Deus conservat ominia

...eli Jumala säilyttää kaiken. Näin kuului Sheremetevin suvun vaakunan tunnuslause, josta muodostui myös Anna Ahmatovan motto.

Pietarin matkaamme palatakseni…Kävimme Anna Ahmatova-museossa. Se oli oikeastaan aika jämerä paikka, tämä Fontankan talo eli Sheremetevin aatelissuvun palatsi. Anna Ahmatova (1889-1966) asui siellä pienin katkoksin yhteensä lähes 30 vuotta kahden miehen asunnossa sekä vielä itsekseen omassa huoneessaan jälkeen neuvostovallan aikaisen yhteisasuntokäytännön synnyn. Oma huone kylläkin oli, sekin, lohkaistu jälkimmäisen miehen asunnosta... Sekava juttu...

Olen lukenut ainakin yhden Anna Ahmatovan elämäkerran sekä lukuisia muita teoksia, jossa hänestä on runsaasti puhetta, mutta en ollut koskaan tajunnut, että kun hän toisen kerran muutti Fontankan taloon, hän muutti Buninin jalkavaimoksi asuntoon, jossa asui edelleen tämän vihitty vaimokin ymmä Puninien lapsi. Kuulema Ahmatova tuli alkujaan vain verailulle, mutta jäikin sitten pitämään majaa yhteensä viideksitoista vuodeksi Punin työhuoneeseen. Anna Ahmatova ei käynyt päivätyössä, mutta Punin, Venäläisen taiteen museon taidehistorioitsija ja tämän lääkärivaimo kävivät. Eli Anna Ahmatova ei ollut ainoastaan herra Punin jalkavaimo vaan ilmeisesti myös tämän vihityn vaimon elätti. Oheinen kuva on mainitusta Punin työhuoneesta.

Jossain vaiheessa Ahmatova kutsui sinne asumaan myös poikansa ensimmäisestä avioliitostaan, tämän kun piti hommata itselleen opiskelupaikkaa Pietarista. Anna Ahmatovalle eivät lapset oikein sopineet, joten poika oli vanhempien eron jälkeen viettänyt lapsuutensa isänsä vanhempien hoivissa. Tosin poika häipyi kohtapuoleen Fontakna talosta, sillä hänen oli toteaminen, ettei hänen äitinsä tarvinnut häntä nyt sen enempää kuin oli tarvinnut lapsenakaan. Kyseinen poika on Lev Gumiljov, merkillisen antropologis-historiallis-etnologis-poliittis-pornoottisen teorian luoja, ja tämä teoria on kuulemma Venäjän nykyisen presidentin Vladimir Putinin ideologinen ohjenuora. Lev Gumiljov tuli viettämään viitisentoista vuotta erilaisisa vankiloissa omein sanojensa mukaan isänsä ja äitinsä tähden.

Kunhan kommunismi eteni, asuntoja pilkottiin yhä pienemmiksi ja pienemmiksi ja niihin muutti yhä useampia perheitä. Punin oli vallankumouksen kannattaja ja hänkin joutui siis näkemään, miten hänen oma asuntonsa muuttui hänen omien entisten palvelijoidensa hallitsemakasi. Ensin sinne muutti heidän keittäjänsä perheineen, ja ennen pitkää keittäjän pojan mentyä naimisiin keittäjän miniä, kunnon politrukki, tuli olemaan asuinkompleksin pelkoa herättävä hallitsija ja poliittisen kuntoisuuden vartija.

Liekö maailmassa juurikaan tunnetuille kielille käännetyä tutkimusta noista ajoista ja siitä, miten uudenlainen yhteiskunnallinen olotila yhteisasuntoineen koettiin? Mitä tuumivat alkujaan hyväosaiset älyköt, kun heidän lukaalinsa pilkottiin proletariaatin kämpiksi? Ja kun he muutenkin joutuivat alistumaan työväenluokan kuriin?

En ole törmännyt tätä problematiikaa käsittelevään sen enempää kuvataiteeseen kuin vaikkapa romaaneihinkaan. Ahmatova on kirjoittanut aikakaudesta pitkän runoelman Runo ilman sankareita, mutta kuten sanottua, runotekstinä se ei ole kovinkaan selväsanaista.

Sosialismin romahtamisesta ja sen aiheuttamasta järkytyksestä on olemassa kuvataiteellisia kuvauksia, ennen kaikkea Vladislav Mamyshev-Monroen tuotanto. (20.7.2014)