Epäpuutarhaa 2016

Olen menettänyt mielenkiintoani puutarhurointia kohtaan.

Olen kuullut luotettavasta lähteestä, että oltaisiin epäilty minun hukkuneen lopullisesti murheen suohon. Näille henkilöille omistan oheisen kuvan. Se esittää minua. Olen siis joskus ollut aurinkoinen kuin Hangon keksi, mutta siitä kieltämättä on jonkin verran aikaa. Olen tämän maalauksen mallina olleen valokuvan ottamisen aikoihin ollut kypsässä puolen vuoden iässä. Mitä siihen valokuvaan tulee, sen ajan (1960-luvun alku) värikuvissa ovat värit pysyneet paremmin kuin missään myöhemmissä.

Tällä hetkellä sääkin on aurinkoinen kuin Hangon keksi, on jo toista päivää. On ollut mitä parhain puutarhurointikeli. Myönnän kuitenkin hiukan menettäneeni aiempaa kiinnostustani mainittuun toiminnanlajiin. 

 

Olen monesti tällä blogilla valittanut, että olemme tulleet tuhonneeksi anoppivainaani kasvattamat ritarinkannukset. Tilanteen korjaamiseksi Kaisu on antanut minulle ritarinkannuksen alkuja omasta penkistään, mutta ne eivät ole suvainneet lähteä meillä kasvamaan. Viime syksynä ostimme hätäpäissämme puutarhamyymälän viimeisen ritarinkannuksenraaskun. Se unohtui syksyn katastrofeissa istuttamatta pitkäksi aikaa. Se kuivui aivan vainaaksi siinä istutusruukussaan, makasi pitkin pituuttaan pihalle hylättynä, ja juuri ennen lumien tuloa iskin sen maahan tuohon etupihalle. Ja nyt siitä tosiaan nousee ritarinkannuksen pikkuista lehteä!

Ja omenapuun ja kirsikan oksat kukkivat sisällä vesiastioissaan. Ulkona olen haravoinut esiin vuorikaunokkien ja unikoiden alut. Kelta- ja rusopäivänliljat näyttävät tunkevan itsensä esiin ilman minun apuanikin. Pionit jäävät kevätlannoittamatta, sillä kevätlannoite oli loppunut. Transsylvaniansalviaa ja sormustinkukkaakin näyttää edes vähän tulevan. Olen käsitellyt etupihan kesäkukkapenkit, joihin taidan kukkien sijaan istuttaa nyt pelkkiä hyötykasveja. Varsinaisen kasvimaan olen jälleen puhdistanut siitä pilkottavista rikkakasveista, vaikka luulin tehneeni sen erittäin perusteellisesti syksyllä. Tasoitin muinoisen kiinalaisen kohopenkkini. Yksi kasvimaapläntti on vielä käsittelemättä. Eli olen tehnyt runsaasti eteentaivutuksia. On se ja sama, tekeekö ihminen eteentaivutuksensa joogamatolla vai kasvimaalla. Pitää viikolla keskittyä taaksetaivutuksiin ja kiertoihin… (1.5.2016)

 

 

Ensimmäinen äiditön äitienpäivä

 

Sinne jäivät eilen valkovuokot kukkimaan anoppivainaan pihamaalle. Valkovuokot jotenkin älyävät kukkia aina äitienpäivänä. Tämä oli meidän perheen ensimmäinen äiditön äitienpäivä. Sattui siis todella erikoisesti, että meidän molempien äidit kuolivat samana vuonna.

Kävimme kuitenkin maistamassa naapurissa Kaisun äitienpäiväkakkua.

Samalla reissulla sain Kaisulta jotain matalaa keltaista, kuulemma hanakasti leviävää kukkaa, jonka kukinto on jotenkin vuokkomainen, mutta olen unohtanut sen nimen.

Vastoin päätöstäni pidättäytyä tänä sesonkina kaikista viljelys-yrityksistä kylvin vähän porkkanaa ja lanttua. Ja vähän lisää persiljaa, nyt suoraan maahan – taimettamisyritelmäni olivat päässeet kuolemaan kuivuuteen, kun olivat paahteisella tuvan ikkunalla. Istutin tietenkin myös ne Kaisulta saamani keltaiset kukat, rönsyleinikit, kuten sittemmin on nimeksi paljastunut, samoin kuin yhdet syksyllä pottumaahan heittämäni omat viime kesäiset, joita olin luullut yksivuotisiksi, mutta jotka olivat ruvenneet rangoistaan nyt kuitenkin viheriöimään. Ehkä niistä tulee jotain? Yritin jälleen kylvää tilliä lämpöiseen paikkaan, vaikka kyllähän minä sen tiedän, ettei tilli sillä tontilla kasva missään.

Kaivoin myös amppelimansikat pellosta, missä ne olivat olleet talvehtimassa, mutta en edes katsonut, oliko niihin noussut mitään.

