blogi/etusivu

Vitutuksesta voimaa – tai kuolema

25.11.2023
blogi/etusivu >>

Taas näitä kirjoja, joita joko itse kirjoittaja tai sitten kustantamon kustannustoimittaja ei vaivaudu varustamaan kunnollisilla nimillä…Kirjoja ei pidä kirjoittaa, jos on niin verbaalisesti lahjaton, ettei pysty keksimään niille lyhyitä ja ytimekkäitä otsikoita. Kyllä taas vituttaa!

Käsillä on Timo J. Tuikan teos Vitutuksen voima – jätän alaotsikon tahallani pois, sillä ne vituttavat minua. Pitää varmaan hyvinvointinsa takia kertakaikkiaan vain lakata lukemasta kirjoja, joilla on alaotsikko, semminkin kun tämä teos itsekin alkaa toteamuksella negatiivista tunteista, että vanhan sanonnan mukaan pessimisti ei pety, mutta lääketiede todistaa, että pessimistillä on huomattavasti muita suurempi riski sepelvaltimotautiin.

Kirja on eräänlainen Suomen ja etenkin Suomen urheiluhistoria vitutuksen näkökulmasta, jos kohta se vinkkeli on pikemminkin yhteiskunnallinen kuin yksilöllinen, eli sepelvaltiomotautueihin ei juuri puututa – yhteiskunnathan eivät sairastu suoranaisesti sepelvaltimotautiin. Mutta kansakuntiakin voi vituttaa. Kansakuntia herkästi vituttaa vaikkapa jos aseettomia mielenosoittajia lahdataan. Kansakuntien vitutus ilmenee sellaisina ilmiöinä kuin vallankumous, sisällissota ja ennakoimattomat uudet poliittiset ryhmittymät, puolueet yms.

Silloin tällöin käy niin, että jonkin yhtesikunnallisen tilanteen suhteen radikaalisti vastakkaiset vitutuksen tulkinnat aktivoituvat. Tällaisessa tapauksessa tilanne on erikoisen vakava, ja jos ristivetoa aiheuttavassa asiassa on vielä usempia tasoja tyyliin poliittinen, kulttuurinen ja yksilöllinen, silloin on piru merrassa. Näin oli Suomessa vuosina 1917–ainakin 1919. Työväestö näki nälkää, torpparilaki ei edistyntyt ja Mannerheim halusi Suomen diktaattoriksi ja hyökätä sitten Pietariin. Vielä 20-luvun puolella joukko oppikoulupoikia halusi vapauttaa Aunuksen, mutta aunuslaiset eivät halunneet tulla vapautetuiksi. Yms.

Vitutus on reaktio, mutta vitutukseenkin reagoidaan, ja viimemainitussa on variaatioita. Joku sellainen kuin Paasikivi saattaa reagoidan hyvinkin rajusti. Paasikivellä oli ollut mahtava ura, josta olisi ollut syytä olla kiitollinen, mutta viimeiset vaalit hävittyään tämä epeli katsoi, että hänen elämänsä on pilalla, ja niin hän sitten kuoli vitutukseensa vuoden sisällä. Tällaisessa tapauksessa ihminen ei osaa hyödyntää vitutustaan vaan on mielestäni yksinkertaisesti vain sortunut ylpeyden kuolemansyntiin. Jotkut sitä vastoin kokevat vitutuksen hyvinkin voimaannuttavana, ja maailmassa on kirjoitettu paljon kaunokirjallisuutta vitutuksen voimalla; etenkin näin on käynyt Eeva Joenpellolle ja Jari Tervolle.

Kuulun itse niihin, jotka eivät todellakaan käänny "ammattiauttajien" puoleen, kun vituttaa. Mutta olen kyllä sitä mieltä, että mihin tahansa asiaan ei vitutuksesta ole apua. Vaikka vitutus soveltuu sellaisiin yksinäisiin puuhiin kuin urheilun yksilösuoritukset ja kirjojen väsääminen, vitutusta eivät juurikaan voi hyödyntää ammateissaan vaikkapa bussikuskit ja varhaiskasvatusken opettajat. Vitutuksella siivoaa kämppänsä ja hakkaa halkoja, mutta vitutuksella ei voi esimerkiksi dreijata savea.

Jos sattuu olemaan sellaisella kohden taivasta, ettei voi käyttää vitutusta mihinkään hyödylliseen, se voi muodostua hyvinkin epämiellyttäväksi tunteeksi, josta rupeaa hankkiutumaan eroon päihteillä (– ennen kuin saa sen sepelvaltimotaudin...). Ja se on kyllä tosi huono juttu. Vitutuksesta pitää osata ottaa ilo irti tai siihen kuolee.


Viimeksi muokattu: 25.11.2023 19:05:30