Coronakevät ja -kesä anoppivanaan pihalla

Kasvun ihmeen ihmettelyä tänäkin vuonna 2020.

Nyt on kesäkumit alla ja aamujooga korvattu puutarhatöillä.

Tämä anoppivainaan piha on kesannoinut pari vuotta johtuen siitä, että olen harrastanut muuta.

Sitä sanotaan, että jos ei ehdi syksyllä haravoida, lehdet löytyvät hangen alta kyllä keväällä. Viime syksynä ei ollut mahdollista paljon täällä verailla, mutta yhdellä pikavisiitillä olin haravoinut suurimmat vaahteranlehtimassat samalla kun tein niistä seppeleen, joka on meillä vieläkin parvekkeella talvikukkana havukimppu keskellään. Tuolla käynnillä eivät muut puut olleet varistaneet lehtiään. Viimemainitut löytivät kuin löytyivätkin nyt, jopa siis, kuten sanottua, kahdessa kerroksessa…. Ja löytyipä paljon sellaistakin, mihin en arvellut joutuvani törmäämään sen jälkeen, kun pitkälti toistakymmentä vuotta sitten aloin raivata tätä pihaa anopin muutettua muualle asumaan sairasteltuaan pitkään jo tässäkin.

Korallikanukat olivat villiintyneet. Minulla meni päivä niiden kanssa.

Vaikka lunta ei ole, maa on edelleen jäässä. Sen totesin, kun rupesin esittämään vastalauseita reissuun lähteneille vuohenjuurille. Ihan jäähän iskeytyi lapio, vaikka vuohenjuuret jo hyvinkin tunnistettavina viheriöivät nuppuineen päivineen. Rikoin vähän maata siitä, missä ne anopin jäljiltä olivat aikoinaan olleet ja matkäisin siihen takaisin. En yhtään osaa aavistaa, mitä ne moisesta palautuksesta ruotuun tulevat tuumimaan. Tuumikoot mitä haluavat, mutta tuohon mainittuun vuohenjuuresta putsattuun kohtaan minä siirrän harmaamalvikin.

Muita kahdessa vuodessa pitkälle matkailleita kasveja ovat juhannusruusu ja onko tuo nyt siten se kuuluisa kurttulehtiruusu vai mitkä. Naapurin Kaisu kertoi hävittäneensä valkoruusun kokonaan, sillä siitä on aika tavalla riesaa. Se ei ole nätti kuin justiinsa juhannuksena, ja muun ajan se kuljeskelee ympäri pihaa.

Yksi positiivinenkin ilmiö tuli vastaan kuloheinää raivatessa. Vuosia sitten olin yrittänyt siirtää pikkutalviota syreenin ja omenapuun alle, mutta se ei näyttänyt millään alkavan viihtyä. Nyt, kun se oli saanut olla minun vahtimattani kaksi vuotta turvassa kuloheinässä, se oli viimein pitänyt hyvänä asettua noihin paikkoihin. Ongelmana tietenkin on, että eihän sitä tule siitä heinästä kesällä näkymään…Jostain syystä tätini Liisa sai pikkutalvion kasvamaan niin tiheänä, ettei heinä päässyt kasvamaan sen läpi.  Pikkutalviota löytyi massoittain myös tuosta ex-mansikkapellon kupeesta, missä sitä oli anopin istuttamana ja ennestäänkin vähän.

Minulla on vuosia ollut tuolla mainitulla pienellä mansikkapellolla koe, jossa kilpailutan keskenään koivuspireaa, violettia pihasyreeniä ja juhannusruusua. Katson, kuka voittaa. Siinä taaempana on vielä jämiä pihlaja-anervosta, joka tunnetusti voittaa kaikki. En ole uskaltanut vielä käydä katsomassa, mitä se on saanut aikaiseksi, kun sitä ei olla kahteen vuoteen yhtää suitsittu.

Vaikka siis ei ole lunta, mutta maa on aivan jäässä, ei ole yhtään krookusta kukassa. Ei yhden yhtykäistä, vaikka anoppi on kylvänyt niitä pitkin ja poikin. Outo kevät…

Seuraavaksi on ohjelmassa tomaatinkoulintaa. (23.4.2020)

 

 

Taas yritämme parhaamme, vaikka luultavasti käy nin kuin aina

 

Nyt sitä sitten on nähty se ensimmäinen äitienpäivä, jona anopin valkovuokot eivät kerineet kukkaan. Olen toista vuosikymmentä ihmetellyt, miten ne ovat älynneet kukkia tarkalleen äitienpäivänä. Nyt niistä ei näy yhtään mitään, joten mielessä on käynyt sekin vaihtoehto, että liian vähäluminen talvi on tuhonnut ne. Ne ovat kasvaneet tuossa, tämän työhuoneen ikkunan takana, rakennuksen pimeällä puolella, missä on vaikea saada kasvamaan mitään, mutta yhtä kaikki, tällaisessa paikassa on anopin perustama nerollinen kukkapenkki, jossa perinteisesti ovat kukkineet ensin valkovuokot, sitten kullerot, ja loppukesästä siinä rehottaa tarha-alpi. Siis tasan samassa kohden.

