blogi/etusivu

Vitsien kansallisista eroista

05.02.2024
blogi/etusivu >>

Oltiin tuossa tovi maaseudun rauhassa. Isäntä meni etukäteen, ja kun menin perässä täydentäen hänen muonavarastojaan, häneltä olivat loppuneet luettavat kirjat. Hän otti käyttöönsä minun matkalukemiseni, joten minä päädyin kaivamaan vanhaa hyllykköäni, johon olen säilönyt jotain lukemista pahan päivän varalle. Hyllykön laatikot ovat, sivumenne sanoen, kouvolalaisen Mannerin leipomon lopettamisesta pelastettuja vanhan hyvän ajan vanerisia leipälaatikoita, ja aloin pohdiskella, pitäisiköhän minun siirtää se johonkin edustavampaan paikkaan…

Kätköstäni löytyi kirjanen, jonka olin täysin unohtanut, nimittäin Jukka Mallisen ja Ville Hytösen kokoelma venäläisiä vitsejä nimeltään Putin tulee kylään. Kirja on vuodelta 2015 eli tehty aika pikaisesti Krimin valtauksen jälkeen. Osa vitseistä on melko vanhoja, sellaisia, jotka olen itse kuullut joskus 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Ja se tarkoittaa, että ne ovat vanhahkoja. Venäjällä, missä ei harjoiteta oikeastaan mitään muuta tuotekehitystä kuin vitsikehitystä, vitsejä todellakin tuotetaan runsaasti ja toinen toistaan parempia. Pontevinkaan Venäjän vastustaja tuskin kieltää, etteikö Venäjä olisi maailman kiistaton suurvalta vitsien rintamalla.

Kirjassa on esipuhe otsikolla Alkusanoiksi. Sen on laatinut Jukka Mallinen, ja siinä hän esittelee venäläisten vitsien akateemista tutkimusta, paitsi että Mallinen käyttää akateemisesti korrektia termiä anekdootti. Anekdootti tulee kreikasta ja tarkoittaa julkaisematonta – mutta Mallinen toteaa, että Putin-anekdotteja kyllä julkaistiin paikallislehdissä genren syntyaikoina – lyhyttä satiirista kertomusta, joka päättyy yllättävästi. Naurun tutkimus on tunnetusti venäläisten laji alkaen itsestään Mihail Bahtinista, mutta uusi, minulle tuntematon tutkija on Mallisen mainitsema poliittisen folkloren asiantuntija Alksandr Arhipov. Tämä on kuulemma analysoinut aihetta kirjassaan Perinteitä ja uudistuksia Putin-anekdooteissa.

Itse muistelen, että Putin-vitsien alkuaikona ilmaantuivat samanaikaisesti myös oligarkivitsit. Omien muistikuvieni mukaan ensimmäisiä Putin-vitsejä oli tähän kirjaankin kirjattu:

 

"Putin, Medvedev ja Kudrin lentävät helikopterissa. Kudrin: "Jos heitän alas tuhannen ruplan setelin, teen sen löytävän ihmisen onnelliseksi". Medvedev: "Jos heitän alas kaksi viidensadan ruplan seteliä, teen kaksi ihmistä onnellisiksi.". Putin: "Jos heitän alas kymmenen sadan ruplan seteliä, teen kokonaista kymmenen ihmistä onnellisiksi." Helikopterin pilotti: Jos rysäytän nyt tämän vispilän maahan, teen 140 miljoonaa ihmistä onnellisiksi."

 

Tosin minun 2000/2010-lukujen vaihteessa kuulemassani versiossa pilotti totesi yksinkertaisemmin, että jos hän heittää nuo kaikki kolme tyyppiä alas, hän tekee 140 miljoonaa ihmistä onnellisiksi.

Oligarkivitsien vanhimmat kuulemani versiot – näitä vanhimpia ei ole tässä kirjassa – olivat muotoa 'oligarki osti uuden mersun; viikon kuluttua hän tuli takaisin autokauppaan ja halusi ostaa uuden samanlaisen; autokauppias kysyi, mikä siinä viime viikolla ostetussa on vikana; oligarki vastaa, että tuhkakuppi tuli täyteen'. Näissä varhaisissa oligarkivitseissä ei minun havaintojeni mukaan mainittu oligarkeja nimiltä, mutta näissä Mallisen ja Hytösen kokoamissa heidät on nimetty. Sitä vastoin Mallinen kertoo esipuheessaan, että Putinin nimen käyttämisestä on täysin luovuttu. Koska venäläiset vitsit eivät ole vain sanallista perinnettä vaan elettävää elämää, Malinen antaa esimerkin viimemainitusta:

 

"Kaksi vuotta sitten [eli kun esipuhe on päivätty 2015 niin ilmeisesti tämä tapahtui 2013] ryhmä tyttöjä meni protestikokoukseen kantaen julisteita "Me emme rakasta sinua!" Poliisi yritti pysäyttää heidät – "tuollainen tunnus on kielletty". Kun häntä vaadittiin selittämään, mitä kiellettyä tässä on, hän nolostui."


