Asuntomessuilla

Niin, no...Pääosin huonoonkin kokemukseen voi liittyä jotain hauskaa.

Eilen kävimme Kuopion asuntomessuilla. Läksimme aamusta, koska päivästä ei tuntunut olevan tulossa aivan kauhistuttavan helteinen. Tälläydyimme ilmaisen, sukkulaperiaatteella toimivan, messubussin Sataman pysäkille. Siellä oli valtava lauma vihaisia ihmisiä, jotka olivat jo klo 10 odottaneet bussia 40 minuuttia, vaikka ensimmäinen bussi oli lähtenyt liikkeelle vasta 9.30. Kyseessä oli ilmeisesti savolainen matematiikka.

 

Eli matka alkoi heti epämiellyttävissä merkeissä. Olemme molemmat, sekä minä että isäntä, sitä mieltä, että vihaisten ihmisten sietämisestä pitää maksaa palkkaa, ja nyt olimme vapaaehtoisesti hankkiutuneet jonnekin, missä oli vihaisia ihmisiä, eivätkä nämä vihaiset ihmiset maksaneet meille siitä, että siedimme heitä.

 

Mielenkiintoinen piirre kulttuurissamme: ihmiset pitävät aivan erityisenä oikeutenaan tulle ilmaisemaan tunteitaan kadulle kaupungin keskustaan, eikä kukaan näytä edes paheksuvan sitä. Muitten pitää vain kestää se aivan kuin olisivat joitain ilmaisia terapeutteja. Seuraava vaihe ilmeisesti on se, että aikuiset ihmiset alkavat laskea alleen paikassa kuin paikassa.

 

Isännän käsityksen mukaan kyseessä oli tyypillinen ilmaispalveluiden psykologinen ongelma. Matkasta olisi pitänyt veloittaa kaksi euroa, ja räyhääminen olisi ollut tipotiessään.

 

Bussimatkan loppupäässä odotti joukko taloja, joiden suunnitteluun kansalaiset olivat aivan itse osallistuneet. Talojen hinnat olivat, ettenkö sanoisi, korkeita. Joidenkin ulkonäössä ei ollut mitään vikaa, sillä siihen oli ilmeisesti päässyt vaikuttamaan joku koulutusta saanut henkilö, mutta sisätiloissa vallitse ite-taidetta vastaava ite-designiin mentaliteetti. Varsinkin seinäpinnat olivat useimmiten totaalinen katastrofi. Kimaltelevia kuviotapetteja, joita huoneesta toiseen jonottavat messuvieraat kilvan suureen ääneen ihastelivat, varsinkin naiset. Kaikenkarvaista röpelöpintaa, samassa tilassa useampaa lajia, mieluiten enempää kuin kolmea, ja suoraan toisiinsa rajoittuen. Niitä valokuvailtiin ihastuneina kännykkäkameroilla.

 

Karmein oli eräs rakenteellisesti suorastaan loistavan talon makuuhuone, jossa oli yhdessä seinässä kahdenlaista pintaa, ja röpelöisen pinnan päällä taas yhden lajin röpelöä edustava iso kupera lasivalaisin. Ja vieressä kylppäri, jossa erilaisten röpelöpintojen kirjo jatkui uusin versioin, uusissa materiaaleissa. Samoin samassa talossa viljeltiin useampia puulajeja samoissa tiloissa.

 

Hauskoja olivat kuitenkin modernit rantasaunat. Jos olisin nyt väsäämässä meidän mökkiä, teettäisin jonkun tuollaisen, paitsi ilman sähköjä. Ja kaikki sisäpinnat pitäisi tietenkin olla aivan toiset kuin noissa asuntomessuhirvityksissä. Mutta ulkopuolelta ne olivat ihan hyviä.

 

Kotiin tultuamme pohdiskelimme hetken, kumman idea oli lähteä sinne tuhlaamaan niin monta tuntia ainoasta elämästämme. Kumpikin oli sitä mieltä, että se oli ollut toisen idea.

 

Edellisen kerran olin käynyt asuntomessuilla n. 30 vuotta sitten, ja oli selvää, miksi en ollut käynyt sen jälkeen. Eikä olisi pitänyt käydä nytkään. Varovaisen arvioni mukaan nämä olivat nyt sitten viimeiset asuntomessut minun elämässäni.

 

Ja lopuksi tunnustus: ostin Kuopion asuntomessuilta tuolin. No, minulta oli mökiltä hajonnut jo pari vuotta sitten verannan kokoon pantava lukutuoli. Olin pitänyt siinä paikassa väliaikaisesti ulkopöydän yhteyteen kuuluvaa puutuolia, mutta koska se oli ruokailutarkoituksiin suunniteltu, siinä oli vaikea rennosti lueskella. Uuden verannan lukutuolin olin päättänyt hankkia, jahka sellainen itsestään vastaan kävelisi. Vaatimukset olivat siis kasaanpantavuus ja lueskelukelpoisuus sekä jonkinasteinen hauskuus. Ja se tuoli käveli nyt vastaan asuntomessuilla… (20.7.2010)