Ajasta ja työstä

Luovuus on viheliäinen ominaisuus käsityöläisessä.

Olen tässä mietiskellyt edelleen merkitysjärjestelmiä. Voisin käyttää sanaa kulttuuri, ellei se olisi niin kulttuurisesti raskautettu.

Pidän jotenkin ongelmallisena sitä, että mediamme on täynnä väitteitä, joiden mukaan meidän pitäisi tehdä aina vain enemmän ja enemmän työtä, pidempiä päiviä, lykätä eläkkeelle siirtymistä… Koulutus on olemassa, että tehdään rahakas ura eikä esimerkiksi sivistyäksen tähden. Ura pitää olla, että olisi paljon rahaa. Rahalla vain ei valitettavasti tee mitään, kun sitä ei ehdi kuluttaa, kun kaikki aika mene rahan tekemiseen.

Kirkko on kriisissä, ja varmaan yksi syy on se, että sen pyhä kirja, Raamattu, saarnaa tarkalleen päinvastaista. Vanhan testamanetin puolella esitetään uhkaillen, että pyhitä lepopäivä. Juutalainen tulkinta asiasta on, että sapattina ei saa tehdä kertakaikkiaan mitään. Ei tehdä tulta, ei edes sähkönappulaa painaa tai kiertää, eli ei saa tehdä myöskään vaikkapa ruokaa. Ei saa kantaa mitän. Pitää vain levätä.

Meikäläisessä yhteiskunnassa ei voida ajatellakaan, että joku pidättäytyisi kaikesta tuosta yhtenä päivänä joka jumalan viikko. Se olisi äärimmäisen tuomittavaa, ja varmaan joku viranomainen puuttuisi.

Uuden testamenti puolella J. Nasaretilainen muistaakseni tokaisi yhdelle hössöttävälle Martalle, että hänen tarinoita kuunteleva ja puuhastelusta kieltäytyvät sisarensa Maria oli valinnut paremman osan. Puhumattakaan kaikista puheista toisten ihokkaiden luovuttamisesta. Ei mieidän roinaa palvovassa yhteiskunnassamme!

Koska kirkko on jokseenkin aina eli 300-luvulta lähtien ollut suurine omaisuuksineen vähän ristiriidassa oman pyhän kirjansa kanssa, siitä on välillä kasvanut villejä versoja, joissa on haluttu palata Uuden testamentin köyhyyden ihanteeseen. Nämä tapaukset ovat aina olleet melkoisia kriisejä kirkolle, sillä tokihan niissä on aina Fransiscus Assisilaisen päivistä arvosteltu kirkoa sen luopumuksesta omasta pyhästä Sanastaan.

Jossain pitäisi nyt kyllä kilahtaa. Kaiken tämän raha- ja työpuheen seassa meillä on edelleen valtionkirkko, joka sarmaa ylettömästä työnteosta luopumista ja kiroaa aineellista vaurautta kaikenlaisilla kamelin neulansilmästä kulkiemis -vertauksillaan. Pitäisi valita jonpi kumpi. Äänestän Uuden testamentin linjaa.

Tämä liittyy Lähi-idän tilanteeseen siten, että siellä muslimiveljemme eivät halua meidän elämäntapaamme ja ovat valmiit vaikka kuolemaan, etteivät siihen joutuisi. Myönnän rehellisesti, että ymmärrän heitä hiukan, vaikka Luoja minua varjelkoon koskaan joutumasta heidän yhteiskuntiinsa. Niissä on hiukan huono naisen asema, ja minulla nyt sattuu onnettomuudekseni olemaan tämä xx-kromosomisto.

Tänään oli Hesarissa pari kiinnostavaa juttua. Toinen koski vapaa-ajan mieluisimpia viettotapoja eräissä maissa. Venäjällä tykättiin työltä liikenevällä ajalla pohtia maailmanmenoa teekupposen ääressä.  Venäläisten vapaa-ajanviettotavat olivat jutussa käsitellyistä ehdottomasti parhaat merkitysten tuottamisen ja ristiriitaisten merkitysjärjestelmien käsittelemisen kannalta. Mainitut aihepiirit eivät olleet järin ylentäviä, mutta luulen, että jotkut saattavat hyvinkin puhua teetä litkiessään jostain kiinnostavastakin.

Yksi teenjuontikeskuteluaiheista oli vaatteet.

Työntekoon liittyi toinen hauska Hesarin juttu. Jutussa kerrottiin käsin puusta silmälasinkehyksiä tekevästä Matti Hännisestä. Kuten olen tällä blogillani useahkosti todennut, olen luddiitti ja vältän teollisesti tuotettua rojua. Kaikesta teollisesti tuotetusta pitäisikin käyttä termiä roju, että se voitaisiin sujuvasti arkipuheessa erottaa kunnollisista tavaroista. Kunnolliset tavarathan ovat eettisesti todellisella käsityötaidolla valmistettuja käyttötavaroita. Ja käsityö pitää ankarasti erottaa askartelusta, näpräämisestä ja keksiskelemisestä. Kunnolla tehty käsityö ei ole kertakäyttötavaraa, ei esteettiseti eikä materiaalien tai työn kestävyyden kannalta.

