Alkuelämän viimeiset hyntteet yms.

...ovat nyt matoissa kuteina. Eli ne on nyt lopullisesti kuitattu.

Olen tässä viikonlopun mättänyt vihoviimeisiä matonkuteitani – tai ainakin melkein – loimien väliin. Alkuelämäni viimeiset päivät. Sinne meni kylpytakki, jota äiti käytti mökillä, kun sinne vielä pääsi. Ja hänen turkoosi tuulipukunsa. Yllättävän väriset eli harmaat lastenhuoneen verhot erään läheisen avioeron raunioilta – tai sitten verhot ovat alkujaan olleet siniset ja ovat vain kauhtuneet harmaiksi. Vasukkaiden pikeepaitoja ajalta, jona järjestettin huippu Senssejä – yksilläkin oli joku neuvostokarjalainen bändi soittamassa, oli tosi hyvä. Ja silloin oli Uukuniemen kesäteatterikin elämänsä tunnossa. Useammankin henkilön flanellipaitoja, jota ovat jääneet muodista kaiketi siksi, että ne pitäisi silittää. Ja kulahtaneita mustia T-paitoja eri kausilta.

Ja nyt sitten seuraa loppuelämäni alku. (1.11.2015)

 

18.2.2016: Edellistä olisi voinut pitää ennustuksena, jos olisi osannut. Alkuelämä todellakin lpputi ihan pian tämän jälkeen, mutta loppuelämä ei ole akanut tänäkään päivänä. Lopp vain jatkuu...

 

Tähän astinen elämä mattoina

 

Tähänastinen elämäni on siis lopussa, ja oheisen kuvan mattoon, josta kuvassa osa, on lapioitu kaikki loput epämääräisen väriset kuteet, jotka tähänastisesta elämästäni jäljelle jäivät. Palttinaa kudottuna ripsipalttinaksi, mistä seuraa tuo ruutumainen pintarakenne.

 

Tai tämä on toinen niistä matoista. Toinen on vielä kansalaisopistolla, se Laatokan laineet. Se on 120cm leveä ja 230cm pitkä, ja tuolla mainitulla sidoksella kudottuna se merkitsee sitä, että matto on hitsin painava. Tuo sidos, oikeaoppiselta nimeltään aaltotoimikas, vie jopa enemmän kudetta kuin vaikkapa ripsi. (4.11.2015)

 

 

Vanhojen rättien neuroosi

 

Aamuyöstä heräsin siihen, että jalka meni aluslakanasta läpi. Totisesti, meidän huushollissa pidetään tavarat lopuun. Jos lakana hiutuu niin, että repeää, se on niin lopussa, ettei siitä saa edes kunnon matonkudetta.

Minulla on toisaankin jotenkin traumaattinen suhde vanhoihin rätteihin.

Muut varmaan säästävät taloudellisista syistä, mutta minulle tavaroista luopumisen vaikeus on jotain muuta. Kun joku tavara, etenkin vanha rätti, on kuunut käyttöklevottomaksi, minä tunnen jonkinlaista syyllisyyttä. Siinä, että tavaran joutuu hylkäämään, on mielestäni kyseessä petos. Minusta oli aivan kauheaa, kun takavuosina kävin tätini kuoleman jälkeen hänen asunnollaan, missä serkkuni kälyineen oli suorittanut raivaustoimintaa. Siellä oli menossa roskiin tai kirpputorille esimerkiksi nyt meillä käytössä olevia keittiöpyyhkeitä. Ne ovat moniväristä käsin kudottua kangasta ja niissä on käsin vikatut pitsit toisella pitkällä reunalla. Kun ottaa huomioon koko homman kankaan kudonnasta pitisn virkkaukseen ja pyyhkeiden ompeluun, on todettava, että niissä on nähty hirveästi vaivaa. Niihin pyyhkeisiin on mennyt kymmeniä tunteja jonkun ainoaa elämää, ja näiden kymmenien tuntien aikana hän on tehnyt jotain parasta, mihin pystyy, jotain kaunista ei vain siihen hetkeen vaan pitkää aikaa varten, jokapäiväistä elämää kaunistamaan.

Kunhan suurin pirtein normaali ylösnousun aika koitti, aloin vaihtaa lakanoita. Mieleeni juolahtivat eräät selaiset lakanat, joista en suoraan sanottuna pidä, mutta rupesin siinä säälimän niitä lakanoita, jotka oli hylkäämällä hylätty vain siksi, että ne olivat minun mielestäni väärän väriset. Niitä ei oltu välleen käytetty, joten jouduin vähän penkomaan sellaisesta osasta kaappia, johon en normaalisti kajoa. Ja aloin ihmetellä, miksi nämä tavart ovat tällaisessa kouvolalaisen edesmenneen leipomo Mannerin leipälaatikossa.

Leipälaatikon pohjalta paljastui viidet vanhat housut. Matonkudetavaraa. Yksiä flanellisia yöhousuja voi kenties vielä käyttää, mutta muut olivat reisitaskuhousuja ajalta ennen vuosituhannen vaihdetta.

En toisaankaan tiedä, miksi näin oli, mutta on siinä vähän ihmettelemistä, että minulla ylipäätään ovat liimavaatekaapissa tavarat leipomon roskalavalta haetussa leipälaatikossa, ja sen phjalla vielä matokudetasoisia vanhoja housuja. Huomiotani kiinnitti, että olin maalannut leipälaatkon sisäosan valkoseksi.

Onko vanhoilla keittiöpyyhkeillä ja leipälaatikolla ja väärän värisillä lakanoilla tunteet? Kärisisivätkö ne suuresti, jos veisin ne kaatopaikkajätteeseen? Olisiko se hylkäämistä? Olisiko se petos?

Kun eilen toin kotiin toisen niistä alkuelämäni viimeisistä matoista, totesin, että se on ihan hyvä. Se on loistava matto. Näpsäkkä sidos kudevalintoineen. Se sopi hyvin yhteen meidän italialaisten designruokapöytätuoliemme kanssa. Hienoja vanhoja rättejä. Toisessa viriössä purettua vanhaa neulepusero, jossa oli 90-luvun jäljiltä ollut olkatoppaukset. Toisessa viriössä kaksi veljen flanellipaitaa, kellastunut puolikas Sinikan vanhaa pussilakanaa, yksi oma 80-luvun inkakuvioinen verho, Ailin leveä kellohelmainen esiliina…

Otin leipälaatikon pois kaapista ja siivosin hyllyn. Ja päätin, että nyt on tosiaan mennyt överiksi. En tietenkään suorvonut vanhoja housuja sekajätteseen, sillä ne sattuvat olemaan kitin ja beigen värisiä, ja minulla on vielä yksi niihin väreihin liittyvä mattoidea, mutta otin ja pistin ne matonkudelaatikkoon, ja niin uskomatonta kuin se onkin, laiton matonkudelaatikon kokonaisuudessaan kaapin pohjalle! Ne ovat siellä edelleen olemassa, mutta eivät ole koko ajan tiellä, eikä minun tarvitse enää huolehtia niistä päivittäin.

Minun on tosiaan lopetettava tämä matonkudonta, koska siitä on muodostunut vakava neuroosi.

 

Samasta syystä minun on lakattava yrittämästä kasvattaa kasvihuonekasveja kuten tomaatteja.

Oheinen kuva esittää viidakkokurkkua, joka jostain syystä on innostunut kasvaa horottamaan nyt. Koko kesän se oli kolmelehtinen nysä. Onko viidakkokurkku perenna? (5.11.2015)

 

18.2.2016: Luultavasti ennakoin vain tulevaa suru. Jonkinlaista esisurua...