Ammatti ja maailmankuva

En tiedä, ennaltamäärääkö Jumala ihmisiä yhtään mihinkään, mutta sen jälkeen, kun ihminen on itse valinnut ammattinsa, hänen on äärimmäisen vaikea ylittää ammattinsa determinoiman maailmankuvan rajoja.

Olen tässä viime aikoina surrut painotekniikan siirtymistä manan majoille. Minusta painotuotteet olivat mukavia, etenkin kirjat. Varsinkin painotuotteiden tekeminen oli mukavaa.

 

Ihmisen ammatti vaikuttaa hänen maailmankuvaansa, joskin tietysti maailmankuva on vaikuttanut jo ammatinvalintaan. Minä satuin pitämään kirjoista, en vain niiden tekstisisällöstä vaan myös esineinä päällyspapereineen, kuvituksineen, sidosasuineen päivineen, ja niin jouduin aikanaan Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan pääaineena graafista suunnittelua. Tämä tapahtui 80-luvulla eli alun toista ikuisuutta sitten, ja silloin käytössä olivat valotusmenetelmät. Ennen kuin päästin painamaan mitään, piti valottaa filmit ja niiden avulla painolevyt. Monien nykyisin tietotekniikan avulla nopeasti tehtävät temput vaativat silloin filmien pyörittelyä edestakaisin. Esim. värillisen tekstin saaminen kuvan päälle vaati ensin negatiivifilmit kuvasta, sitten positiivifilmin tekstistä, sitten valotettiin positiiviteksti ja kuvafilmit päällekkäin, että saatiin kuvan osavärien filmeistä positiivit, jossa oli kirkkaat reiät tekstin kohdalla. Sitten liitettiin halutuilla rastereilla tekstin osavärien postiivifilmit kuvafilmeihin, käännettiin ne negatiiveiksi ja saatiin filmit, joilla voitiin valottaa painolevyt.

 

Noihin aikoihin myös mustavalkokuvien tekeminen oli kiinnostavaa, koska sehän tapahtui negatiivifilmien kautta, ja itsekin vietin makoisia tuokioita pimiöissä säätelemässä maskeilla valotuksia eri kuva-alueilla, puhumattakaan, jos halusi joitain erikoisempia efektejä kuten päällekkäinvalotuksia. Jälkimmäisiä eivät ikinä halunneet valokuvaajat – niitä väsäsivät vain graafiset suunnittelijat.

 

Kaikki tuo negatiivien ja positiivien ja erityyppisten positiivien ja negatiivien päällekkäin valotteleminen saivat minut vakuuttuneeksi, että asiasta kuin asiasta on hyvä olla sekä positiivisia että negatiivisia tietoja; niitä päällekkäin asettamalla ja sitten valottamalla sai näkyviin seikkoja, joita ei suoraan kertakaikkiaan voinut saada havaintopiiriinsä.

 

Olen edelleen sitä mieltä, että näkeminen on tekniikkalaji. Näkemiseen ei riitä, että on silmät päässä. Olen jotakuinkin vakuuttunut siitä, että näen enemmän kuin muut, toisella tavoin koulutetut ihmiset. Ei siitä välttämättä mitään hyötyä ole, mutta iloa kylläkin.

 

Eikä tuo posien ja negojen pyöritteleminen vaikuttanut vain näkemisen tapaani ja tapaani tehdä johtopäätöksiä näkemästäni. Se vaikutti koko ajatteluuni ja tiedon prosessointiini. Minun on äärimmäisen vaikea uskoa mitään, ellei siitä ole ensin tarjolla sekä ’positiiviaan’ että ’negatiiviaan’ ja kenties vielä päämäärää, jonka mukaan niillä on tarkoitus valottaa jokin tietty asia. Ja kirjallisuusmakuni muodostui samalla periaatteella. Jos kirjallisuus ei tarjonnut oman elämänkokemukseni suhteen selkeää eroa, se oli tarpeetonta. Nuoruuteni lempikirjailijoita olivat oman elämäni kannalta selkeimmät löydettävissä olleet negatiivit Jean Genet ja Ferdinand Céline. Jos samassa paketissa oli sekä positiiveja että negatiiveja, sen parempi. Niin kuin Dostojevski ja Singer.

