Ars Moriendi

Kuoleman taitoa oppimassa.

Olen tässä viimeisen puolen vuoden aikana joutunut dramaattisesti muuttamaan maailmankatsomustani vai miksikä sitä pitäisi sanoa.

Kriittinen suhde lääketieteeseen on ollut yksi tällä blogillakin esillä pitämäni, mielenrauhaani sekoittanut seikka. Tämä kriittisyys on toki vanhempaa perua kuin vain puolen vuoden takaista, mutta sanottakoon, että ennestäänkin kriittiset näkemykseni ovat vanhustenhoito-ongelmain seurauksena radikalisoituneet. Taannoin luin Leena Kurjen teoksen jesuiittojen kasvatusmenetelmistä; kirja oli melkoista höttöä, mutta siinä oli yksi mielenkiintoinen ajatus: ihmisiä pitäisi kaiketikin ruveta opettamaan kuolemaan. Se taito on lääketieteen parina riemuvuosisatana päässyt unohtumaan.

Mediassa aiheesta on ollut vanhustenhoidon yhteydessä ainaostaan yksi älykäs kommentti, nimittäin se, kun Hesarissa eräs nainen sanoi, että hänen pitkälle dementoituneeseen mieheensä pitäisi soveltaa elänsuojelulakia, semminkin kun mies oli eläinlääkäri ammatiltaan. Ja kyllähän se niin on, että eläintä ei saa pitää elossa sellaisessa kunnossa kuin ihmistä vielä (yhteiskunnan korkeiden elinikätilastojen nimissä) pidetään.

Lääketieteen arvostus siis on romahtanut silmissäni, ja olen vakaasti päättänyt olla itse elämättä vanhaksi. Jahka saan aikaiseksi, rupean kokoamaan tälle blogille näppäriä itsemurhamenetelmiä. Tähän liittyy oheinen kuva, joka esittää yli 50-vuotiasta naista, iloista itsemurhaajaa. Kuvitustekniikka ja -tyyli (mm. väärä perspektiivi) on valittu sillä perusteella, että kuva muistuttaisi hiukan keskiaikaisten Ars Moriendien kuvia.

Toiseksi olen aivan viime kuukausiin asti - juutalaista mystiikkaa kohtaan tuntemani kiinnostuksen tähden ja ehkä muutenkin - yrittänyt jotenkin ymmärtää Israelin ulkopoliittista sisäpolitiikkaa, mutta viimeaikaiset sangen runsaat siirtokuntien perustelut Länsirannalle sekä jostain pullahtanut tarve rakentaa suuren kokoluokan jeshiva Itä-Jerusalemiin ovat olleet niin sanoakseni viimeiset oljenkorret jotka katkaisivat kamelin selän.

Olen oikeastaan aika tavalla sympannut juutalaista maailmankuvaa, sitä että kaikki on Torah, paitsi kirjoitettu Torah myös kaikki muu, mikä on olemassa, sillä niin Toora kuin maailma ovat Jumalan luomia ja samaa todellisuutta. Kirjoituksia ja kaikea muuta, mitä maailmassa nyt sattuu olemaan olemassa, tutkitaan samalla tavalla ja innolla.

Lukuohjelmaani kuuluu jatkuvasti Martin Buberin kokoelma Tales of the Hasidim, joka siis koostuu lyhyistä hasidien elämää kuvaavista kertomuksista. Hasidismi oli köyhän Itä-Euroopan mystiikaksi laskettava uskonnollisuuden muoto, jolle oli ominaista, että kurjuutta e ruikuteta vaan otetaan ilo irti siitä, mistä saadaan. Arvostan tätä juutalaista ruikuttamattomuutta ja tosiasiain tunnustamisen kykyä.

Tympäännyttyäni Israelin ulkopoliittiseen sisäpolitiikkaan kävin jokin aika sitten IDF:n sivuilla.  Se on villi organisaatio. Silloin tällöin kuuntelemme sapattipäivällisellä isännän netistä imuroimaa selkeän israelilaista versiota kappaleesta, jonka nimi suomeksi on kai Toivon kaikille rauhaa, ja tämän esityksen kuvituksena Israelin puolustusvoimat esittelee kalustoaan, hävittäjälentokoneita sun muuta. Tämä kuvastaa hyvin juutalaista todellisuudenhahmottamista, josta ei siis komiikkaa puutu. Vähänkö maailmassa on lauluja? Mooses on Mooses ja bisnes on bisnes - rauha on rauha ja sota on sota; bisnes seurasi Moosesta eikä ilman Moosesta olisi bisnestä, ja samoin rauha voi seurata vain sotaa, joten pitää ehdottomasti sotia ja oikein kunnolla, että voitaisiin saada rauha. Tällä logiikalla olisi varmaan mahdollista ymmärtää myös Israelin ulkopoliittinen sisäpolitiikka, mutta kuten sanottua, olen ajatellut jättää tämän mahdollisuuden nyt lähitulevaisuudessa käyttämättä.

