Coronakevät ja -kesä anoppivanaan pihalla

Kasvun ihmeen ihmettelyä tänäkin vuonna 2020.

Nyt on kesäkumit alla ja aamujooga korvattu puutarhatöillä.

Tämä anoppivainaan piha on kesannoinut pari vuotta johtuen siitä, että olen harrastanut muuta.

Sitä sanotaan, että jos ei ehdi syksyllä haravoida, lehdet löytyvät hangen alta kyllä keväällä. Viime syksynä ei ollut mahdollista paljon täällä verailla, mutta yhdellä pikavisiitillä olin haravoinut suurimmat vaahteranlehtimassat samalla kun tein niistä seppeleen, joka on meillä vieläkin parvekkeella talvikukkana havukimppu keskellään. Tuolla käynnillä eivät muut puut olleet varistaneet lehtiään. Viimemainitut löytivät kuin löytyivätkin nyt, jopa siis, kuten sanottua, kahdessa kerroksessa…. Ja löytyipä paljon sellaistakin, mihin en arvellut joutuvani törmäämään sen jälkeen, kun pitkälti toistakymmentä vuotta sitten aloin raivata tätä pihaa anopin muutettua muualle asumaan sairasteltuaan pitkään jo tässäkin.

Korallikanukat olivat villiintyneet. Minulla meni päivä niiden kanssa.

Vaikka lunta ei ole, maa on edelleen jäässä. Sen totesin, kun rupesin esittämään vastalauseita reissuun lähteneille vuohenjuurille. Ihan jäähän iskeytyi lapio, vaikka vuohenjuuret jo hyvinkin tunnistettavina viheriöivät nuppuineen päivineen. Rikoin vähän maata siitä, missä ne anopin jäljiltä olivat aikoinaan olleet ja matkäisin siihen takaisin. En yhtään osaa aavistaa, mitä ne moisesta palautuksesta ruotuun tulevat tuumimaan. Tuumikoot mitä haluavat, mutta tuohon mainittuun vuohenjuuresta putsattuun kohtaan minä siirrän harmaamalvikin.

Muita kahdessa vuodessa pitkälle matkailleita kasveja ovat juhannusruusu ja onko tuo nyt siten se kuuluisa kurttulehtiruusu vai mitkä. Naapurin Kaisu kertoi hävittäneensä valkoruusun kokonaan, sillä siitä on aika tavalla riesaa. Se ei ole nätti kuin justiinsa juhannuksena, ja muun ajan se kuljeskelee ympäri pihaa.

Yksi positiivinenkin ilmiö tuli vastaan kuloheinää raivatessa. Vuosia sitten olin yrittänyt siirtää pikkutalviota syreenin ja omenapuun alle, mutta se ei näyttänyt millään alkavan viihtyä. Nyt, kun se oli saanut olla minun vahtimattani kaksi vuotta turvassa kuloheinässä, se oli viimein pitänyt hyvänä asettua noihin paikkoihin. Ongelmana tietenkin on, että eihän sitä tule siitä heinästä kesällä näkymään…Jostain syystä tätini Liisa sai pikkutalvion kasvamaan niin tiheänä, ettei heinä päässyt kasvamaan sen läpi.  Pikkutalviota löytyi massoittain myös tuosta ex-mansikkapellon kupeesta, missä sitä oli anopin istuttamana ja ennestäänkin vähän.

Minulla on vuosia ollut tuolla mainitulla pienellä mansikkapellolla koe, jossa kilpailutan keskenään koivuspireaa, violettia pihasyreeniä ja juhannusruusua. Katson, kuka voittaa. Siinä taaempana on vielä jämiä pihlaja-anervosta, joka tunnetusti voittaa kaikki. En ole uskaltanut vielä käydä katsomassa, mitä se on saanut aikaiseksi, kun sitä ei olla kahteen vuoteen yhtää suitsittu.

Vaikka siis ei ole lunta, mutta maa on aivan jäässä, ei ole yhtään krookusta kukassa. Ei yhden yhtykäistä, vaikka anoppi on kylvänyt niitä pitkin ja poikin. Outo kevät…

Seuraavaksi on ohjelmassa tomaatinkoulintaa. (23.4.2020)

 

 

Taas yritämme parhaamme, vaikka luultavasti käy nin kuin aina

 

Nyt sitä sitten on nähty se ensimmäinen äitienpäivä, jona anopin valkovuokot eivät kerineet kukkaan. Olen toista vuosikymmentä ihmetellyt, miten ne ovat älynneet kukkia tarkalleen äitienpäivänä. Nyt niistä ei näy yhtään mitään, joten mielessä on käynyt sekin vaihtoehto, että liian vähäluminen talvi on tuhonnut ne. Ne ovat kasvaneet tuossa, tämän työhuoneen ikkunan takana, rakennuksen pimeällä puolella, missä on vaikea saada kasvamaan mitään, mutta yhtä kaikki, tällaisessa paikassa on anopin perustama nerollinen kukkapenkki, jossa perinteisesti ovat kukkineet ensin valkovuokot, sitten kullerot, ja loppukesästä siinä rehottaa tarha-alpi. Siis tasan samassa kohden.

Viime viikolla tuli televisiosta sympattinen ohjelma kotomaamme maoloaisista. Suomalaisten maolaoisten puuhat sujuivat samaan tapaan kuin kiinalaisten Suuri harpaus. Suomalaiset maolasnuoret perustivat kommuunin, jossa päättivät ruveta omavaraisiksi yrittäen kasvattaa porkkanoita suurin piirtein samalla menestyksellä kuin kiinalaiset valmistivat terästä kotimasuuneissa.

Minä en ole maolainen, mutta porkkanankasvatukseni ei silti ole ollut kovinkaan menestyksekästä. Jotain olen aina saanut, mutta ongelmana on ollut, ettemme ole ehtineet olla kasvimaan tietämillä sinä ajankohtana, kun porkkanoita pitäisi kastella ja kitkeä. Maolaisohjelman innoittaman kylvin tänään kuitenkin neljä riviä porkkanaa alueelle, jossa viime sesonkina kasvoi perunaa. Perunasatoni on aina ollut parempi kun porkkanasatoni, mikä johtuu siitä, että pottu kyllä kasvattaa mukuloitaan myös horsman ja ohdakkeen seassa, eikä sitä tarvitse kastella.

Tosin olen ilmeisesti kasvattanut perunaakin väärin, sillä viime viikolla maalaisliittolainen valtiovarainministeri ilmoitti, että peruna pitää esikasvattaa ja istuttaa vasta taimina. Saattaa olla, etten noudata maalaisliittolaisen valtiovarainmisterin neuvoa, vaikka hänen jos kenen luulisi tietävän, miten pottua viljellään. Minulla on tuvan nurkassa kahdeksan perunaa itämässä, ja kyllä minä aion ne ihan sellaisinaan maahan panna. Tällä vanhalla menetelmällä olen saanut aina ämpärillisen perunoita, ja se riittää hyvin, sillä joskus, kun olen kasvattanut enemmän, säilyttäminen on osoittautunut ongelmalliseksi. Parempi siis kasvattaa vain sen verran kuin ehtii syömään ennen kuin mätänevät.

Tämä kaikki sillä edellytyksellä, että tänä vuonna kasvaa mikään. (10.5.2020)