Mökiltä olin kaivanut aitan takaisesta rakennusjätekasasta vähän riittävän moneen kertaan käytettyä lankkua, josta ajattelin kyhätä jotain lavan tapaista Suonenjoelle. Olen menettänyt sinnikkyyteni sen rusettikasvihuoneeni kanssa, joka minulla oli kaksi kesää, ja nyt riittää pari pientä lavaa, joissa kurkut ja kesäkurpitsat saavat pitää majaa kera joidenkin yrttien. Viime yönä näin unta, että siitä uukuniemeläisestä rakennusjätekasasta löytyi valtava, sellainen Kolumbuksen aikainen purjelaiva. Siinä se tosiaan sitten oli kuivalla maalla pusikossa. En tiedä, mitä Sigmund sanoisi tällaisesta unesta. (10.5.2016)

 

Kaalinkoulintaa

 

Kirjoitanpa tänne nyt muistiin, että tänään eli 14.5. koulin kaalin taimet, vaikka olin jostain lukenut, että kaaleja ei voi koulia, koska niiden juuret ovat niin herkät. Ainakin nyt vielä tänä iltana ne ovat ihan pirtsakoita. Olin tyhjentänyt istutusruukkuihin kaikki eli tarkemmin sanottuna molemmat laatikon pohjalta löytyneet kaalinsiemenpussit. Toiset keräkaalia, toiset ruusukaalia, eikä kummistakaan ole koskaan aikaisemmin tullut mitään, joten toiveeni eivät ole kovin korkealla.

Laitoin myös punajuurensiemenet likoamaan. Viime vuonna en saanut yhden yhtykäistä punajuurta, vaikka edellisenä vuonna sato oli ihan hyvä… Kylvän ne huomenna.

Perunat ovat itämässä nyt vähän myöhässä. Sipuli istutin viimeksi liian aikaisin ja ne pääsivät kylmettymään ja sitä myötä kukkimaan, kun viime keväänä oli niin omituiset kelit, joten en laita niitä aivan vielä.

Ja olen vetänyt mustalla gessolla kaksi kovalevyä siltä varalta, että maalaan vielä joskus tässä elämässä, mitä en jaksa uskoa – on se niin turhanpäiväistä hommaa.

Mutta sain tänään erikoisesti yhteyden yhteen äitini ystävään, jolle olin ajatellut soittaa, jos vielä saan numeron esille äidin vanhasta puhelimesta. Hänpä sitten tänään lähetti vahingossa minulle tekstviestin, jossa oli antavinaan puhelinnumeroni jollekulle. Soitin sitten tuohon outoon numeroon, ja sepä oli tuo R, jonka tavoittelemista olin suunnitellut. Ja se, jolle hän oli numeroni lähettänyt, oli puolestaan toinen henkilö, johon yhteydenottamista olin suunnitellut. Eli vihdoin ja viimein jotain alkaa tapahtua ikään kuin itsestään tässä jäykistyneessä elämässä. (14.5.2016 – PS: ja tosiaan, kaaleista ei tälläkään kertaa tullut mitään...)

 

Anoppivainaan pihamaalla

 

Seikkailuni 'Anopin pihamaalla' ovat nyt siis muuttuneet 'Seikkailuiksi anopivainaan pihamaalla'.

 

Tulin tänne nyt pikavisiitille kastelemaan taimet, joita on ehdottomasti liikaa. En ymmärrä sitä määrää. Olin niin lujasti päättänyt...

Yhtä kaikki, täällä kukkii nyt kuusi anoppivainaan yhdeksästä narsissisortista ja minun viime vuonna kylvämäni puistolemmikit. Ja vuohenjuuret tietenkin. Kullerot ovat aloittelelemassa. Kirsikkapuu ei vielä kuki myöskään, vaikka sen ymmärtääkseni pitäisi.

Molemmat nauhukset ovat nousemassa, mutta värimintut eivät. Se minua harmittaa, samoin kuin se, että kuunliljoista kolme lämpärettä ovat hävinneet. Niitä, jotka ovat jatkaneet olemassaoloaan, en tänä keväänä jakanut. On ollut sellainen kevät. Enkä jaksanut jakaa vuorikaunokkiakaan, vaikka olen yrittänyt joka vuosi vähän levittää sitä.

Mutta mikä on tämä? Näyttää pelkältä pajulta, mutta tällaisia oli kahdessa kukkaruukusta viime vuotiseen pottumaahan kumotussa multapaakussa. (18.5.2016 – PS: Värimintut tosiaan menehtyivät, mutta kuunlijat nousivat kaikki, ja seurauksena oli suoranainen kuunliljojen kesä! Ei ikinä ennen moista kukintaa. Kuvan kasvin luonne ei ole selvinnyt vielä 25.7.2016)

 

 

Kasvukipuja

 

Kun eilen rupesin katsomaan saksalaista huippusarjaa NSU  – Uusnatsimurhat, avasin telkkarin vähän etuajassa ja tulin seuranneeksi hetken A-studiota, jossa haastateltiin Kokoomuksen puheenjohtajaehdokkaita.

Jos Kokoomus olisi opetusryhmä, nyt pitäisi huolestua.

