Elämä on diskurssien viidakko

Yhteiskunnallisia ongelmia on yritetty ratkaista monenlaiilla asenteilla. Saa nähdä, mikä on persujen.

Syrjäytyminen kuuluu olevan yhteiskuntamme ongelma numero yksi, ja viime vaalituloskin antaa ymmärtää, että ilmeisesti tässä on menty sellaiseen suuntaan, jossa suurin osa kansalaisista ei koe kykenevänsä elämään tässä yhteiskunnassa. Villi veikkaukseni on, että kun 60-luvun lopulla yliopisto-opiskelijoiden määrä kasvoi rajusti samalla kun koko sen ikäluokan määrä oli valtava, tämä ensimmäinen iso, massiivisesti yliopistokoulutettu ikäluokka pääsi rakentamaan raiteet, jotka eivät pitkällä tähtäimellä näytä johtavan paratiisiin niin kuin tuo ikäluokka hyväntahtoisessa idealismissaan oletti.
 

Vielä 1950-luvulla opiskelupaikan korkeakoulussa oli saanut jokainen uusi ylioppilas, mutta jo 60-luvun lopulla sen sai enää kolmannes. Korkeakouluopiskeliojden määrä kasvoi samana aikaan kuitenkin 2,5-kertaiseksi. Yliopisto-opiskelijoiden määrän lisääntyessä ja samalla kilpailun opiskelupaikoista kasvaessa korkeakoulututkinto ei kuitenkaan enää toiminut samalla tavalla kuin ennen suorana ja itsestäänselvänä väylänä yhteiskunnan johtopaikoille. Tästä seurasi turhautuneisuutta, joka ilmeni vasemmistoradikalsimina tunnettuna liikehdintänä 60-luvun lopulla ja 70-luvun alkupuoliskolla.
 

Mutta seurauksena oli myös hyvinvointivaltion kehittäminen.
 

Hyvinvointivaltion kehittämisen seurauksena puolestaan valtion ja kuntien palveluksessa olevien johtajien ja toimihenkilöiden määrä kasvoi yli kaksi ja puolikertaiseksi vuosien 1950 ja 1980 välillä siten, että vuonna 1950 ammatissa toimivasta väestöstä heitä oli 16 prosenttia ja vuonna 1980 lähes 40 prosenttia. 
 

Diskurssianalyysiin perustuvassa teoksessaan Toinen tasavalta — Suomi 1946-1994 Alasuutari on esittelee tutkimustaan, jonka aineistona ovat olleet mainittujen vuosien Helsingin Sanomien pääkirjoitukset ja maataloustuottajia, metallityöväkeä ja sosiaali- ja terveysalojen työntekijöitä edustavat lehdet.
 

Alasuutari jaksottaa toisen tasavallan kauden kolmeen osaan. Näistä ensimmäistä, moraalitalouden vaihetta, luonnehtii yhteiskunnallisessa keskustelussa vetoaminen yhteiskunnan jäsenten moraalisiin velvollisuuksiin yhteiskuntaa kohtaan ja toisaalta yhteiskunnan velvollisuuksiin jäseniään kohtaan. Tämä näkyy esimerkiksi Alasuutarin siteeraamassa Huoltaja-lehden tekstissä vuodelta 1950: "Älkööt huototyöntekijät toiminnassaankuitenkaan koskaan unhoittako, että juuri ihmisrakkaus vaatii heitä työssään aina ja alati pitämään silmällä niitä elämänarvoja, joista alussa oli puhe, vaatii heitä työskentelemään ihmissielun ylentämiseksi, huollettavien kanssaihmisten hengen kasvattamiseksi entistä suurempaan eetilliseen vastuuntuntoon". Tällaisessa rakkauteen perustuvassa kutsumustyössä toimivilla ei esimerkiksi katsottu voivan olla lakko-oikeutta, koska se oli ristiriidassa kutsumustyön pyyteettömyyden kanssa.
 

