Ateistinen ortodoksisuus

Arvelisin, että kukaan ei vaihda ortodoksiseen kirkkokuntaan kuuluakseen johonkin, vaan syyt ovat jotenkin ortodoksisen kirkon hengellisen perintöön ja eetokseen liittyviä, ja siihen, miten ne vastaavat kunkin yksilön täysin yksityisiin kaipuisiin. Se, että po. kaipaus on kollektiivinen siten, että monet kokevat samaa, on ikään kuin sivutuote.

Olen edelleen pohdiskellut Pohjanmaalle pätkätöihin tulemisen seurauksena esille nousseita uskonnollisia kysymyksiä.

 

Eli sitä, että täällä Pohjanmaalla ovat suosittuja amerikkalaisperäiset, yhteisöllisesti säädeltyä yksilöllistä kokemusta ja sen julkituomista korostavat suunnat, joissa yksilön vapautta sovelletaan seurakunnan vapautena valtiosta. Seurakunta on näissä suunnissa ikään kuin firma, joka kantaa itse vastuun asioistaan, niin taloudellisista seikoista kuin 'tuotteestaan'.

 

Kun kysyin eräältä täkäläiseltä helluntailaiselta, miksi hän arvelee helluntailaisuuden vetävän täällä niin puoleensa, hän vastasi, että syy on halu kuulua johonkin. Yhteisöllisyys edellyttää aina normeja, ts. normiton ryhmä ei ole yhteisö. Helluntailaisuudessa on verrattain tiukat normit, ja kun kysyin, mitä tapahtuu, ellei niitä noudata, kuulin, että silloin luultavasti vieraantuu seurakunnasta. Mikä on luntevaa.

 

Jos Itä-Suomessa ilmaantuu halukkuutta luopua valtiollisesta luterilaisuudesta, suunta käy päin toista valtionkirkkoa, ortodoksista kirkkoa. En ole kysynyt asiaa keneltäkään, mutta arvelisin, että kukaan ei vaihda ortodoksiseen kirkkokuntaan kuuluakseen johonkin, vaan syyt ovat jotenkin ortodoksisen kirkon hengellisen perintöön ja eetokseen liittyviä ja siihen, miten ne vastaavat kunkin yksilön täysin yksityisiin kaipuisiin. Se, että po. kaipaus on kollektiivinen siten, että monet kokevat samaa, on ikään kuin sivutuote eikä varsinainen syy kirkon jäsenyyteen. Jotenkin tuntuu, että Jumalakin on tästä asiasta aivan irrallaan. Esimerkiksi siippani kokee olevansa takavuosien viihdekuunnelman supersankarin Elmon lailla ateistinen ortodoksi.

 

Olen sikäli itä-suomalainen, että jos minun välttämättä pitäisi valita jokin kristillinen kirkkokunta, valitsisin ortodoksisuuden, vaikka minua kyllä häiritsee sen liturgiassa pääsiäisen seutuun esiintyvä antisemitismi. Koska pidän usein kaulassani pientä Vanhasta Valamosta peräsin olevaa Valamon Jumalanäitiä esittävää riipusta, olen joskus kuullut tuolla perusteella oletetun, että olisin vakaumuksellinen ortodoksi. Tulkoon tässä nyt korjatuksi, että näin ei ole asianlaita.

 

Pidän ortodoksisen kirkon kuvatraditiosta. Ikonit ovat genrenä vähän kuin kansansadut, ankarien säädösten alaisia, vuosisatojen kuluessa tarkalleen psykologiseen funktioonsa hioutuneita. Muutama vuosi sitten yritin 'ateistisen ortodoksisuuden' nimissä kehittää ikoneita, joissa olisi sama pyhän lataus ilman uskonnollisia henkilöhahmoja. Olin päätynyt ajattelemaan, että ortodoksisen kirkon sanoma vetoaa erityisesti silloin, kun joutuu jotenkin tekemisiin kärsimyksen kanssa. Oletettavasti kaikki elävät olennot kärsivät, kun niikseen tulee, mutta ihminen voi kehitellä uskonnollisia käsityksiä, joilla kärsimyksen välttämättömyys jotenkin 'pyhitetään', esitetään ei vain väistämättömänä vaan jopa jotenkin toivottavana siinä mielessä, että vain ihmisen ulottuvissa on päästä (uskonnollisesti) kärsimyksen yläpuolella, hallita sitä, käyttää sitä 'elämän ylösrakentamiseksi' vai miten tämän nyt sanoisi. Tein sitten aika tavallakin pieniä matkaikonin tyyppisiä triptyykkejä, joissa on pudonneita, ts. kärsiviä, kasvien lehtiä.

 

Yksi niistä on tässä työpöydälläni Pohjanmaan kodissa.