Siinä on nyt tyrkyllä kolme tyyppiä, jota ovat niin hyväosaoisia, että ovat vasta tuossa iässä joutumassa toteamaan, että elämä ei olekaan pelkkiä bileitä. En ole perehtynyt heistä kenenkään elämäkertaan, mutta Orpo on selvästi joutunut kohtaamaan muutakin kuin parempaa väkeä, ja hän pystyy olemaan rauhallinen, vaikka ympärillä on eri mieltä olevia ihmisiä. Stubb on järkyttynyt, että elämä ei ollutkaan yksi voittoisa triatlonkisa, mutta hän on havainnut sen jo jokin aika sitten, vaikkei olekaan vielä sopeutunut tosiasiaan. Lepomäkin on aivan romahtamispisteessä.

Hänellä on edessä melkoinen minäkuvan muutos. Ja kaiken jo esille tulleen muun päälle joku vielä pian keksii kirjoittaa, että hänen kalliit vaatteensa ovat ristiridassa hänen pienviljelijän emännän käsiensä kanssa.

Kunhan kukaan vain ei sitten sano, että kyseessä on Musta Joutsen.

Mutta nyt näyttää siltä, että anoppivainaan pihamaalla värimintut nousevat sittenkin. Kuunliljaa on ilmestynyt paikkoihin, joihin en muistanut kaavoittaneeni sitä. Helmililjat ovat parhaimmillaan. Kiven päälle Uukuniemeltä kiven päältä tuotu vuorenkilpi on kukkinut kahdella kituliaalla kukkavanalla. Transsylvanian salviat lienevät todellakin menetetyt, mutta yllättäen heinikosta löytyi yksi Kaisulta saatu ritarinkannus, vaikka luulin, että ne ovat kuolleet kaikki. Nyt täytyy pitää sitä vähän silmällä.

Kaisu kyseli, josko häneltä saamani malvat, joitka kukkivat viime kesänä niin komeasti, ovat vielä olemassa, sillä joltain hänen ystävältään ne olivat hävinneet, mikä merkitsisi, että ne ovat olleet jotain kaksivuotista lajia. Tosiaan, niitäpä ei nyt näykään. Esiin on terhakasti kohonut vain Aililta portaan rallin välistä kaivettu harmaamalvikki, se sellainen kaksimetriseksi kasvava hujoppi.

Aililta saatu syysasterikin on vielä voimissaan, vaikka se ilmeisesti olisi pitänyt nyt jakaa, koska se kuulemma taantuu, ellei sitä jaa vähintään joka viides vuosi. Ei se meillä vielä viittä vuotta ole ollut, mutta kolme nyt kuitenkin.

Suuri mysteeri, viime kesänä häränsilmäksi eli auringontähdeksi paljastunut, näyttää onnellisesti ojentelevan lehtiään, ja vieressä on vallan toinenkin lehtiruusuke.

Englantilaisissa puutarhoissa koko tontti on miehenmittaisella sormustinkukalla, mutta minä en kyllä saa sitä leviämään. Niin kuin en myöskään kasvamaan tilliä.

Tuo kulmaus, johon kyvin viime vuonna nyt kukkimaan innostuneet puistolemmikit, voi olla tosi hieno, jos kukinta jatkuu siihen asti, kun hevosminttu ja keltapäivänliljat kukkivat. Silloin siihen on noussut jo jonkin mittaista hopeamarunaakin, ja aksentiksi muutama oranssinpunainen idänunikko. (19.5.2016 – auringontähti ei kukkinut tänä kesänä...mutta malvat osoittautuivat rauhallisen monivuotisiksi. Sormustinkukkia ei sitten tullut tänä kesänä yhtäkään!)

 

 

Turtunut alkukesä

 

Oltiin tosiaan Tampereella viikko isännän nuoremman siskon perheen lomaosakkeessa. Tampere oli niin mukava kaupunki, että siinä olisi kyllä oivallinen asuinpaikka. Kunnon yliopiston vaikutus ilmapiiriin on kirkas. Mutta toisaalta työttämyysaste on 19 prosenttia ja risat. Ennen kaikkea kiitokset tästä lomasta asianosaisille!

Meillä oli upea järvinäköala, ja yhtenä päivänä Näsijärvellä seilasi vene, jossa oli vaaleansininen purje. Se oli toisaan häkellyttävän näköinen, ja toi mieleeeni erään Knut Hamsunin tekstinpätkän, jonka nuoruuteni päivinä tekstasin kultavärillä ulramariinille paperille. Siinä oli jotain seallaista, että kaikki maailmassa on petosta ja taivan sinikin on otsonia, myrkkyä, ja kertojaminä sanoi purehtivansa rauhassa taivaan myrkyssä vaaleansinisin purjein…jotain sellaista. Ja se tietenkin toi mieleeni veljeni, joka mitä ilmeisimmin oli todennut elämän liian suureksi petokseksi, liian karvaaksi myrkyksi.

