Aherruksen absurdi ilo

Elämän tarkoitus on aherrus ja saivartelu niiden itsensä vuoksi. Ei siitä mitään valmista tule, mutta ei ole tarkoituskaan.

Töllistelin eilen televisioksi kutsutusta laitteesta kaksi ohjelmaa.

 

Ensimmäinen oli nimeltään Kiinalainen safari, ja siinä kerrottiin kiinalaisten hankkiutumisesta Afrikan mantereen markkinoille. Ohjelma oli mainio. Siinä näkyi, mitä tapahtuu, kun kiinalaiset vievät omat työelämäkäytäntönsä johonkin toiseen maanosaan. Länsimaiset käytännöt eivät ilmeisesti aikanaan eronneet näistä nyt käyttöön otetuista kiinalaisista, mutta koska länsimaissa niiden käyttöön on ilmaantunut eettisiä esteitä, länsimaiset yritykset eivät voi niitä enää soveltaa. Mutta kiinalaisilla ei ole mitään tällaisia painolasteja, vaan he etenevät itselleen tyypilliseen suoraviivaiseen tapaan turhia hienostelematta. Afrikkalaisen presidentin audienssillekaan eivät kiinalaiset tarvitse kokopukua.

 

Heti tämän jälkeen siirryin seuraamaan toiselle kanavalle dokumenttia nimeltä Kansakunnan olohuone. Se kertoi ihmisistä, jotka eivät vetäneet vertoja kohtalolleen. Paitsi yksi. Ohjelma oli rakennettu siten, että näiden Suomen kansalaisten puuhia tai pikemmin puuhaamattomuutta seurattiin lomittain. Tämä yksi poikkeus prässäsi, silitti, kiillotti kenkiään jokaisessa omassa pätkässään, ja availi samalla ääntään, tavattoman tarmokkaasti. Hän oli koko ihmisjoukon ainoa tarmokas henkilö. Ja mitä varten hän teki kaikkea tätä? Dokumentti loppui siihen, kun tämä tarmokas Arvi Kemppi, inkeriläissyntyinen entinen Puna-armeijan kuoron laulaja, oli pystyttänyt kaiuttimet kadulle ja lauloi tip-top kunnostetussa vaatteissaan kuuroille ohivilistäville korville.

 

Se oli hienoa.

 

Elämän tarkoitus on aina vähän hämärä juttu, ja kuten tuossakin dokumentissa osoitettiin, kohtalolleen voi helposti hävitä. Suurin osa meistä ilmeisesti häviää, ainakin nuoruuden unelmille. Mutta hävitynkin kohtalon yläpuolelle voi nousta, ainakin omissa silmissään, kunhan on uskollinen omalle tielleen kuin Arvi Kemppi.

 

Minä noudatan tuota Kempin ideologiaa. Kohtalolleni  minä olen hävinnyt jo ajat sitten, mutta se ei ole estnyt minua puuhastelemasta kauheasti kaikenlaista täysin merkityksetöntä. En minä itsekään käsitä, miksi teen näitä juttujani, mutta oletan, että kiinnostukseni Kiinaa kohtaan perustuu tälle jatkuvalle tyhjänpäiväisyyksien kanssa ahkeroinnille. En nimittäin edes ensimmäisellä Kiinan matkallani kokenut sitä maata mitenkään outona tai edes erilaisena. Kyllä Pohjanmaa on minusta kummallisempi paikka kuin Kiina. Kiinassa katselen sitä järjetöntä ihmismäärää, joka raataa koko ajan, vuorokaudet ympäri, ja mitä siitä syntyy? Ensinnäkin siitä syntyy aivan uskomaton määrä jätettä, jonka suhteen kiinalaisilla ei ole pienintäkään aikomusta tehdä mitään. Kiinan jätevuoret tuovat eloisasti mieleeni minun omat kuvavuoreni, jotka varmaan monen mielestä ovat yhtä kuin jäte, vieläpä perustellusti. Tunnen oloni kotoisaksi katsellessani Kiinan uudisrakennuksia, jotka ovat valmistuttuaan jääneet tyhjilleen tai pahimmassa tapauksessa kesken, kun rakentajien näköpiiriin on ilmaantunut kiinnostavampi aherruksen kohde. Meillä on kiinalaisten kanssa yksi aivan tarkalleenkin sama kaikkien muiden mielestä merkityksetön aherruksen ja saivartelun kohde, nimittäin kirjoituksen ulkonäkö – sisällöllä ei meidän mielestämme ole niin väliä.

 

Ruma kirjoitus on maailman suurin epäkohta, ja siinä tämä verkkoviestintä on kaiken rumuuden kulminaatiopiste. Teksti on aina tätä hiton Verdanaa, kun mikään muu ei toimi. Verdana kilpailee maailman rumimman kirjaimen asemasta menestyksekkäästi Stanley Morisonin piirtämän Timesin kanssa, mutta Morisonin eduksi on laskettava, että Times oli hänen omasta mielestäänkin maailman rumin kirjain. Bloginpitämiseni on lähinnä siedätyshoitoa, jonka avulla yritän päivä kerrallaan sopeutua länsimaisen kulttuurin perikatoon samaan tapaan kuin buddhalaiseen meditaatioon kuuluu kuvitella itsensä mätänevänä ruumiina. Kaikki blogithan ovat rumia, myös tämä minun. Paitsi tämän Verdanan takia, myös siksi, että mitäänhän tänne ei saa täsmällisesti. Minua häiritsee suunnattomasti, että päivämäärän oikeita laitoja, tekstipalstan oikeaa laitaa ja alalaidan nuolien oikeita laitoja ei saa tasan samaan linjaan. Varsinkin tekstipalstan oikea laita on milloin missäkin. Jos kuvat saa sekaan jotenkin säädyllisesti Macillä Firefoxia käyttäen, niin arvaapa ovatko ne siten, kun vilkaiset PC:ltä IE:llä?

 

Olen antanut kertoa itselleni, että tilanne olisi muuttumassa meidän ulkonäkösaivartelijoiden näkökulmasta positiivisempaan suuntaan iPadiksi kutsutun laitteen avulla. En ole vielä pitänyt koko vempelettä omissa pikku kätösissäni siitä nyt puhumattakaan, että olisin päässyt tekemään niihin jotain, mutta odotan niitä kuin kuuta nousevaa. Jos lupaukset ahertamisen ja saivartelun mahdollisuuksista pitävät puoliksikaan paikkaansa, tulen niiden kanssa ottamaan takaisin kaiken sen, minkä olen joutunut säätämisessä häviämään tänä toista kymmentä vuotta kestäneenä aikana, jona olen joutunut sietämään verkkoviestinnässä insinöörien pakkovaltaa ulkonäkökysymyksissä.

 

Ajatella, että on olemassa ammattikunta, joka voi pakottaa koko ihmiskunnan sietämään sellaista rumuutta kuin insinöörit nyt verkkoviestinnän suhteen ovat tehneet. (21.10.2010)