 

Hyviä kehyksiä. Niissä tosin ei ole saranoita eikä niitä saa koteloon, joten meikäläisen lukulasi-ihmisen kannalta käytettävyydeltään vähän kehnoja. Mutta niissä on otettu annettuna se seikka, että puu muuttuu vanhetessaan. Se vaalenee valossa ja tummenee ihon rasvasta. Arvostan tätä asennetta suuresti, sillä mikään ei meidän merkitysjärjestelmässämme ole huonommin huomioon otettu kuin se, että asiat elävät ajan kuluessa. Jos joku ei ole enää sama kuin ostettaessa, se meillä vaihdetaan uuteen pelkästään siksi, ettei se enää ole alkuperäisessä kuosissaan tai se on jotenkin vanhanaikainen. Kaiken pitää meillä näyttää aina uudelta.

On äärimmäisen vaikea löytää kunnollisia käsityöläisiä. Varsinkin vaatteiden suhteen olen jatkuvissa onglemissa. Oletan, että jostain muusta kaupungista saattaisi löytää vaatteita, mutta Kuopiosta, jossa ei ole yliopistoa eikä siis sivistyneistöä, niitä ei saa. Turha inistä minulle mitään Kuopiossa sijaitsevasta Itä-Suomen yliopiston osasta. Se ei ole yliopisto vaan lääketieteellinen ammattikorkeakoulu.

Kuten sanottua, en ole kovin suuren ihokaskokoelman kannattaja, mutta suvussamme kulkee jonkinasteinen turhamaisuuden geenivana alkaen viimeistään äidinpuoleisen mummoni isästä, joka oli kohtalainen räätäli. Äitinikin oli vanhanaikainen salonkiompelijatar aina siiheksi, kunnes teollinen tuotanto jyräsi. Olen, vaikka rahaa ei ole koskaan ollut, ollut laadukkasti puettu. Laadukkuus tarkoittaa tässä yhteydessä ennen kaikkea vaatteiden istuvuutta.

Vähän siinä kahdenkymmenen molemmin puolin minun oli nykyistäkin vaikeampi sietää useampia ihokkaita; samaan aikaan olivat muodissa mahinnousutakit, etenkin Saksan armeijan ylijäämätakit. Useiden ihokaiden lisäksi minun oli vaikea sietää myös massatotteita, olivatpa nämä muodissa keiden keskuudessa tahansa, ja niinpä teetin maihinnousutakkini äidillä. Se oli muista poiketen tumman viininpunainen (= vastaväri muodissa olleelle), täysin tuulenpitävää materiaalia, ja pidin sitä kymmenisen vuotta kesät talvet, sillä kesätakista tuli talvitakki, kun sen alla pani itse kudotun paksun villapaidan. Minulla ei ollut tuona suurin piirtein kymmenenä vuotena muuta talvitakkia, ja kun piti sopeutua yhteiskuntaan ja hankkia sellainen, se piti ostaa, sillä äidilläni ei ollut niin paksujen kangasyhdistelmien ompelemiseen tarvittavaa konetta. Talvitakit ovatkin koko aikuisen ikäni olleet elämäni suurin ongelma, ja kuten sanottua, pelkästään yhteiskunnan normien aiheuttama eikä suinkaan ilmaston.

Markkinatalous ei kertakaikkiaan kykene tuottamaan kunnollisia takkeja. En kästiä, miksi näin on, mutta näin on.

Markkinatalous pystyy kuitenkin tuottamaan sarjatuotantona kunnollisia bleisereitä, mutta teettäisin nekin kyllä mieluummin ompelijalla. Bleiserinteko on tavattoman vaativa asia, mistä johtunee, että hyvät ovat kallita. Ostin nimittäin juuri yhden, ja paljon maksoi. 90-luvun alussa onnistuin hankkimaan kerrassaan mielettömän hyvän bleiserin. Valitettavasti se ei kestänyt edes täyttä seitsemää vuotta. Siitä hajosi ensimmäisenä, kuten takeistani yleensäkin, vuori. Siinä oli erikoinen, napakka leikkaus. Purimme sen äiteen kanssa ja äiti yritti väsätä uuden samanlaisen, mutta se ei kyllä onnistunut…

Nyt ei äiti ole enää ompelukunnossa, ja ellen pian saa syöpää, aivoinfarktia tai jotain muuta pikaisesti tappavaa tautia, joudun elämään pitkään ilman kunnon ompelijaa. Ja ompelijanhan pitää olla kunnollinen. Yksi kunnollisuuden tärkeimmistä kritteereistä rehellisen ammattitaidon lisäksi on, ettei kunnon ompelija ole luova. (22.8.2013)