Tulimme kotiin perjantai-iltapäivästä myöhään – tai alkuillasta, miten sen nyt ottaa –  ja kotona odotti kirje ystäväni, jonka isä oli juuri kuollut. Koska minulla on aika hyvä tuntuma siitä, mitä on, kun lähiomainen lähtee tuonilmaisiin, yritin soittaa, mutta en minäkään aina vastannut, jos joku soitti. Laitoin tekstiviestin. Olin jo rynnätä kukkakauppaan siinä toivossa, että joku olisi vielä auki, kun tajusin, että tuo ystävä saattaisi arvostaa jotakuta tekelettäni, ja minulle muistui mieleeni juuri passeli kuva. Sen haitta oli kenties isohko koko, mutta ystävälläni on iso talo ja paljon sienäpinta-alaa. Minulla on piirustuslaatikosto ja kansio poikineen täynnä kaikenlaista kuvatusta, mutta löysin tuon kuvan heti ensimmäisestä laatikosta, ja kas, samassa laatikossa sattui olemaan se Knut Hamsun -sitaatti…

Painelin postiin, ja heti sieltä selvittyäni läksimmekin sitten tänne Suonenjoelle. Taimet makasivat pitkin pöytää. Ne kuitenkin toipuivat, kunhan vettä saivat.

Olen aina ennen ollut innoissani kukkivista omena- ja kirsikkapuusta, mutta nyt vain totesin, että no, nuokin nyt sitten kukkivat. Ei juotu edes yksiäkään päiväkahveja kukkivan omenapuun alla. Tavallisesti sen alla on nautittu kaikki ateriat. Mutta emme ole laittaneet vielä puulaattojakaan kunnolla.

Krassini taisivat menehtyä. Yritin kuitenkin laittaa niitä isompiin ruukkuihin. Pistin maahan jääsalaatin ja laventeleista puolet. Laitoin yrtitkin paitsi basilikat isompiin ruukkuihin ja jätin viime yöksi jopa ulos. Vähän nuutuneilta näyttävät nyt, joten taisi olla vikatikki. Istuitin myös kaksi leikkopapua. Kaksi jätin vielä jemmaan, sillä kyllä tässä voi vielä pakkasöitä tulla. Istutin sipulit ja survoin tänään ne kuuluisat kaalintaimetkin maahan, mutta vedin heti harson päälle.

Seuraavalla kerralla on varmaan istutettava perunat, kurkut ja kesäkurpitsat, ja mietittävä, miten järjestän tomaattieni elämän. Syksyllä tuotiin mökiltä loput veljeni vuosikymmeniä sitten sinne viemät ikivanha ikkunat. Osan olin tuonut jo aiemmin, ja niistä oli tehtynä osa kasvihuonehönnästäni. Osa hönnästä oli muovia. Nyt en enää jaksa pelata niiden muovien kanssa. Jos ikkunat riittävät, saatan armollisesti kantaa ne tuohon vanhan keinunrungon ympärille kasvihuoneen tapaiseksi tomaattien majailla.

Aina ennen tämä puutarhurointi on ollut minusta hauskaa(kin), mutta nyt tämä on vain rasittavaa. Kadun, että rupesin tekemän noin hirveää määrää taimia, taas, vaikka olin jo viime vuonna luvannut itselleni, että nyt riittää.

Isäntä piti viedä jo bussille, kun alkuillasta oli joku jalkapallo-ottelu. Minä jäin tänne vielä hetkiseksi maalaamaan. Taidan ottaa kaupunkiin mukaan paitsi parvekkeelle tarkoitetut, täällä kasvatetut kasvit, myös hiukan oksia tuosta juuri kukkimaan ryhtyvästä valkoisesta syreenistä.

Otan myös punapaatsaman oksia. Niihin on tulossa kukat, nyt luonnolliseen aikaan. Nehän kukkivat meillä kotona maljakossa veljeni hautajaisten ja äidin kuoleman aikoihin. Teen niistä, jos ne vain kestävät, jonkilaisen rakennelman äidin haudalle, kun äidin tuhka lasketaan ensi lauantaina Uukuniemelle. Kiviveistämöstä tuli jo viesti, että äidin hautakivi on siellä jo paikallaan. (29.5.2016)

 

Kesäkelejä

 

Blogini ihmeparantui, ja sen kunniaksi nautimme oheista venäläistä puolimakeaa kuohuviiniä kera metsämansikkamuffinien, jotka olin askarrellut itse viime vuotisista pakastemansikoista, koskapa kohta tiettävästi tulevat jo uudet. Tosin kelit eivät näytä kovin lupaavilta ahomansikan makeutumisen kannalta. Kesä taisi kokonaisuudessaan olla silloin, kun meidän äiti oli viimeisen kerran eli uurnassaan mökillä 2.-4.6. kuluvaa vuotta.

Oltiin viikonloppu Suonenjoella, missä sateesta ja tuulesta huolimatta kasvikunta oli sievimmillään. Kaikki muut kukat ovat etuajassa, mutta juhannusruusu näyttää älyävän tänä vuonna hankkiutua parhaaseen kukintaansa tarkalleen juhannukseksi, joka taitaa olla jo ensi viikolla.