Puheavaruus muuttuu siirryttäessä Alasuutarin suunnittelutaloudeksi nimeämään kauteen 1960-luvun lopulla, jolloin oli muodostunut käsitys, että parhaiten yhteiskunnalliset asiat tulevat hoidetuiksi, kun niitä hoitaa kattava järjestelmä, joka on luotu tieteelliseen tutkimukseen nojautuen. Esimerkiksi edellisen Huoltaja-lehdessä esitetyn kaltaiset kutsumukseen vetoavat lausumat korvautuvat seuraavanlaisilla, nyt esimerkki Sairaanhoitajalehdestä vuodelta 1969: "Yleisesti todetaan, että, että ylihoitajien tehtävä- ja vastuualueita ei ole riittävän selvästi määritelty ja koko sairaalan toiminnalta puuttuu tavoitteellisuus. Ruotsissa ilmestyneessä sairaanhoiutajien pamfletissa, joka monelta osin on siirrettäväissä meille, todetaan merkilliseksi se, että vaikka sairaanhoito organisaatioltaan ja hallintojärjestelmältään saayhä enemmän teollisuusyrityksen kaltaisia piirteitä, sen työn tavoitteita ei ole konkreettisesti määritelty pienimpiä yksiköitä myöten. Tämä vie meilläkin todettuun puutteeseen: terveydenhuolto pyörii peirnteisellä tavalla, mutta ei pysty ajanmukaiseen ja tehokkaaseen toimintaan. (Sairaanhoitaja N:o 1, 1969, Alasuutarin mukaan). Eli hoitotyössä ei enää luoteta kutsumukseen ja rakkauteen vaan tarkasti määriteltyyn, tavoitehakuiseen, sanalla sanoen hyvin suunniteltuun, organisaatioon.
 

Kolmanteen eli kilpailutalouden vaiheeseen siirryttiin 1980-luvun alussa, ja silloin avainsanaksi muodostui kilpailuttaminen. Alasuutarin tutkimilla aloilla tämä näkyi lausumina, joiden mukaan vaikkapa terveydenhuollon ja sosiaalialan palvelut paranevat, kun yhteiskunnassa on erilaisia palvelumuotoja, joiden väliltä ihmiset - nyt käyttöön tulleen termin mukaan asiakkaat - voivat valita. Näin syntyneessä kilpailussa huonot palvelumuodot karsiutuvat ja jäljelle jäävät vain hyvät. Eli hoito ei ole enää hyvää sillä perusteella, että sen tekijä suorittaa sen pyyteettömästä kutsumuksesta eikä sen perustella että sen tehdään hyvin tieteellisen tutkimuksen mukaan suunnitellussa aukottomassa organisaatiossa vaan sillä perusteella, että yksilöt saavat kukin sellaisen palvelun kuin omasta mielestään kulloinkin tarvitsevat.
 

Suurten ikäluokkien maailmankuva näyttäisi perustuneen sille, että kun materiaaliset asait vain ovat kunnossa, kaikki sujuu, eikä väliin voitu kuvitellakaan sellaista muuttujaa kuin että ihminen voisi kokea elämänsä merkityksettömäksi erinomaisen hyvin suunnitellussa yhteiskunnassa.
 

Hengissä pysyminen ei enää nykymuotoisessa hyvinvointivaltiossa vaadi ihmisiltä kauheasti ponnisteluja, mutta sosiaalisen menestyksen saavuttaminen vaatii koko ajan suurempia. Ja vaatimusten kasvaessa siihen supermenestykseen on kykyjä entistä harvemmalla. Esimerkiksi kova työ ei enää riitä. Tarvitaan erityislahjakkuutta ja kekseliäisyyttä, ja aina vain enemmän ja enemmän kovaa työtä. Jatkossa haluja menestykseen lienee entistä harvemmalla. Kun nykyisin näkee vaikkapa koulutus- tai työpaikkailmoituksen, jossa kysytään, että 'haluatko osaajaksi?', yhä useampi luultavasti vastaa, että enpä oikeastaan. Myös niistä ihmisistä, jolla on siihen periaatteessa älylliset rahkeet. Arvelen tosissani, että halukkuus uhrata koko elämäänsä ollakseen hiukan parempi kuin muut, vähenee.
 

En siis usko hyvinvointijärjestelmän yksllöityjen palvelujärjestelmien ratkaisevan syrjäytymisongelmaa, eikä mitään uudempaa ole keksitty.

 

Olen sitä mieltä, että tehokkain ponnistus syrjäytymisen ehkäisemiseksi on tällä hetkellä vieraantuneisuuden mannekiini Johanna Tukiaisen esillä pitäminen mediassa. Minulle on epäselvää, onko hän tosiaan blondi vaiko huippuälykäs. Ainakin hän käyttää todella tehokkaasti julkisuutta hyväkseen mahdollistaakseen elämäntapansa. Se elämäntapa on jotain normatiivisesti hyväksytyn ulkopuolella, ja hänen jatkuva myös valtamedian välittämä elämänsä selostaminen pitää väestön mukavasti tietoisena siitä, mitä on normielämän ulkopuolella ja miltä vieraantuneisuus normielämän näkövinkkelistä näyttää. Kyllä minä myönnän naurahtaneeni, kun Hesarissa tänään lainattiin Johanna Tukiaista, joka valittaa, että hänen pikku koiransa karkailee, sillä se on poikakoira ja sillä on kiima. Ehkä Ilkka Kanervalle joudutaan vielä myöntämään mitalli panostuksestaan (vai panostaan) vieraantumisen ehkäisemiseksi. (7.5.2011)