Jotku venäläiset vitsit ovat erittäin lyhyitä tyyppiä: "Putin ruplan heikkenemisestä: "Jos rupla sätkii, se on siis elossa!", mutta osa pureutuu hyvinkin seikkaperäisesti Putin jargoniin. Välillä me täällä lännen puolella ihmettelemme, tajuavatko venäläiset lainkaan nationalisminsa naurettavuutta, mutta toki, toki. Tässä kirjassa on vitsejä, joissa Saksassa asuvat venäläiset vaativat Putinia hyökkäämään Saksaan, koska Saksassa pitää joka paikassa puhua saksaa, eikä Virossakaan Venäjän passi riitä rauhoittavien lääkkeiden saamiseksi apteekista vaan pitää olla muka joku resepti.

Koska kirja tosiaankin on peräisin vuodelta 2015, pistävät nyt 2024 anno domini silmään ennusmerkin kaltaiset vitsit. Esimerkki:

 

"On vielä aikaista sanoa, lähdenkö ehdolle vaaleissa 2018", sanoo Putin, mutta jatkaa: "Vaalitulos on toki meillä selvillä jo".

 

Nääs kun tuossa juuri ennen kuluvan vuoden vaalien ns. ehdolleasettumista loppuvuodesta 2023 Peskov taisi sanoa tarkalleen nuo samat sanat, mistä on pakko päätellä, että Kremlissä ollaan perillä kansakunnan vitseistä. Vuonna 2015 eli Krimin valtauksen jälkeen, mutta 8 vuotta ennen hyökkäystä Ukrainaan on jo ollut kierrossa seuraava vitsi:

 

"Vladimir Vladimirovits, voivatko Venäjä ja Ukraina vielä sopia?" – "Totta kai – heti kun Ukraina on liittynyt Krimiin autoniomisena alueena ja valitsee Ramzan Kadyrovin presidentikseen".

 

Meillä lännessä ihmetellään vielä nyt vuonna 2024 Venäjän "yllättäviä" suhteita Pohjois-Koreaan, mutta jo kymmenen vuotta sitten venäläiset vitsit ovat osanneet kertoa asian:

"Välillä Putinilla on yksinäistä. Onneksi Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-Un kutsuu Putinin ajoittain Pjongjangiin G-2:n huippukokoukseen".


Kuten nähdään, vitsit eivät Venäjällä ole naurun asia, ja Mallinen toteaakin esipuheessaan, että anekdootit ovat ilmaus epätoivosta ja että niillä siirretään vakavan ongelman ratkaisua koomisuuden avulla jonnekin epämääräiseen, kenties jopa olemassaolemattomaan tulevaisuuteen.

Koska Putinin Venäjä on solminut erikoisen liiton Venäjän ortodoksiseen kirkkoon, jonka kanssa mikään muu kirkko, edes ortodoksinen, ei halua enää olla missään tekemisissä, on hyvä vilkaista Suomen ortodoksisen kirkon vitsjä. Ne ovat niin vähän epätoivoisia, että Mallisen hypoteesi anekdooteista nimenomaisesti epätoivon ilmauksina tulee kyseenalaiseksi. Suomalaisia ortodoksivitsejä on kerännyt pikku kirjaseksi Erkki Piiroinen. Alkujaan tämä Fortepiano – Lyhyitä kaskuja ortodoksisen kirkon piiristä on ilmestynyt 1940-luvun lopussa. Minun vuodelta 1978 peräisin olevan laitokseni etukannen kääntöpuolella nimittäin todetaan, että se on ilmestynyt ensimmäisen kerran n. 30 vuotta sitten ja on nyt julkaistu uudelleen "kirkkokuntamme ja pappisseminaarin juhlavuonna 1978".

Otan tähän pari esimekkiä, jotka kuvaavat venäläisten, Moskovan patriarkaatin alaisten synkkien vitsien eroa Konstantinopolin patriarkaatin alaisen ortodoksikirkon piirin vitseihin. Eräässä kerrotaan pastori Jakubovista:

 

"Kerrotaan, että kerran hän eräänä sunnuntaiaamuuna ennen jumalanpalvelusta lähti kalaan. Kirkonkellot soivat ja kansaa kokoontui temppelin täydeltä jumalanpalvelukseen, mutta pappi on vain järvellä. Viimein kirkkovahti tulee rantaan ja pyytää pappia saapumaan kirkkoon. Tähän isä Aleksanteri vastasi topakasti: " Niinkuin Jumala miulle, da niin mie hänelle. Jos ei anna kaloja minulle keitoksi, niin en minäkään hänelle palvele liturgiaa".

 

Kuulemma on sattunut niinkin, että rovasti Filin oli puhut hyvin kauniisti arkkipiispa Hermannille. "Kun tultiin sitten pappilaan teelle, huomautti arkkipiispa, ettei hän mitenkään olisi ansainnut niin kauniita kiitossanoja. Tähän rovasti puolestaan virkkoi: "Tietysti ette, mutta minä puhuin muuten vain".

Eli kun venäläisissä vitseissä kieltäydytään puuttumasta epäkohtiin ja vitsit ovat näin keino sietää vallitsevaa tilannetta, heti Suomen rajan tällä puolen vitseissä päinvastoin tartutaan härkää sarvista.

Vitseissä ja vitseissä on siis eroa…(5.2.2024)


Viimeksi muokattu: 11.02.2024 13:28:43