Kasvihuoneenrakennukseni on ollut motivaation puutteen tähden myöhässä, ja väsäsin sen vasta tänään tihkusateessa ja vein sinne järjettömän määrän tomaatintaimia. Kaikki eivät mahtuneet, joten iskin muutaman viherkasviksi pihalle töröttämään. Saa nähdä, miten niille siinä käy.

Sen verran aurinko on paistanut risukasaan, että tilli on noussut edes viisisenttiselle taimelle. Tämä on ensimmäinen kerta. Tillin kasvatus ei ole onnistunut minulta edes tähän mittaan koskaan aikaisemmin sillä tontilla.

Puutarhuroinnin sijaan maalasin. Veljeni ja äitini nimittäin ilmestyivät minulle kolmisen viikkoa sitten aivokummituksina ja käskivät minun maalata ja vähän vikkelään, sillä minulla kuulemma pitää heinäkuun alussa olla taulut valmiina. Ilmeisesti aivoni ovat antaneet minulle aikaa tuohon asti surra näitä vainajiani, ja sitten pitäää lopettaa ja ruveta keskittymään muihin asioihin. (19.6.2016)

 

Varjolilja ja muuta varjoisaa

 

Puutarhurointini on aivan rempallaan. Kiihdyttämällä itseni apinan raivoon sain pari päivää sitten vedettyä siimaleikkurilla miehenmittaista heinää nurin sen verran, että sain toistametrisen häränsilmän alun näkyviin. Ainakaan vielä siinä ei vaikuta olevan minkäänlaista kukkavanaa, mutta lehtiruusuke on jo sellaisenaan ihastelun arvoinen.

Samassa raivossa muovitin keinunrungon päädyt ns. kasvuhuoneestani. Tomaatit ovat siellä huonommassa kunnossa kuin tuulien armoilla pihalla kukkaruukuissa.

Pionit purskahtavat kukkaan ihan näillä hetkillä. Tai yksi tuolla pihan perällä on kukkinut jo.

Paras anoppivainaan kasveista on mielestäni tämä varjolilja. Näitä oli ennen kaksi, ja kyllä nytkin vieressä yksi poikanen on, mutta se toinen ei vain kasva isommaksi eikä kuki.

Tänään suoritimme Suonenjoen hautojen hoidon eli kävimme poistamassa herkästi leviävää kuunliljaa appiukon haudalta ja viemässä sekä sinne että isännän tädin haudalle kummallekin kolme ruusupegoniaa. Anopin uurnaa ei ole vielä laskettu. Vainajainpalvontamatka jatkuu huomenillalla Uukuniemelle, minne viemme ne täkäläiseltä haudalta poistetut kiharalehtiset kuunliljat ja kolme ruusupegoniaa, sinnekin.

Olen maalannut. Melkein harmittaa lähteä Uukuniemellä, sillä maalausprojektini keskeytyvät. Järjen valossa se on tietenkin aivan turhaa, tuo maalaaminen, mutta jostain syystä minusta tuntuu, että niskassani roikkuu joku karmaiseva karma. Eilen vetkuttelin maalaamaan ryhtymisen kanssa, ja vessasta putosi hylly ilman aikojaan. Yksi kannatin oli irronnut, mutta se ei ollut edes rikoutunut. Kunhan jostain syystä irtosi. (27.6.2016)

 

Malvat ja peurankellot  ja auringon tähti, jota ei ole

 

Olivatpa sateen ja tuulen maahan lyömät pionit surkea näky. Eikä tilanne paljon parantunut, vaikka yritin käydä nostamassa niitä takaisin tukien päälle, kun sateessa nyt on ollut taukoa.

Hyvinä uutisina manittakoon, että ne Kaisulta saadut malvat, joiden Kaisu arveli tässä keväällä olleen kaksivuotisia eli jäävän nousematta enää tänä vuonna, ovat kuin ovatkin selvittäneet tiensä heinikkossamme kohti pian alkavaa kukoistustaan. Se 'malva' eli oikeasti harmaamalvikki, jonka takavuosina kaivoimme Uukuniemellä naapurin Ailin rappurallin välistä, on nyt todella mahtava. Kuulemma sen sukujuuret ovat meidän mökkipihassa. Eli saatu äidiltäni aikanaan.

Toinen hauska yllätys on peurankello, meidän perheessä 'Dingen hautakukkana' tunnettu, sillä se kukki mahtavasti sinä vuonna, kun perheemme ainoa koira jouduttiin piikittämään kuoliaaksi. Olemme joskus yrittäneet tuoda sitä Uukuniemen tienpientareilta tänne Suonenjoelle, eikä koskaan ennen ole ollut mitään merkkiä siitä, että yritys olisi onnistunut. Mutta nyt kukkii anoppivainaan pihamaalla peurankello mahtavammalla kukalla kuin minkän Uukuniemen ojan varressa!