 

Tekniikan kehittyminen perustuu harvoin siihen, että uutta tekniikkaa erityisesti tarvittaisiin. Uutta tekniikkaa vain survotaan markkinoille, sillä teknisten keksintöjen tekemistä suositaan yhteiskunnassa, ja kun keksintöjä sitten syntyy, yhteiskunta joutuu kasvojensa menettämisen uhalla panostamaan siihen, että nuo kaikki tarpeettomat asiat saadaan markkinoille. Huom! - joutuu panostamaan. Tuotteiden markkinointikelpoiseksi saattaminen ei ole likikään yhtä suosittua eikä palkittua kuin niiden keksiskely. Ja se, että ne saadaan myytyä, ei vielä tarkoita sitä, että ne olisivat vaikkapa nyt jotenkin käyttökelpoisia.

 

Kuvitelma esim. puhelinvalmistajan (ei kuitenkaan Apple) puuhista: insinöörit väsäävät kaikenlaisia kummallisia toimintoja puhelimiin. Päämääränä ei ole tuottaa mitään tarpeellista, vaan tuottaa mahdollisimman paljon sellaisia toimintoja, joita tekniikka helposti suo. Koska keksiskelyperiaate on tämä, käyttöliittymä ’syntyy’ tai ajelehtii ’valmiiksi’ tässä samalla. Koska käytettävyyttä ei tuotteen suunnittelussa olla ajateltu missään vaiheessa, sitä on myöhemmin vaikea sinne sekaan survoa. Siinä vaiheessa, kun toimintoja varten pitää tehdä visuaalinen käyttöliittymä ikoneineen päivineen, homma on jo niin kaukana käytettävästä, että siitä ei enää hyvällä tahdollakaan sellaista saa. Ja onneton se, joka joutuu viimeiseksi väsäämään ne ikonit, joiden välille ei saa mitenkään enää mitään logiikkaa, koska logiikka on jo puuttunut alun alkaen. Koska insinööritkin ovat havainneet asiaa itse kokeilemalla, että visuaalisen käyttöliittymän suunnittelu on vaikeaa, hommaan palkataan toki työvoimaa. Saattaapa olla, että työ on jopa ulkoistettu johonkin toiseen yritykseen, kenties useampaankin kilpailevaan. Pelkkiä ikoneita väsäämään saattaa kuvitelmani mukaan olla sijoitettuna kymmeniäkin graafikoita.

 

Saattaa olla, että joukossa on jopa kognitiotieteilijä, mutta hänelle ei löydy enää tuossa vaiheessa mitään mielekästä tekemistä, koska kaikki hänen alaansa koskevat päätökset on jo tehty ajat sitten tekniikan ehdoin. Hän kenties joutuu johtamaan testauksia, joissa testattavana on vain toistensa kaltaisia variantteja, jotka eroavat hädin tuskin väreiltään – väriltäänhän kaikki ovat jonkun sortin sinisiä. Jos hän ehdottaa jotain muutoksia, hänelle vastataan, että käyttäjät ovat jo tottuneet tähän, mitä nyt tarjotaan, vaikka toisasia on, että kyseessä on uusi tuote, jonka suhteen asiakkaat eivät ole voineet tottua vielä yhtään mihinkään. Hyvänä esimerkkinä siitä, miten asiakkaat ovat tottuneet vaikkapa nyt älypuhelimissa mihinkään, on Hesarin toimittaja, jota ei ilmeisestikään aivan lähtökohtaisesti voida pitää tyhmänä, ja hänen edesottamuksensa uuden älypuhelimensa kanssa.

 

Koska visuaalinen käyttöliittymä on insinöörinäkökulmasta näin epäkiinnostava asia, mutta koko tuotantoprosessi asiaa koskevine diskursseineen on silti insinöörien hegemonisoima, loppupelissä puhelintuottajafirmassa varmaan vain yksinkertaisesti äänestetään visuaalisesta käyttöliittymästä ikoneineen päivineen intrassa. Sähköposteihin vain linkki, jonka takana on kymmeniä versioita visuaalisesta käyttöliittymästä ja satoja vaihtoehtoja ikoneista. Näistä, jokaisesta osasesta yksi kerrallaan, porukka äänestelee aina, kun aikaa sattuu olemaan. Ja näin valitaan lopullinen, markkinoille tarjottava kapine, jota sitten messuilla massiivisesti esitellään.

 

En tietenkään tiedä, meneekö homma näin, mutta päätellen Nokian puhelimien visuaalisista käyttöliittymistä näin saattaisi hyvinkin olla. (5.3.2011)