Antigonesta

Onko tragedialla enää sijaa nyky-yhteiskunnassa?

Toissapäivänä eli viime tiistaina oli Filosofiakahvilan tilaisuus, jossa Ari Hirvonen alusti tragedian, politiikan ja oikeuden suhteista. Tässä yhteydessä tragedialla tarkoitetaan näytelmäkirjallisuuden genreä eikä arkikielessä vakiintuneeseen tapaan esimerkiksi yksityisten ihmisten elämän 'traagisuuksia'. Väittämä, jonka pohjalta Hirvonen puhui, kuului, että tragedia on aina poliittista ja eettistä tai sitten kyse ei ole tragediasta lainkaan. Väite pohjautuu sille, että tragedia lajityyppinä syntyi kreikkalaisissa poliksissa yhteiskunnalisena murroskautena, kun vanhat arvot eivät olleet vielä täysin väistyneet eivätkä uudet täysin vakiintuneet. Tragediassa siis kohtaavat kaksi eri oikeaa.

Tragediaa voidaan tarkastella ikään kuin lääkinnälliseltä kannalta kuten Aristoteleen katharsis-teoriassa, jonka mukaan tragedia aiheuttaa katsojassaan puhdistavan kokemuksen.

Kiinnostavampi on kenties Hegelin näkökanta, jossa tragedia nähdään yksittäisen katsojan kokemusta laajemmin. Jo Aristoteles oli sitä mieltä, että Sofokles kehitti tragedian huippuunsa, ja Hegel analysoi tragediaa nimenmaan Sofokleen Antigone esimerkkinään. Näytelmä on peräisin vuodelta 441 eaa.

Konfliktiin ajatuvat arvomaailmat Antigone-näytelmässä ovat toisaalta uudet, muodolliset, kreikkalaisen poliksen lait ja toisaalta perinnäistavat. Aikaisemmin lakeja oltiin pidetty alkuperältään jumalallisina, mutta uudessa yhteiskunnassa ne olivat demokraattisesti ihmisten kesken sovittuja. Näitä demokraatisia lakeja ja perinnäistapoja punnitaan nyt toisiaan vastaan, kun kaksi veljestä on taistellut sodassa eri puolilla. Väärälle puolen ajautunut on siten ollut maanpetturi, ja moisesta toiminnasta oli olemassa vissit, sovitut sanktiot. Näitä uusia muodollisia, olosuhteista riippumatta kaikille samoja lakeja edustaa hallitsija Creon, joka kieltää näiden lakien mukaisesti hautaamasta taistelutantereelle kaatunutta maanpetturiveljestä – tämä piti jättää mätänemään kentälle.

Antigone, veljesten sisar, uhmaa Kreonia haluten haudata maanpetturiveljensä perinteisin menoin. Minkä johdosta Antigone puolestaan haudataan sitä asiaa koskevien lakien mukaan elävältä. Creonin poika, Antigonen kihlattu, yrittää puhua Antigonen puolesta, mutta Antigone ehtii tappaa itse itsensä hautakammiossa juuri, kun Creon on alkanut epäillä, josko hän sittenkään teki oikein. Ja sitten kaikki muutkin, koko hitsin suku serkkuineen, kuolevat, paitsi Creon, joka jää yksin valittamaan kohtaloaan.

Idea on siis siinä, että molemmat, sekä Creon että Antigone, ovat oikeassa ja molemmat ovat myös syyllisiä. Tragedia on oikeudenkäyntiä oikeassa olemisesta. Tarinan opetus on, että kaupunkivaltiossa näkemykset pitää harmonisoidaan keskenään. Hegelin luennan mukaan Antigone-näytelmässä on siis onnellinen loppu – kaikki kärsivät tasapuolisesti. Traaginen on nimenomaan Creon, joka alkoi epäillä – Antigonehan eteni kuin juna ilman epäilyksen häivää.

Muitakin tulkintoja on, ja varsinkin romantiikan aikakaudella Antigone hauttiin nähdä jumalallisten, ikuisten lakien totetuttajana, sellaisten lakien, jotka ovat ylempiä kuin Creonin ihmistekoiset lait. Joissain moderneissakin näyttämösovituksissa Antigonesta on tehty vapaustaistelija tms.