 

Mutta häränsilmässä eli auringontähdessä ei ole kukkavanaa. Se ei selvästikään kuki joka kesä...mistä syystä anoppi ei muistanut koko kasvia. (6.7.2016)

 

 

 

 

Tämä ei ole Pekingin ankka vaan Suonenjoen broileri

 

Kuvassa ei ole Pekingin ankka vaan Suonenjoen broileri. Kävi nimittäin niin, että retriitin päätteeksi päätin tehdä lettuja, kun oli maito vanhettunut. Kanamunia oli runsaasti, mutta vuoden erikoislaatuisuuden vuoksi en ollut päässyt huomaamaan, että vehnäjauhoja oli vähänlaisesti. Jouduin jatkamaan niitä tattarijauholla. Syötiin näitä kyllä marjojen ja kermankin kanssa, mutta kääräistiin näihin myös broilerileikkeet. (Pekingin ankkaahan on lettuun käärittyä paahdettua ankaa.)

Sain retriittini aikana tehdyksi jokseenkin kaiken, mitä oli kaavaillutkin, ja lisäksi marjastin. Metsästä mustikoita ja vadelmia, jotka näyttävät hyväkuntoisilta, mutta ovat suoraan sanottuna aika kirpeitä. Pihamarjastuksessa ei vielä päästy muihin hommiin kuin vetämään räksäverkot, mutta varmaan pitää herukat kerätä ensi viikonloppuna.

Kirsikkapuuhun tulee enemmän marjoja kuin viime vuotiset kymmenkunta, mutta niiden takia emme tällä kertaa vaivautuneet verkolla.

Tällä blogilla on aiemmin näkynyt paljonkin kuvia pihapiirin omenoista, mutta vain koriste-. Tavallinen omenapuu kukki kyllä keväällä mahtavan kauniisti, ensimmäisen kerran uransa aikana, mutta hedelmiä on kehkeytymässä vain tämä yksi kappale.

Olen sangen pettynyt siitä, että punaiset värimintut ovat menehtyneet. En tiedä miksi. Viime kesänä ne kukkivat niin loistokkaasti!

Väriminttutilanteen surkeutta korvaa hyvin tämä harmaamalvikki. Puska on niin iso, että pitää muistaa ensi keväänä jakaa se. Korkeus on sama kuin minulla. Hyvin näyttää viimein voivan myös komeamaksaruoho, joka taitaa tulla kukkimaan tänä syyskesänä ensimmäisen kerran tällä tontilla.

 

 

 

 

 

 

 



Nauhuksissakin on ensimmäisen kerran runsaasti kukkavanoja.

Yleiseksi hämmästykseksi tillinkasvatukseni on onnistunut. Olen yrittänyt sitä niin monesti ollakseni kurkkumausteiden suhteen omavarainen. Nyt on komeaa kruunutilliä, mutta kurkut kuolivat, jokaikinen taimi. Ennen oli kurkkuja vaan ei tiliä.

Tulen saamaan myös lanttua ja perunaa, mutta jostain syystä molemmista porkkanapenkeistä toiset päät ovat tyhjät. Perunamaalla viihtyy myös käärme. Ja tulossa on myös pari punajuurta. (23.7.2016)

 

 

 

Jotain sentään kukkii

 

Ehtoisana emäntänä olen kerännyt mustaherukat. Niitä on neljä puskaa, mutta koska niitä ei tullut viime kesänä, syksynä eikä tänä keväänäkään mitenkään hoidettua, marjoja tuli vain ämpärillinen. Koska olen juuri perinyt äitini viidentoista litran piirakkapuurokattilan, päätin survoa marjat siihen eli tehdä mustaherukoista tuoremehua mehumaijalla höyrystämisen sijaan. Perinteistä mehua meillä oli vielä jääkaapissa, ja sitä voi kyllä vielä ensi joulun glögeissä ja talven flunssissa juoda. Sitruunahapolla säilötty tuoremehun aihio on nyt kellarissa seisomassa.

Tämä piha on minun hoidossani olleen historiansa aikana ollut kauneimmillaan viime kesänä. Viime sesonkina tuli vielä keväällä ja alkukesästä tehtyä töitä tämän eteen. Tänä vuonna ei tullut tehtyä yhtään mitään.

 

En tiedä, mistä kiikastaa, mutta rusopäivänliljassakin on vain kaksi kukkavanaa. Lisäksi kukat ovat väärän värisiä. Ennen ne olivat vaaleanpunaisempia, nyt jostain syystä tumman oransseja. Taustalla häämöttää edelleenkin vasta aukeamassa olevia nauhuksia.

 

 

 

 

 

 

 



Sitä vastoin suopayrtillä on elämänsä kukinta. Hyvin se kasvaa nokkosen kanssa vanhan navetan seinustalla.

 

 

 



Punapaatsama on merkillinen kasvi. Tämä punaoksainen pensas kukkii oivallisesti jouluksi maljakossa, ja sen oksat ovat olleet tässä ahkerassa käytössä, kun olen käyttänyt niitä hautajaiskukkalaitteissani. Lyhyen aikaa siinä on oheisennäköiset marjat. Jossain täällä blogilla on parempikin kuva eli kuva siitä vaiheesta, kun marjat ovat kirkkaan turkoosit. Tässä ne ovat viime viikonloppuna vähän – jo tai vasta – harmaat, en tiedä kummin on asian aita.

