Aivotonta joulutöllötystä

Onkohan olemassa tutkimusta, jonka mukaan televisio tuhoaa aivosoluja?

Television on aivoille tuhoisampi kuin alkoholi, luulen minä. Sietämättömän turruttavaa, tuollainen passiivinen kuvavirran vastaanottaminen. Mutta aivan niin kuin juon joulun seutuun punaviiniä ja glögiä, olen myös katsonut televisiota, ja nyt se sitten pyhien mentyä rupeaa loppumaan. Sekä television katsominen että alkoholijuomien nauttiminen.

 

Katsoin tietenkin Jane Austen –filmatisoinnin Ylpeys ja ennakkoluulo, sen ainoan ja oikean jouluisin tulevan, sillä siinä on kirjallisuuden historian kaksinaismoralistisin sankaritar. Elizabeth Bennet inhoaa pikkusiskojaan, jotka vulgäärillä käytöksellään vetävät perhettä alemmas säätykierrossa, kun Elizabethin päämäärä on tarkalleen päinvastainen. Juuri samalla tavalla inhoavat Elizabethia itseään jotkut häntä ylempien yhteiskuntaluokkien edustajat, jotka paheksuvat, kun hän naimayrityksillään päästä heidän keskuuteensa vetää alaspäin heitä – ja Elizabeth tietenkin halveksii tätä heidän piirrettään. Naimisiin pitää mennä rakkaudesta, mutta rakkaus seuraa, jos vastapuolella on riittävän komea pytinki ja sosiaalinen asema.

 

Katsoin myös ranskalaisen elokuvan Mozartin sisaresta Nannerlesta, joka saa kerran turpaansa häntä ensin liehakoineelta kruununprinssiltä ja polttaa sitten kaikki prinssin tilauksesta tekemänsä sävellykset. Ja uhrasi sitten elokuvan lopputekstien mukaan itsensä. No, hän oli silloin vähän toisella kymmenellä, joten saakoon anteeksi.

 

Sitten katsoin dokumentin Märta Tikkasesta, joka teki kaiken sen, mitä Nannaerlekin, eli rupesi monilapsisen perheen äidiksi, mutta piti myös luovan työnsä. Nannerle kuoli elokuvan lopputekstien mukaan köyhänä ja sokeana, mutta Märta Tikkanen on upea mummo.

 

Märta Tikkanen on sietämätön sankarinainen. Hän oli riittävän vahva maksaakseen luovasta työstään sen hyväksyttäväksi tekemisen hinnan, eli hommasi lauman lapsia, näistä yksi kehitysvammainen, ja juopon miehen niin kuin suomalaisen naisen pitää. Sillä kärsimys on naisen osa ja siitä kieltäytyminen synti. Sitten vain kävi niin, että Märtasta tuli Henrikin kilpailija kirjailijana, vieläpä samassa genressä, eli he kirjoittivat molemmat lähimmistä ihmisistään paljastavalla tavalla. Henrikin sukulaiset käsittääkseni kestivät, mutta ymmärtääkseni yksi Märtan ja Henrikin lapsista ei.

 

Kun lapset jossain vaiheessa vaativat, että äidin pitää tehdä jotain, kun isän juopottelu oli ylittänyt äyräänsä, Märta ilmoitti jättävänsä Henrikin kesän jälkeen, jos muutosta tämän käytökseen ei tule. Henrik ratkaisi ongelman sairastumalla parahultaisesti juuri sinä kesänä leukemiaan, jolloin Märta ei suinkaan jättänyt häntä vaan jäi häntä paapomaan aina kuolemaan asti.

 

Dokumentin jälkeen näin Märta Tikkasesta unta, ja minulta vei tosi kauan aamulla tajuta, mikä oli unta ja mikä todellista dokumenttia.

 

Eilen katsoin nauhoitettuna libanonilaisen elokuvan, joka oli televisio-ohjelmaan nimetty englanninkieliselle maailmalle tarkoitetulla nimellä Caramel, mutta jonka arabiankielinen nimi    سكر بنات    minun vaatimattoman arabian taitoni mukaan tarkoittaa ’sokerityttöjä’. Sanatarkka käännös arabiasta olisi puolustanut paikkaansa, sillä kauneushoitolassa, johon elokuvan tapahtumat kaikki liittyvät, poistetaan ihokarvoja sokeritahnalla – tytöt ovat sokeria, lauletaan myös yhdessä elokuvan laulussa. Ja tytöt tosiaankin pyrkivät kauneushoitolassaan kaikin voimin tekemään elämästä makeampaa kuin luoja suo. He ottavat kaikki turpaansa kuin Nannerle ja sopeutuvat. He kaikki häviävät Märta Tikkaselle.

 

Elokuvan on ohjannut vuonna 2007 Nadine Labaki, jota Andrew Hammondin teos Pop Culture! Arab World ei tunne. (28.12.2011)