blogi/etusivu

Traumat sokaisevat

28.12.2017
blogi/etusivu >>

Tässä päivänä muuttamana tuli telkkarista kolmeosainen Agatha Christie: Syyttäjän todistaja. Hesarissa Tuomo Yrttiaho väitti, että "Syyttäjän todistaja on odotetusti kliseinen Christie-filmatisointi, mutta silti keskiverto tv-dekkaria kiinnostavampi". Väite on jotakuinkin väärä, paitsi siltä osin, että se tosiaan oli keskiverto tv-dekkaria kiinnostavampi. Kliseinen Christie-filmatisointi se sitä vastoin ei ollut lainkaan.

Kyseessä oli todella erikoinen Christie-filmatisointi. Kun brittien tv-dekkareissa väännetään kerronta rautalangasta niin, että se Pihtiputaan mummokin sen varmasti joka käänteessä tajuaa, vaikka kutoo samalla sukkaa, tähän piti vallan keskittyä. Miljöökään ei ollut Christie-filmatisoinneille tyypillinen vaan pikemminkin Dickens-fimatisoinneille, ja päivä paistoi vasta lopussa, kun päähenkilölle paljastui hänen herkkäuskoisuutensa, minkä kanssa hän sitten ei pystynyt elämään.

Juttu perustui Christien alkujaan jossain lehdessä julkaistuun novelliin, johon uusia Christie-adaptaatioita väsännyt Sarah Phelps-niminen naisihminen on kuulemma säveltänyt jotain pelkän murhamysteerin laajentamiseksi. Koska Agatha itse ei ole mitenkään dostojevskinen kirjoittaja, Phelps lienee sitten se, joka on luonut tähän minisarjaan sen psykologisen syvyyden.

Nimittäin murhamysteeri on tässä ihan sivuseikka. Varsinainen asia on se, miten traumatisoituneet ihmiset toimivat itse kukin oman 'parannusohjelmansa' mukaan. Kertomuksen kiltti päähenkilö, puolustusasianajaja Mayhew, on ratkaissut suhteensa omaan traumaansa niin, että yritetään olla kaiken pahan jälkeen toisillemme mahdollisimman kilttejä ja rakastaa niitä, jotka rakastettavina vielä ovat. Mutta kuten Mustien Juotsenten tapauksessa aina, hän olettaa muiden olevan liiaksi itsensä kaltaisia ja toimivan 'samalla käyrällä'. Hän ei näe, että muut traumatiosituneet toimivat aivan toisella logiikalla, katkeruuteen, kostonhimoon ja toisten hyväksikäyttöön perustuvalla. Mayhew joutuu näiden kaikkien kieroutumien uhriksi, alkaen omasta vaimostaan, jonka takia hän on kaiken elämässään tehnyt.

Kun minulle lapsena opetettiin, että 'paha saa aina palkkansa', annettiin ymmärtää, että paha tulee aina jotenkin rangaistuksi. Maailma on parin viime vuoden kuluessa opettanut minulle päinvastoin, että 'paha saa aina palkkansa'  tarkoitaakin sitä, että paha nimenomaan palkitaan. Hyvyys ja kiltteys eivät todellakaan kannata, kuten varsinkin äitini kohtalokin vastaansaomattomasti todistaa. Pahat saavat osakseen onnen ja voitonriemun.

 

Traumatisoituneet ihmiset ovat joko maailman kilteimpiä tai sitten suurimpia petoja, ja jälkimmäisiä on enemmän.


Viimeksi muokattu: 28.12.2017 19:15:18


Kommentit

Ei löytynyt

Lisää kommentti