Arvid Järnefeld

Teksti perustuu Kuopion isänmaallisen seuran järjestämään Juhani Niemen luentoon 26.4.2012 Kuopion museolla ynnä joihinkin ennestään omaksuttuihin tietoihini ynnä omiin ajatelmiini. Kaikki mahdolliset virheet ovat ehdottomasti blogin pitäjän.

Tiistai-iltana kävimme Rosebudissa kuuntelemassa Sofi Oksasta ja kumppaneita ja eilen kävimme Kuopion isänmaallisen seuran tilaisuudessa - meitä ei voi tosiaankaan sanoa puolueellisiksi. Eilinen tapahtuma oli emeritusprofessori Juhani Niemen luento Arvid Järnefeldistä.

 

Arvid Järnefeld (1861-1932) kävi koulunsa Kuopiossa, sillä hänen isänsä Aleksander Järnefeld oli täällä silloin tsaarin vallan edustajana eli kuvernöörinä. Arvid puhui sujuvaa venäjää, sillä se oli hänen venäläisen äitinsä Elisabethin äidinkieli. Kuopiolainen sivistyneistö oli ruotsinkielistä kuten myös opetus Kuopion lyseossa, mutta Arvid Järnefeld oli fennomaani, joka tuli sitten aikanaan Juhani Ahon ja Eero Erkon kanssa perustaneeksi nuorsuomalaisuuden aatetta ajamaan oman lehden, Päivälehden, joka nykyisin tunnetaan nimellä Helsingin Sanomat.

 

Järnefeldin lapsuudenperheessä toimittiin tarkalleen päinvastoin kuin meidän huushollissa. Kun meillä se olen minä, joka olen tässä ollut Etelä-Pohjanmaalla töissä, Järnefeldeillä se oli isä kun lähti Vaasaan. Äiti jäi pitkäksi aikaa Kuopioon.

 

Arvid Järnefeld toimi lehtimiehenä, opiskeli juridiikkaa, ja tutustui ennen pitkää Tolstoin ajatuksiin. Eikä vain tutustunut Tolstoin ajatuksiin vaan sitoutui niihin loppuiäkseen. Tapahtui ns. ensimmäinen herääminen (1894), jonka käytännön seurauksia oli mm., että tupakkaa ei saa polttaa eikä viinaa juoda ja kättensä työllä pitää ihmisen leipänsä tienaaman.

 

Järnefeld joutui yrittämään useammallekin suutarille oppiin ennen kuin suutarimestari Ollila sitten otti hänet oppipoikansa apupojaksi. Tehtävä ei ollut millään muotoa palkallinen, vaan Järnefeld joutui maksamaan itse myös kaikki tarvikkeet, joita työssä käytti. Luultavasti Arvid Järnefeld ei tullut koskaan oppineeksi kengän tekoa. Minä olen kaikessa muutta huonompi kuin Arvid Järnefeld paitsi tässä asiassa - minä osaan tehdä kengät.

 

Suutarin töiden lisäksi Järnefeld opetteli kätten taitoja myös Nissisen konepajalla ja muurarin hommissa.

 

Järnefeldin vaimo Emmy ei täysin rinnoin tukenut miestään näissä pyrinnöissä. Suuri kuopiolainen ja Järnefeldien ystävä Minna Canth totesi Järnefeldin heräämisestä, että "venäläiset menevät aina äärimmäisyyksiin". Minna Canth oli kuitenkin itse ensimmäisenä esitellyt tolstoilaisia ajatuksia omassa lehdessään nimeltä Vapaita Aatteita. Canth myös ansaitsi elantonsa kohtalaisen lähellä käsityöläisyyttä eli lankakaupallaan.

 

Eli koska kävi ilmi, ettei käsityölisyydellä voinutkaan ansaita elantoaan vaan sillä pikemminkin velkaantui, Järnefeld kirjoitti jatkuvasti Päivälehteen. Hän yritti antaa myös venäjän tunteja, mutta ilmoitukseen ei vastannut yksikään oppilas. Ennen pitkää hän siirtyi permakulttuuriin, mikä on oikein ja niin pitäisi koko yhteiskunnan tehdä tänä päivänä. Järnefeld päätti siis ryhtyä maanviljelijäksi ja osti Virkkalasta Lohja-järven rannalta tilan, jonka nimi oli Rantala, ja jahka aika kului, naapuriin muuttivat myös hänen vanhempansa.

 

Uskonto sai ilmeisesti kaiken aikaa suuremman ja suuremman sijan hänen ajattelussaan. Niemen mukaan tämä uskonnollisuus oli melko pragmaattista laatuaan. Taloudelliset huolet painoivat Järnefeldiä, vaikka suku auttoikin häntä koko ajan. Hän pyrki ratkaisemaan taloudellisia ongelmiaan myös rukouksen avulla, ja totesi hyvin käytännöllisesti, että "rukoillessa rahahuolet unohtuvat".

