Alkukesästä elämän syksyä

Aurinko paistaa

ja kaikki kukkii, mutta näinköhän se riittää?

Kävelin tänään läpi kaupungin katsomaan äitiäni sairaalaan.

 

Sää ei ollut kuuma, mutta aurinkoinen. Hyvä kävelysää. Vanhan hautausmaan sireenit olivat täydessä kukassa. Lammen rannalla kukkivat lemmikit, puna-ailakit ja koiranputket.
 

Äitini on ollut nyt sairaalassa toistamiseen tänä vuonna. Tällä erää hän on ollut siellä pian kolme viikkoa, joskin tiistaina hänen pitäisi päästä pois.
 

Yritän selittää itselleni, että hänellä on kova kipulääkitys, ja että hän unohti kuulolaitteen kotiin. En usko selityksiäni.
 

Hän sai paikan vanhustenkodista, jonkinlaisesta vuokra-asuntolasta, joka on suunniteltu niin, että siellä pääsee liikkumaan pyörätuolilla, ja jossa kaupat sun muut ovat lähellä. Hän on surrut sitä, että joutuu muuttamaan vuokralle, mutta hän ei enää pärjää nykyisessä kodissan. Arvio perustui hänen liikuntakykyynsä. Mutta ongelma ei taida enää olla vain liikuntakyvyssä.
 

Kun palasin kotiin, rupesin itkemään oikein urakalla. Sitä, että hän on menettänyt persoonallisuutensa. Että hän on nyt joku muu.
 

Kun kuulin perjantaina, että hän pääsee tiistaina kotiin, mietin parin yön yli, josko taivas romahtaa niskaan, planeetta lakkaa pyörimästä tai Etelä-Pohjanmaa vajoaa mereen, ellen ole siellä maanantaina. Totesin, että mikään näistä tuskin toteutuu, ja ilmoitin töihin, että palaan Etelä-Pohjanmaalle tiistai-iltapäivällä.
 

Äiti uskoo tosiaan pääsevänsä kotiin tistaina, ja käyn ostamassa huomenna hänelle jääkaappiin valmiiksi ruokaa. Minä en kuitenkaan ihmettelisi, jos häntä ei päästettäisikään. Mutta toimin tämän suunnitelman mukaan, sillä tiistaina minun on lähdettävä aamun kuluessa ajelemaan sorvin ääreen, kävi miten kävi.
 

Parvekkeella kukkii mm. kesäkurpitsa. En tiedä, onnistuuko sen kasvatus ruukussa, mutta ainakin se kukkii, vaikkei ruukusta riittäisikään puhtia varsinaisiin kurpitsoihin.
 

Ensi viikonloppuna äitini kahdesta lapsenlapsesta vanhempi tulee käyneeksi loppuun kristinoppikoulunsa Valamossa. Äiti epäilee, ettei jaksa lähteä Heinävedelle liturgiaan vaan kenties vain kotona pidettäviin juhliin. Mutta emmeköhän me pane rullatuolin autoon ja köröttele Valamoonkin. Väsyköön myöhemmin… (5.6.2011)