blogi/etusivu

Vuodesta 1918

09.02.2018
blogi/etusivu >>

Eilen pidettiin Kallaveden kirkolla Sata vuotta sisällissodasta -yleisöseminaari. Tilaisuuden järjestäjät, Kuopion Isänmaallinen Seura, Kuopion Paasikivi-Seura, Pohjois-Savon UKK-Seura ja Kallaveden seurakunta, olivat odottaneet noin kolmeakymmentä osanottajaa, mutta paikalle ilmaantui parisataa henkilöä kuulemaan siitä, mitä vuonna 1918 tapahtui.

Emeritusprofessori Jussi T. Lappalainen antoi sodasta yleisesityksen aiheenan Miksi punakaarti hävisi? Vastaus tähän oli aika yksiselitteisesti se, että valkoinen puoli Mannerheimin johtamana oli paremmin koulutettu. Sillä olivat käytössään Saksassa jo useamman vuoden koulutusta ja rintamakokemusta saaneet jääkärit, ja lisäksi valkoiset saivat apuvoimia paitsi Ruotisita myös juuri Saksasta. Aseitakin valkoiset saivat Saksasta.

Punaisilla puolestaan oli apunaan omassa vallankumouksessaan kärvistelevältä Venäjältä mitä sieltä nyt liikeni.

Jussi T. Lappaisen esitys oli neutraali, mutta yleisön joukosta muistutettiin lopun paneeliosuudessa, että Saksa ei auttanut valkoisia hyvää hyvyttään, vaan sillä oli päämäränä saada Suomesta itselleen alusmaa, ja hankkeillahan oli jopa saksalainen kuningas Suomeen. Lappalainen myönsi tämän.

Seuraava puhuja, Helsingin yliopistossa väitellyt teologain tohtori Ilkka Huhta, kertoi aiheesta Papit sisällissodassa. Huhdan kiinnostuksen kohteita ovat vuoden 1918 sisöllissodan lisäksi olleet mm. pietismi ja herätysliikkeet  sekä uskonnon ja nationalismin suhde, joten hänellä olisi ollut syvällisempäkin sanottavaa aiheesta, mutta olipahan sitä tässäkin. Sisällissodan tyyppisen tilanteen luulisi olevan poikkeuksellisen dramaattinen asia juuri kristitylle, mutta kuten Huhta lopussa luentoaan totesi, varsinkin 30-luvulla nationalistiset liikeket vetosivat nuoriin luterialisiin papeihin, vaikka vuoden 1918 tapahtumista oli silloin vielä aika vähän aikaa.

Huhta kertoi erikseen muutamasta papista, eniten Hille Sipilästä, joka periaatteessa valkoisena järkyttyi valkoisten upseerien juopottelusta, etenkin erästä tapauksesta, kun nämä päättivät huvitella ampumalla 20 punaista vankia. Näistä yksi pääsi pakenemaan ja kertomaan, mitä tapahtui, joskaan juopotelu ei ollut ainao syy tällaisiin tapuksiin vaan myös Mannerheimin suorat käskyt ampua paikalla, mitä siis tehtiin selvin päinkin.

Tällaisia tapahtumia samoin kuin vain hiukan harkitumpia kenttäoikeuksien toiminnan tuloksena tapahtunieta teloituksia papisto joutui sitten selvittämään varsinkin, jos vanki pyrki lieventämään tuomiotaan vetoamalla uskoonsa. Huhdan mukaa papit eivät kuitenkaan suoranaisesti vastustaneet kuolemantuomioita, mutta aika monet papit joutuivat painiskelemaan sen seikan kanssa, että sisällissotaa käytiin luterilaisen kirkon seurakuntalaisten kesken. Perusteluna valkoisten puoelle asettumisessa käytettiin sitä, että punaiset olivat nousseet laillista esivaltaa vastaan. Tätä Huhta ei mainitse, mutta minua ihmetyttää,  miten tässä kohden valkoiselle papistolle ei juolahtanut mieleen Jeesuksen vertaus siitä, että miten Rooman rahassa oli keisarin kuva, kun taas ihminen oli luotu Jumalan kuvaksi ja että tämän seikan pitäisi määrittää hänen elämäänsä. Varinkin piispat olivat Porvoon piispaa lukuunottamatt meko jyrkkiäkin valkoisuudessaan.