 

Järnefeldin 50-vuotispäivän kunniaksi julkaistussa juhakirjassa Arvid Järnefeld vastaa pojalleen Eerolle kysymykseen, mitä hyöyä siitä nyt siten oli, että Rantalaan muutettiin. Järnefeldin vastaus oli, ettei yhtään mitään, sillä eläminen kansan keskuudessa kansan tavalla olisi edellyttänyt todellista, aitoa tasa-arvoa kansanryhmien välillä, eikä sitä ollut. Hän oli aatelismies, eikä koskaan päässyt yhteyteen rahvaan kanssa edes siinä mitassa kuin kollegansa Juhani Aho. Mutta ei hän suinkaan luovuttanut ollut, vaan hän pyrki edelleen etsimään yhteyttä rahvaaseen. Hän oli jatkuvasti sitä mieltä, että elämisen tarkoitus oli oppia rakastamaan maailmaa kokonaisuudessaan; tämä rakastaminen oli pikemminkin fyysinen teko eikä missään tapauksessa pelkkä mentaalinen tila, ja päämääränä oli iankaikkinen yhteys elämään. Viimeisessä luonnehdinnan osassa Niemen mukaan näkyy Järnefeldin uskonnollinen vakaumus ja sen laatu.

 

Tätä tappiotaan sosiaalisessa tasa-arvossa Järnefeld piti suurena ongelmana, ja tilanne johti ns. toiseen heräämiseen (1916-1919, mihin ajoittuu esim. I maailmansota ja kansalaissota). Hän jätti perheensä, talot ja tavarat, ja lähti saarnaamaan pitkin kyliä tehdäkseen laupeuden tekoja. Hän saarnasi kirkoissa, joskin saarnojen sisältö keskittyi Jumalan sijaan pikemminkin ihmisten keskinäiseen solidaarisuuteen. Hän vaelteli Helsingin köyhällistökortteleissa ja vieraili vankiloissa toisen aatelisen, Mathilda Wreden, kanssa. Hän harjoitti tolstoilaista sielunhoitotyötä myös lähempänä omaa yhteiskuntaluokkaansa, ja eräs ohjattava oli Ilmari Kianto.

 

Aikakuden mentalliteetille oli kautta Euroopan tyypillistä uskonnollinen etsintä lähteestä kuin lähteestä. Lomilla Kuopiossa osallistuttiin Canthin talossa pidettyihin spiritistisiin istuntoihin; Järnefeldin piiriin kuului teosofeja; hän tutuistui itämaisiin maailmankatsomuksiin. Koska maailmankatsomusta ei Järnefeldin kohdalla voinut erottaa toiminnasta, uskonto tuli lähelle politiikkaa, lähinnä erilaisia silloin sinne tänne virtailevia sosialismin suuntia, vaikkei Järnefeld vakaumuksensa mukaan osallistunutkaan joukkoliikkeisiin eli suoranaiseen poliittiseen toimintaa. Itse hän luonnehti itseään anarkistiksi.

 

Aikakauden edistyksellisyys näkyi myös siinä, että sukupuolielämä ei ollut läheskään niin ahdasmielistä kuin helposti 'vanhoina aikoina' oletetaan olleen. Isäntä kysyi Niemeltä, mahtoiko pitää paikkansa se, mitä hän oli jostain lukenut: että Elisabeth Järnefeld eli Arvidin äiti ja Minna Canth eivät jossain vaiheessa tervehtineet toisaan Kuopiossa, koska olivat niin mustasukkaisia toisilleen Juhani Ahosta. Ahohan asui Järnefeldin perheessäkin. Niemi varoi ottamasta tarkkaa kantaa tervehtimisasiaan, totesi vain diplomaattisesti, että manittujen henkilöiden välillä intohimot kuohuivat Kuopiossa.

 

Niemi suhtuautui hiukan kyynisesti käsityöläisyyden ympärille syntyneisiin sosialistisiin yhteisöihin. Ne kuulema eivät ole koskaan onnistuneet. Kysyin häneltä, mikseivät muka, kun maailmassa on sellaisia historiallisesti merkittäviä hankkeita kuin Morrisin työpajat ja Wiener Werkstätte. Hän sanoi, ettei ole tutustunut tähän asiaan kuin juuri Järnefeldin kohdalta.

 

Siispä en sitten enää kysynyt, tiesikö hän, mahtoiko Järnefeldin ja von Wirghtien välillä olla mitään yhteyttä. Nääs kun samoihin aikoihin Kuopiossa, tarkemmin sanottuna Haminalahden kartanossa, maalailivat von Wrightin veljekset lintutaulujaan. Yksi heidän kuopiolaissyntyisistä sukulaismiehistään, Viktor Julius von Wright (1856 -1934), tuli aloittaneeksi ns. wrightiläisen sosialismin. Käsityöläisyyttä korostaessaan Viktor Julius von Wrightin ajattelu tuli lähelle edellä mainittua morrisilaisuutta. Julius Victor von Wright ryhtyikin sitten huonekalutehtailijaksi ja oli aikanaan eli vuonna 1883 perustamassa Helsingin työväenyhdistystä.

 

Wrighiläinen sosialismi ei edustanut sittemmin voittanutta suuntaa, koska siinä oli pikemminkin kyse vain siitä, että työnantajan eli omistavan luokan piti parantaa työläisten oloja. Työläisten ei siis odotettu olevan aktiivisia. (27.4.2012)