Viime viikolla tuli televisiosta sympattinen ohjelma kotomaamme maoloaisista. Suomalaisten maolaoisten puuhat sujuivat samaan tapaan kuin kiinalaisten Suuri harpaus. Suomalaiset maolasnuoret perustivat kommuunin, jossa päättivät ruveta omavaraisiksi yrittäen kasvattaa porkkanoita suurin piirtein samalla menestyksellä kuin kiinalaiset valmistivat terästä kotimasuuneissa.

Minä en ole maolainen, mutta porkkanankasvatukseni ei silti ole ollut kovinkaan menestyksekästä. Jotain olen aina saanut, mutta ongelmana on ollut, ettemme ole ehtineet olla kasvimaan tietämillä sinä ajankohtana, kun porkkanoita pitäisi kastella ja kitkeä. Maolaisohjelman innoittaman kylvin tänään kuitenkin neljä riviä porkkanaa alueelle, jossa viime sesonkina kasvoi perunaa. Perunasatoni on aina ollut parempi kun porkkanasatoni, mikä johtuu siitä, että pottu kyllä kasvattaa mukuloitaan myös horsman ja ohdakkeen seassa, eikä sitä tarvitse kastella.

Tosin olen ilmeisesti kasvattanut perunaakin väärin, sillä viime viikolla maalaisliittolainen valtiovarainministeri ilmoitti, että peruna pitää esikasvattaa ja istuttaa vasta taimina. Saattaa olla, etten noudata maalaisliittolaisen valtiovarainmisterin neuvoa, vaikka hänen jos kenen luulisi tietävän, miten pottua viljellään. Minulla on tuvan nurkassa kahdeksan perunaa itämässä, ja kyllä minä aion ne ihan sellaisinaan maahan panna. Tällä vanhalla menetelmällä olen saanut aina ämpärillisen perunoita, ja se riittää hyvin, sillä joskus, kun olen kasvattanut enemmän, säilyttäminen on osoittautunut ongelmalliseksi. Parempi siis kasvattaa vain sen verran kuin ehtii syömään ennen kuin mätänevät.

Tämä kaikki sillä edellytyksellä, että tänä vuonna kasvaa mikään. (10.5.2020)

 

 

Kevät yllätti allergikon

 

Se on sitten kevät.

Sitä pakenimme eilen illalla Suonenjoelta. Se kuuluu samaan kategoriaan kuin talvi, joka yllättää autoilijat. Vaikka sen tasan tarkkaan tietää, että Suomeen tulee joka vuosi niin talvi kuin kevätkin, ennemmin tai myöhemmin, silti jää varautuminen heikoksi. Nyt ovat silmät kuin olisi itkenyt viimeiset kolme viikkoa, henki hädin tuskin kulkee ja nenä on melkein irronnut päästä. Olen kyllä käynyt apteekissa jo heti aamutuimaan, ja nyt olen turtana sen tuotteista.

Sinne Suonenjoelle jäivät anopin valkovuokot kukaan, vihdoinkin, sillä olivat kaksi viikkoa myöhässä. Narsissit vasta aloittelivat. Kuten kymmenisen vuotta sitten tänne blogilleni olen huolellisesti kuvien kera dokumentoinut, anoppivainaani jäljiltä siinä pihassa on yhdeksää sorttia narissseja.

Kerkesin ennen kevään hyökkäystä jakaa melko määrän kasveja samalla kun kuljettelin hyötykasvien ja kesäkukkien taimia ulkoilemassa ja sisään. Väsäsin myös uuden kurkunkasvatuspaikan. Sitä en tiedä, mihin pistän tomaatit, joita ei pitänyt laittaa tänä vuonna ollenkaan, mutta kun koronan takia ei pääse mihinkään reissuun, arvelin, että voin hyvin kantaa tomaateille vettä tämän kesän. Onneksi on oma kaivo eikä tarvitse maksullista vesijohtovettä kantaa...

Siirsin myös harmaamalvikin parempaan paikkaan. Se on Ailin rappurallin välistä tuotu ihan pikkuisena poikasena, emmekä ennakoineet, että se kasvaa aivan niin korkeaksi.

Otin siitä irralleen pienen sirkaman, ja nyt odottelen, milloin saan aikaiseksi lähettää tekstiviestin sille henkilölle, joka viime syksynä oli harmaamalvikkia vailla.