Muistutan kuitenkin, että olen tietoinen eräiden sanojen merkityseroista ja aion olla tarkkana, milloin käytän sanaa juutalainen, milloin israelilainen ja milloin siionisti. Nämä kaikki nimittäin tarkoittavat eri asioita, mikä on tämän aihepiirin kyseessä ollessa syytä pitää mielessään.

Yhtä kaikki, IDF:n sivuilla oli kaikenlaisia ohjeita liittyen asepalvelukseen, joka Israelin asevoimissa on pojilla 3 vuotta ja tytöillä 2. Koska palvelusajat ovat näin pitkiä ja yksi ikäluokka nuoria on armeijassa vuosikaudet, on pakko olettaa, että siellä sattuu ja tapahtuu. Nuori ihminen ei käsittääkseni voi panna elämää 2-3 vuodeksi naulaan ihan vain asepalveluksen suorittamisen nimissä. Tuossa viime kevättalvesta IDF:n naispuoliset sotilaat saivatkin nuppeihinsa ruveta levittämään netissä kuvia itsestään sonnustautuneina asevarustuksen lisäksi pelkkiin alusvaatteisiin. Israelilaiset katselivat kuvia sukupuolesta vähän riippuen ainakin osittain kuin olisivat lukeneet hasidikertomuksia, eli hymyillen, mutta ketkäpä suuttuivat? No arabit tietenkin! Sen toki ymmärtää. IDF on aina lyönyt arabiarmeijat vähän niin kuin vasemalla kädellään eli kuin olisivat vähäpukeiset tyttöset olleet asialla.

Pitkät asepalvelusajat vaativat muulta yhteiskunnalta sopetutumista. Koska armeijaan astutaan pääsääntöisesti 18-vuotiaana, perhe on tämän ikäisen nuoren kuvioissa yleensä vielä vahvasti mukana, ja armeija näyttää odottavan, että se tosiaankin on, sikäli kun ylipäätään on olemassa. Siltä varalta, että se ei ole olemassa, IDF:n sivuilla on erikseen valikko Lone Soldier. Lone soldier, yksinäinen sotilas, määritellään sivuilla seuraavasti: "Yksinäisellä sotilaalla ei ole biologisia vanhempia Israelissa - he ovat yleensä maahanmuuttajia, ulkomaisia vapaaehtoisia, orpoja tai israelilaissyntyisia sotilaita, jotka ovat vieraantuneet vanhemmistaan. Noin 5 000 yksinäisiksi sotilaiksi luokiteltua  IDF-sotilasta palvelee vuosittain huolimatta lukuisista emotionaalisista ja taloudellisista vaikeuksista."

Arvatkaapa miksi meillä nimitettäisiin tällaista nuorta, varsinkin viimeisimpänä kuvattua ryhmää? Syrjäytyneeksi. Ja miten yhteiskunta reagoi meillä tällaisiin nuoriin? Rupeaa kehittämään massiivisia manöövereitä syrjäytyneiden/syrjäytyneisyyden poistamiseksi yhteiskunnasta. Ei siihen sopeutumiseksi vaan tämän epäkohdan olemassaolomattomaksi tekemiseksi.

Ja tämä onkin eräs piirre, jota israelilaisessa ajattelussa arvostan: siellä kyetään näkemään auttamattomana tosiasiana, että ihmiset nyt kertakaikkiaan elävät elämäänsä eri tavoin johtuen joko ulkoisista tai itse valituista syistä. He vain elävät niin kuin elävät ja sillä siisti. Se maksaa heille paljonkin niin emotionaalisesti kuin taloudellisesti, mutta se on heidän elämänsä, ja he maksavat elämänsä kulungit, varsinkin emotionaaliset,  itse. Piste. Heiltä voidaan odottaa palveluksia yhteiskunnalle vastineeksi kansalaisuudesta, mutta heitä ei voida pakottaa elämään jotain muuta elämää kuin omansa.

Meillä ihmisten odotetaan elävän jotain insinöörien ja terveydenhoitoviranomaisten määrittelemää normielämää, ja kaikkiin, joihin se ei syystä tai toisesta sovi, ruvetaan mitä pikimmin soveltamaan virkamieskontrollia. Oikeudestaan tähän yhteiskunta maksaa yksilöille rahaa erilaisina tukina. Ennen kaikkea ihmisen pitää meillä sitoutua teknologiaan, varisinkin informaatioteknologiaan.

Mutta niin se vain meillä on, se on Torah.

En tiedä, mitä tapahtuisi, jos joku kieltäytyisi omistamasta kännykkää. Onkohan Suomessa enää yhtäkään ihmistä, jolla ei olisi kännykkää? Minun vanha nokialaiseni vetelee viimeisiään - sen akku ei enää lataudu, mutta se osaa kuitenkin virran päällä ollessa koko ajan vinkua, että akku on tyhjä, minkä seurauksena en voi enää pitää siinä virtaa päällä lainkaan - ja kyllä minulla on tässä vakaan harkinnan alla, että en hanki enää uutta. Kaikki (muut paitsi äiti) saavat minuun kaukoyhteyden sähköpostillakin, joten en ymmärtääkseni tarvitse puhelinta paljon mihinkään.

Tästä voi tulla mielenkiintoinen kokeilu… Kännykät ovat Torah…? (10.3.2014)