Antigone on nähty myös pyhänä rikollisena, joka samaistuu jumalaan, tai toisaalta hänen on katsottu rikkovan jumalallista oikeutta julistamalla itsensä jumalalliseksi.

Jos Antigonen voidaan nähdä syyllistyneen hybrikseen, niin samankaltaisesti toimi Creon, joka ehdottomuttaan muuttui tyranniksi demokraattisten lakien nimissä. Hänen on myös katsottu tunkeutuneen perheen tontille jättäen kuulematta kansan ääntä. Näytelmässä jopa Kreonin omat palvelijat alkavat pilkata Kreonia tämän jästipäisyydestä.

Kaiken kaikkiaan Antigone on kuitenkin kertomus siitä, miten ihminen ja jumalat ovat kääntyneet pois toisistaan. Tai pikemminkin jumalat ovat poistuneet yhteiskunnallisesta toiminnasta.

Mutta aihe on vain osa tragediaa, sillä fiktiivinen tragedia tapahtuu faktisesti teatterissa. Syntyaikansa teatterissa tragedian yleisö istui lähestulkoon ympyrän muotoisessa katsomossa, mistä katsojat näkivät paitsi näytelmän myös toisensa. Tragedia oli siis tällaisessa kontekstissa tapahtunutta kollektiivista, esitetyn tragedian ongelmien puntarointia. Tragedia siis oli poliittista.

Toissapäiväisessä tilaisuudessa pohdittiin sitäkin, mitä olisivat meidän aikamme tragedian aiheet ja miten ne pitäisi käsitellä, sillä kuten sanottua, tragediassa käsittelytapa ja aihe olivat nivotuneet toisiinsa. Voiko meidän aikanamme olla tragediaa siksikään, ettei ole olemassa sellaista yhteiskunnalista murtumaa, jollainen tapahtui radikaalin demokratian tullessa perinnäistapojen ja jumalien tilalle antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa.

Joku ehdotti uudeksi tragedian aiheeksi par'aikaa meneillään olevaa maahanmuutajakriisiä. Tjaa, ei taida riittää tragedian aiheeksi, mutta globalisaatio kokonaisuudessaan saattaisi sellainen olla. Mutta kun tragedia ei ole vain aihe vaan myös ongelman käsittelytapa. Se todettiin, että some se käsittelytapa ei ainakaan ole, sillä siellä on vain samanmielisten huutosakkeja. Elokuvissa puolestaan istutaan usein enemmän yksin omassa kuplassa kuin missään mualla, ja elokuvaan liittyy spektaakkelin problematiikka. Yleisön joukossa oli joku paikallinen osallistuvan teatterin edustaja, mutta voi olla, että se homma ei enää pure. Joku esitti, että pitää varmaan toimia kuin muinaisessa Kreikassa eli maksaa ihmisille siitä, että nämä menevät teatteriin.

Itse pidän tällä hetkellä melko traagisena asiana perheiden häviämistä, sillä näyttää siltä, että siinä häviää kaikki välittäminen tästä yhteiskunnasta. Myönnän kyllä, että toisella puolen on riskinä 'välittämisen tauti', se, että kaikkien pitää väkisin olla välittämässä kaikesta sellaisestakin, mikä ei ole välittämisen arvoista. Yhtä kaikki, olen sitä mieltä, että välittäminen ei ole virkamiestyötä, joskaan virkamiestyön ei kenties pidä myöskään aktiivisesti välittämistä estää.

 

Viikonloppuna oli iso, sentimentaalinen juttu Hesarissa siitä, miten joku mies oltiin haudattu ilman saattajia, ja heti seuraavana päivänä tämän läheiset ottivat yhteyttä lehteen tiedustellakseen jutun vainajan henkilöllisyyttä. He arvelivat tätä omaksi läheisekseen, ja ihmettelivät, kun heille ei oltu kerrottu hautajaisista mitään, vaikka eräs näistä läheisistä oli ollut se, joka oli löytänyt miehen kuolleena. Ongelma oli ollut siinä, että mies oli ollut suvussaan adoptoimaton ottopoika. Siispä hänen 'omaisensa' eivät olleet riittävän omaisia viranomisille, että heille oltaisiin kerrottu hautajaisista. Eli vähän 'antigonemainen' juttu. Muodolliset lait epäinhimillistämässä yhteiskunnan käytöntöjä, kun niitä noudatetaan liian itsepäisesti. (22.10.2015)