 

Ja ensimmäinen ampiainenkin on jo lentänyt sisään! (26.5.2020)

 

 

Jäätelöauto erämaassa

 

Eilen meillä oli Päivö-päivä. Mikäpäs täällä Suonenjoen perukoilla on ollessa, kun sataa ja myrskyää. Sehän on lepopäivä ulkotöistä. Kun lisäksi olin saanut viime perjantaina Uukuniemellä uidessa vettä korviini niin, että ne ovat täysin tukossa, ja aika korvien huuhteluun järjestyi Kuopiosta vasta ensi viikon tiistaiksi, vietimme suoranaista retriittiä täydellisessä hiljaisuudessa.

Odotettiin kuitenkin, että rajuilmaan tulisi sen verran reikää, että pääsisimme istuttamaan Uukuniemeltä tuodut kasvit eli palaset kahta lajia villinä rehottavia ruusuja sekä samansuuntaisesti joskaan ei ihan yhtä holtittomasti käyttäytyvää lehmusta.

Reikää rajuilmaan ei tullut.

Illalla menivät sähköt. Ei valoja, mutta olihan myrkystä huolimatta valkea kesäyö. Koska satoi erinomaisen rankasti, vessan vetämiseen riitti vettä rännin alta. Jos sähköt eivät tulisi aamuun mennessä, saamme tehtyä ruokaa, kun nostamme puugrillin lipan alle, pohdiskelimme. Jääkaapissa ei ollut mitään hirmuisen pilaantuvaa kuin paketti kanaa. Ei hätää.

Isäntä katsoi kännykästä iltautisia, kun kuurot korvani kuulivat jotain ihmeellistä: jäätelöauton lurituksen. Keskellä asumattomia Savon selkosia! Jäätelöauto oli parkkeerannut tienposkeen ihan tuohon meidän risteykseen.

 

Asian absurdisuuden kunniaksi isäntä puski muutaman metrin läpi myrskysateen ostamaan jäätelöauton pienimmän pakkauksen eli kuusi minikokoista Dajm-tuuttia.

Sitten alkoi vuotaa katto. (1.7.2020)

 

Voittoja vai tappioita puutarhassa?

 

Kaikki kesät ovat tietenkin omanlaisiaan, mutta nyt on kyllä ollut huono pionivuosi. Anoppivainaan pihalla on sangen runsaasti pioneita kolmessa eri lajissa + neljäntenä lajina isännän omaistuttama kuolanpioni, joka ei ole koskaan kukkinut. Mutta nyt jättivät kukkimatta kolme sellaista, jotka ovat aina kukkineet, ja yksi niistä on tässä heinäkuun puolen välin kieppeillä viereisessä jamassa. Keväällä katsoin, että siihen ei nouse mitään. Nyt siinä on tuollaisia bonsailehtiä. Ylipäätäänkin pioneissa on ollut hämmästyttävän pienet lehdet tänä sesonkina. Ja kukkiakin poikkeuksellisen vähän.

En tiedä, mitä tuo kuvan eksemplaari aikoo. Onkohan se päättänyt kukkia syyskuulla? Se olisi kyllä minusta ihan kiva idea!

Yhden kukkapenkin nurkkaan, oikein etukulmaan näkyvälle paraatipaikalla, alkoi keväällä kasvaa ohdakkeen kaltainen kasvi. Nyt siinä on tällaiset käpymäiset nuput. Olen päättänyt katsoa loppuun, mitä tästä tulee.

 

 

 



Iloitsin jossain vaiheessa, että tavanomaisen yhden ainokaisen sijaan isohirvenjuurissa olisi kaksi tanakkaa kukkavartta hyvällä mallilla olevin nupuin. Kun eilen illalla pärähdettiin tähän pihaan, nuput oli päällystetty oheisenlaisilla kuoriaisilla. Tunnustan myrkyttäneeni niitä heti illalla, ja aamulla jouduin toteamaan, että nuput olivat aivan mustia ja turmeltuja! Suihkutin lisää myrkkyä, mutta eivätpä ne taida siitä enää pelastua... (13.7.2020)

 

Taitavat tappioiksi kääntyä...

 

Kultaisille käpysille ei ole tapahtunut lähes viikkoon mitään, paitsi että ovat vähän kasvaneet ja suomut avautuneet. Mutta ei se mitään, minä odotan...Jos mitään ei tapahdu, näistä tulee erinomaista jouluaskartelumateriaalia.

Syksyllä yritimme tuoda isävainaan mökiltä pitkin metsiä levinnytta oranssia liljaa, onkohan se nimeltään tiikerinlilja vai mikä, mutta yhtä kaikki, sitä sellaista ruskehtavan oranssia perinneliljaa. Ei lähtenyt. Eikä tyrnitkään. Yksi tuomamme vastaavalla tavalla villiintyneen kultapiiskun tupsu näyttää olevan elossa.