Ja sitten tämänpäiväinen tilanne. Hienoja nämä violeteiksi kuivaneetkin marjat. Nopeasti muuttuivat tälläisiksi. (31.7.2016)

 

 

 

 

 

Punertaa marjat pihlajan

 

Nyt on mustaherukkatuoremehu pulloissa. Koska se ei säily edes jääkaapissa kuin pari viikkoa, vain yksi pullo jää nyt vitamiinijuomaksi tähän hätään ja muut (enemmän sentään kuin kuvassa) menivät pakastimeen.

Kuvausrekvisiittana on kermanekka ja sokeriastia ilmeisesti 1960-luvulta. Noihin aikoihin osattiin vielä muotoilla. Nämä ovat puristelasia, ja muottien saumat, väistämätön seuraus tekniikasta, ovat osa designia eli otettu huomioon ulkoasua suunnitellessa. Näin ei ole toimittu esimerkiksi Aino Aallon laseissa, mistä johtuu, että pidän niitä huonohkona muotoiluna.

Taustalla on guassi, äitini taloudessa ollut, minun maalaamani tuolloisen asuinpaikkaamme pihalta. Aikoinaan haaveilin, että olisipa puutarha. Heinolassa sen sain, ja vieläpä sellaisen, että se sopi sen aikaiseen elämäntilanteeseen. En tietenkään niihin aikoihin, niissä työtehtävissä, kaukana kotoa, olisi voinut hoitaa omaa puutarhaa. Onneksi oli vanha, erittäin entinen kaupungin kohtalaisen korkeiden virkamiesten asuintalo, jossa oli kyllä huonotkin puoleensa, mutta oli iso piha-alue, jossa kukki koko ajan jokin pensas. Erityisesti ihailin valtavia, ikivanhoja hopeapajuja.

Nyt on puutarha, jonka hoitaminen saattaa käydä liian työlääksi, vaikka nauhukset, tässä japaninnauhus, kukkivatkin suorastaan tisestää. Heinä ei pysy lyhyenä itsestään.

 

Ensimmäinen tänne ostettu trimmeri kesti monta vuotta, mutta sittemmin niitä on mennyt trimmeri ja kesä, ja tämä tänä keväänä ostettu ei pysynyt kasassa edes yhtä sesonkia. Kaikki ovat olleet samaa merkkiä, ostettu Claes Olsonista, ja trimmerihistoriamme osoittaa hyvin, miten tuotteita tarkoitushakuisesti huononnetaan. Tätä viimeistä oltiin huononnettu siten, että kärjen jousesta oltiin tehty irrallinen, niin että kun siima pitää vaihtaa, se mitä todennäköisimmin putoaa ja häviää, jolloin se on sitten siitä trimmeristä. Mutta koska on hirveä riski, että maailmasta löytyy vielä huolellisiakin ihmisiä, joilta se jousi ei huku, varmuudeksi kärjen kannesta oltiin poistettu se vanha hyvä puristuksella tapahtuva avaussysteemi, ja kansi oltiin pantu kierrettäväksi kiinni/auki. No se kierrehommahan kuluu muovista hetkessä, joten tämä viimeistään pakottaa laitteen ostajan kuin ostajan toteamaan, että siihen meni se trimmeri.

Pihlajat jo punertavat ja tarha-alpit kukkivat. Tästä kuvasta jäävät mukavasti näkymättä pensaidenvierukset, jotka olisi pitänyt trimmata.

Ärsyttää...

Olen lukemassa Yuval Noah Hararin teosta Sapiens, A Brief History of Humankind. Kirja on käännetty suomeksikin, mutta minä satuin ostamaan tämän englanninkielisen keväällä Tampereelta hintaan 3 euroa. Kirjassa yritetään löytää jotain systeemiä, linkkiä tai liitoskohtaa, jossa tai jolla tavalla biologia ja kulttuuri vuorovaikuttavat. Ongelmahan on se, että ihmiset väittävät mitä ihmeellisempiä asioita luonnollisiksi, ts. biologiaan perustuviksi, vaikka tosiasiassa ihmiselämä on vieraantunut luonnosta jo niin kauas, että luonnollisuutta ei oikeastaan enää löydy mistään. Ja kaikkein omituisinta on, että luonnollisiksi usein väitetään nimenomaan ilmiselvästi keinotekoisia ihmisaivojen konstruktioita.

Kirja alkaa siitä, miten metsästäjä-keräilijät vaeltelivat vailla nauttien monipuolista ravintoa ja välttäen pysyvistä asuinpaikoihin pesiytyvät epidemiat. Maanviljelykseen siirtymisen jälkeisistä ihmisruumiiseen jäännösistä todetaan kaikkea mahdollista tautia ja kremppaa, joista varhaisemmiksi ajoittuvista löydöksistä ei ole jälkeäkään. Paitsi että taudit ilmaantuivat, myös fyysiset vammat kuten hajonneet selät lisääntyivät. Metsästäjäkeräilijät olivat käyttäneet ruoanhankintaan muutaman tunnin noin joka toinen päivä. Tähän asti kaikki on niin kuin on kaikilla jo hyvin tiedossa, mutta Harari älyää kysyä, miksi ihminen sitten suostui tähän elinolojensa huonontumisen, raatamaan aamusta iltaan, kantamaan kasteluvettä, kuokkimaan ja kitkemään.