Väestökirjanpidon takia ja siksi, etä usein tunsivat henkilökohtaisesti seurakuntalaisensa, seurakuntapappien oli vaikeampi kuin piispojen sulkea silmiään siltä, että punaisia kaatui enemmän kuin valkoisia sekä siltä, miten sota tosiasiallisesti vaikutti ihmisten elämiin. Vaikka papisto kohtalaisen yksimielisesti piti punaisia syyllisinä sotaan, suhde valkoisiinkaan ei ollut varaukseton; jotkut papit toki lähtivät vallan sotimaankin, mutta harva siellä pidempää aikaa oli kuin viikon, pari. Heille kertyi kuitenkin muita sotaan liittyviä tehtäviä kuten kutsuntaluetteloien laadinta sekä vaikkapa kenttähartaudet.

Punaisten näkökulma tietenkin oli, että kirkko oli kääntänyt selkänsä työväestölle, mikä järkytti punaisia, jotka olivat näihin kristillisen yhteinäiskulttuurin viimeisiin hetkiin vielä hyvinkin uskovia. Esimerkiksi punaiset jatkoivat jumalanpalveluksissa käymistään, varsinkin punaiset naiset. Vaikka yksi sisällissodan seurauksista oli, että kirkosta eroaminen tuli mahdolliseksi, tätä mahdollisuutta ei pitkään aikaan kovinkaan laajasti käytetty.

Jotkut papit tunsivat sympatiaa punaisia kohtaan, mutta nämä olivat harvassa. Ainoa punaisiin aseisiin tarttunut pappi oli Rauhamäki, joka pakeni Neuvostovenäjälle toimien sitten Karjalassa opettajana, joskin menehtyi Stalinin puhdistuksissa. Sovinnollista linjaa edusti Aarnisalo, sosialisti, joka kyllä tuomitsi vallankumouksen mutta ei työväkeä.

Vaikka suojeluskunnat antoivat papeille määräyksiään, suurin osa papeista oli mieluummin seurakunnan kuin suojeluskunnan pappeja, toteisi Huhta. Punaisetkin kaatuneet siunattiin, vaikkakaan ei sankarihautauksin kuten valkoiset. Teloitettujen hautojen siunaamisen valkoiset kuitenkin estivät.

Seuraava puhuja, Erkki Kinnunen, kertoi hiukan tästä viimemainitusta problematiikastakin, kun aiheena oli Kuopio 1918, sillä Kuopion valtuusto päätti pian sodan jälkeen, että kaupunki avustaisi punaisten hautojen kunnostamisessa. Tämä päätös kuitenkin kumottiin. Vaikka puhuja itse ei kertonut, kuka sen teki, tulin vilkaisseeksi tämän kuullessani vierutoveriini, joka sattui olemaan Kuopion kulttuurihistoriallisen museon intendentti Marianna Falkenbergiin; hän vilkaisi takaisin kertoen, että avustuksen epäsi maaherra mahtikäskyllään. No, Albert von Hellens oli ulkopaikkakuntalainen jästipää, joka ei viihtynyt Kuopiossa kuin sen vuoden.

Sillä Savossahan on tämä periaate ettei olla puolesta eikä vastaan vaan pikemminkin päinvastoin, ja niinpä sisällissotakin loppui Kuopiossa jo ennen kuin se oli muualla edes alkanut. Täällä todettiin, että onhan se kiva vähän kokeilla, miten pyssyt paukuvat, mutta sitten rupesi näyttämään siltä, että tässä voi kuolla ihmisiä, ja sitä kuopiolaiset pitivät yksinkertaisesti tyhmänä. Punakaartilaiset antutuivat 8.2.1918 klo 13, eli taisteluita kesti Kuopiossa kahdeksan päivää. Valkoisten puolella niihin oli osallistunut myös 17-vuotias Urho Kekkonen.

Kuopioon jäi kyllä pahamaineinen vankileiri, missä vangit kuolivat lähinnä nälkään ja tauteihin. Yhteensä 475 kuollutta, joista täytäntöönpantuja kuolemantuomioita 21.