Kultapiisku on nyt samassa rykelmässä japaninnauhuksen – johon on tulossa vain yksi kukkavarsi – ja soihtunauhuksen – jossa ei ole ainoatakaan kukkavanaa, vaikka sen pitäisi olla se helpompi laji – ja nyt minua huolettaa, mitä sinistä sille kulmalle nyt laittaisin. Olisi komeaa, jos sinne saisi ritarinkannuksia.

Anopin jäljiltä keittiön ikkunan alla kasvoi komeat ritarinkannukset, mutta koska niiden lehdet näyttävät hyvin samanlaisilta kun kurjenpolven, ne lienee niitetty kukinta-ajan ulkopuolella kurjenpolvina. Sittemmin olen saanut ritarinkannusta Kaisulta, mutta ei lähtenyt kasvamaan. Ostettiin kerran puutarhakaupastakin, mutta ei lähtenyt sekään…

Ukonkelloahan täällä on niin, että sitä riittäisi, mutta se on liian vaalen violettia. Pitäisi saada jotain ärtsyn sinistä. (17.7.2020)

 

 

Ohdake mikä ohdake


Kullannuppuni on paljastunut ohdakkeeksi. Jos kasvi on ohdakkeen näköinen, se jokseenkin varmasti on ohdake, olivat nuput kultaisia tai eivät. Kun kukka oli tänä aamuna auennut, nyhdin kaasvin kukkapenkistä – lienen maailmanhistorian ainoa ihminen, joka on asiakseen kasvattanut ohdaketta kukkapenkissä – ja leikkasin jäljellä olevat kultaiset nuput irti siltä varalta, että satun joskus tarvitsemaan ohdakkeennuppuja…

Kukkapenkkiin ei jäänyt sen kummempaa reikää, sillä vieressä on tulossa nippu punatähkää, ja ohdakkeen juurelta oli nousemassa muutama kurkkuyrtin taimi, jotka jäivät siihen rauhassa kasvamaan. (20.7.2020)

 

 

Väsymystä työleirissä

 

Nyt on vatustettu ja auto katastettu. Ja marjat on hillottu, koska pakastimeen ei enää mahdu.

Pihaa ei Suonenjoella ollut kukaan parturoinut eikä trimmeröinyt valmiiksi, kun tulimme tänne…

Mutta japanin nauhuksessa onkin kaksi kukkavartta, soihtunauhukseen on sittenkin nousemassa saman verran, ja jättiläismäisten, kullanväristen kuoriaisten syömät ihohirvenjuuren nuput selvisivät ainakin osin. Punatähkät ovat pidempiä kuin viime vuonna, kun ne ensimmäisen kerran ilmaantuivat kukkaan tällä tontilla  – ikään kuin yrittäisivät kilpailla korkeudessa auringonkukkien kanssa, vaikka häviöllähän ne ovat. Jahka ne alkavat tosiaan kukkia tuossa syksymällä, voi olla vinhan näköistä, kun korkeiden keltaisten auringonkukkien alla on vain pykälän matalampia purppuranpunaisia punatähkiä.

Salvia on mahtavaa, ja sekaan nousee korkeampaa kurkkuyrttiä. Viimemainittu on sinnikäs sissi, aina sitä siihen nousee, vaikka hävitän sen joka syksy…Molemmat keräävät hirmuisesti pörriäisiä.

Harmaamalvikki ei tykännyt, että siirsin sitä metrin. Kyllä se kukkiin, mutta se on melko matalaa, ja minähän siirsin sen siksi, että sillä oli tapana kasvaa lähemmäs kolmemetriseksi. Jo viime käynnillä täällä huomasin, että vähän harmaamalvikin näköistä malvaa oli sittenkin sillä paikalla, mihin olin sitä ammoin istuttanut. Siinä vieressä olisi pitänyt olla punaista väriminttua, mutta sitä ei nyt sitten koskaan pullahtanut siihen… Malvaa näyttää olevan myös tuolla aivan pusikossa, minne toki olin sitä istuttanut, sinnekin, elokuun astereiden viereen, mutta olin varma, ettei se sellaisissa oloissa pärjää.

Uukuniemeltä vuosia sitten tuodut peurankellot olivat tänä sesonkina ensimmäisen kerran muhkeita kuin alkuperäisellä kotiseudullaan.

 

Tarha-alpit ovat varmaan normien mukaisesti parhaimmillaan nyt, mutta minun mieleiseni näkymä on vasta sitten, kun pihlajat siina rinnalla ovat täysin punaisessa marjassa.

Kyllä täällä olisi tätä työleiriä… Ovathan nämä kukat aina kivoja, kun niiden nousemista maan povesta voi ihmetellä, ja myönnän nuorena vallan haaveilemalla haaveilleeni, että saisin joskus runsaana kukkivan puutarhan. Vanhaksi tultuani olen kuitenkin alkanut arvostaa kunttaa. (8.8.2020)