisia kirjoja kuin tänä syyssesonkina. Miksi näin, vaikka kirjan loppua on paasattu aina 1990-luvulta asti? – Ilmeisesti kustantajat ovat tulleet siihen tulokseen, että jos kirja ei ole kuollut näiden kolmenkymmenen vuoden sisällä, se ei kuole ihan välleen vastakaan, joten kannattaa sitenkin tuottaa kirjoja. Ja vieläpä hyviä! Miten nämä kaikki ehtii lukemaan...


Viimeksi muokattu: 02.11.2018 15:19:12


Kommentit

Ei löytynyt

Lisää kommentti