Kuopiossa ei esiintynyt varsinaista punaista terroria jos ei valkoistakaan, eikä punaisia ammuttu kuten muualla. Siispä sodan haavatkaan eivät täällä olleet yhtä syvät kuin muualla. Tähän tosin esitti kommenttinsa eräs yleisön edustaja. Olimmehan siinä nyt nykyisellä Petosella, tarkemmin entisillä Rauhalahden kartanon mailla, missä kommentoijan isoisä oli ollut myllärinä. Kertojan mukaan kaikki muut Rauhalahden alustalaiset olivat olleet punaisia paitsi tämä hänen isoisänsä, ja vielä sukupolvia myöhemmin kertojan serkku oli syyttänyt kertojaa tämän isoisän petturuudesta.

Myös Petteri Kokkarinen ottaa esiin Rauhalahden Petosen alueen historiikissaan Kaskimaasta kaupungiksi ja toteaa, että Rauhalahden kartanossa tilanne oli erittäin kärjisitynyt, olihan sen isäntä Matti Jalkanen Kuopion maalaiskunnan suojeluskunnan johtomiehiä. Kun torppia alettiin vuonna 1918 sitten vapauttaa torppareille annettavilla valtion lainoilla, Jalkaset pyrkivät vaikeuttamaan vielä tätäkin, joten tilanne ei Rauhalahdessa selkiytynyt edes sodan jälkeen. "Rauhalahden ristiriidat lienevät kuitenkin pikemminkin poikkeus kuin sääntö Kuopion maalaiskunnassa", kirjoittaa Kokkarinen.

Jos haavat olisivat olleet kauttaaltaan yhtä syvät kuin Rauhalahdessa, meillä ei varmaankaan voisi olla sellaista kirjailijaa kuin Aapeli, johon kaikki tämän tilaisuuden historioitsijat vetosivat, etenkin hänen teokseensa Meidän Herramme muurahaisia, joissa on puhe vuoden 1918 kahakasta. Siitä kirjassa kertoo vahtimestari Karppi, jonka melko tarkkana esikuvana historioitsijat pitivä Kuopion punakaartin johtajaa Israel Närhiä. Jussi T. Lappalainen päättikin tilaisuuden lukemalla novelin nimeltä Reittu Karppi, vahtimestari, jossa kuvataan punaisten antautuminen. Se oli novellin mukaan seuraus lähinnä siitä, että vaikka tämän punakenraalin, Karpin, johdettavilla oli yllin kyllin ruokaa, ei ollut viinaa, minkä johdosta miehille juolahti mieleen, että olisikohan meijerillä kokkelipiimää. Miehet lähtivät tiedustelemaan tätä kokkelipiimäasiaa ja jättivät vahtimestari Karpin hoitamaan yksin antautumisen, tämähän oli johtaja. "Vedätin talon katolle Anselmi Hakkaraisen paidan riukuun sidottuna. Vihollinen ei ymmärtänyt sitä valkoiseksi lipuksi vaan ampui monta reikää Anselmin paitaan. Silloin menin portille ja huusin vanhalla komentoäänelläni, että ampuminen seis, nyt seuraa antautuminen". Tämän päälle vihollinen uhkasi ampua Karpin, mutta vihollisen kapteeni  "[…] sanoi, että ei Karppia ammuta. Karppi on hyvä mies".

Kinnunen myös nivoi sisällissodan suurempiin kuvioihin, eli se oli pieni osa ensimmäistä maailmansotaa ja sen laajoja valtapelejä, joita kuopioloaset, siis, kieltäytyivät pelaamasta, koska heidän naapurinsa olivat hyviä ihmisiä, meidän Herramme muurahaisia.

Kuopion korttelimuseon facebooksivuilla seurataan nyt päivä kerrallaan vähän niin kuin 'joulukalenterin' tapaan, mitä Kuopiossa tapahtui vuonna 1918. Aikajanaan tippuu näin uutta tietoa joka päivä.

Ja 6.3. avautuu Korttelimuseolla näyttely Toivon ja sekasorron aika. Näyttelyssä on esillä mm. valokuvia, joista Marianna Falkenberg mainitsi jo Kinnusen luennon aikana. Siellä tulee olemaan esimerkiksi kuva Huuhanmäeltä, missä valkoisilla oli tykki, ja kuvasta kuulemma näkee, miten hyvät näkymät mäeltä oli kaupunkiin. Eipä auta kuin mennä kuukauden kuluttua katsomaan. (9.2.2018)


Viimeksi muokattu: 14.02.2018 08:37:27


Kommentit

Ei löytynyt

Lisää kommentti