Miksi me suostumme koko aina huononeviin trimmereihin?

Harari väittää, ettei tiedä, miksi näin kävi. Olojen ja elämänlaadun huononeminen on kuitenkin yksiselitteisen selvä. Harari arvelee, että ihmistä alkoi kasvinviljelyksessä vain vaivata tavoitehkuisuus. Ihmisellä oli pyrkimyksiä. Ihminen on päämääräsuuntautunut eläin. Se vain sitten kostautui, ja ihminen joutui huomaamaan, että
söi leipäänsä otsansa hiessä, hän arvelee

Minä pelkään, että varhainen Homo Sapiens oli vähän kuin minä: kun se äkkäsi, että joku kasvaa johonkin paikkaan, kun laittaa siemenen, tai jo kasvava kasvi jatkaa kasvuaan edelleen, jos sen siirtää esim. lähemmäs toisia saman lajin kasveja, entiseksi muuttuvaa metsästäjä-keräilijää vain huvitti nähdä, miten käy, ja kohta sen puutarhan kanssa oltiin helisemässä, eikä siitä saatu luovutuksi, vaikka kaikki tosiasiat puhuivat sen puolesta, että pitäisi kertakaikiaan jättää homma sikseen. Eli ei niinkään päämäärähakuinen kuin oman kekseliäisyytensä uhri.

Tässä jutussa minua häiritsee vähän se, että se hiukan liikaa muistuttaa luomiskertomusta. Ensin Aatami ja Eeva vaelsivat joutilaina paratiisissa, mutta sitten he söivät tiedon puusta eli saivat tietää, miten puita samoin kuin
muitakin kasveja kasvatetaan, ja niin he olivat karkotetut paratiisista ja jäivät nalkkiin kasvienkasvatukseensa, syömään leipäänsä otsansa hiessä.

Kirja on minulla vasta puolivälissä, joten ilmeisesti saan vielä tietää lisää siitä, miten ihminen Hararin mielestä alkoi elää mielikuvitusmaailmassa objektiivisen, eläimen todellisuuden sijaan. Sillä kuten Harari toteaa, yhtäkään simpanssia ei saada uskomaan, että jos se antaa pois banaaninsa nyt, se saa kuolemansa jälkeen kymmenen tilalle, mutta ihminen saadaan ei vain uskomaan tämä vaan myös käyttäytymään suorastaan kumuloituvassa määrin tämäntyyppisten periaatteiden mukaan. Kiitettävästi Harari ei ota esimerkkejään mielikuvitusmaailmassa elämisestä aina uskonnon alueelta. Pidän hänen Peugeot esimerkistään. Osakeyhtiöitähän ei oikeastaan ole
olemassa. Ne eivät ole yhtä kuin omistajansa tai työntekijänsä tai tuotteensa tai toimitilansa. Ne säilyvät, vaikka niiden omistajat kuolevat, ja niillä on vastuita, vaikka ketään ihmistä ei voida asettaa ihmisenä vastuuseen. Ne
ovat siis täysin keksittyjä entiteettejä.

Kirjoitustaidon kohdalla Harari ei koroista sitä ilmeistä tosiasiaa, että kirjoitettuina asiat, myös muita ihmisiä koskevat määräykset, säilyivät kirjoitukset tehneiden ihmisten kuoleman yli ja sirtyivät paikasta toiseen, vaikka ajatusten tms. esittäjä itse ei siirtynyt, eli kirjoitus oli ensimmäinen ihmisen ulottuvilla ollut ikuisuus. Harari toteaa sen yleisesti tunnetun seikan, että kirjoitus syntyi aikoinaan kirjanpitotarkoitukiin. Lisäksi hän sanoo, että kirjoitus toimi ikään kuin ulkoisena kovalevyänä esittäen asian aivan kuin olisi itse vertauksen keksinyt, mitä hän ei ole. Ajatus on ennen Hararin kirjaa eistetty jopa tällä meikäläisen blogilla. Ylimalkaan Hararin kirjassa vähän häiritsee, että hän esittää raflaavia ajatuksia niin raflaavina ja aika usein lähteitä mainitsematta, että vähemmän asiantunteva lukija kuvittelee ajatusten olevan Hararin omia. Toistaiseksi – kirja on minulla vasta puolivälissä – Harari ei ole puuttunut siihen, miten kirjoituksista tuli pyhiä.

Kirjoituksen luonteesta puhuessaan Harari on ehkä hiukan hakoteillä, sillä hän ei erittele jonkinlaisaia sisältöjä käsittäviä merkkejä pelkästä koodista. Hän esimerkiksi väittää, että tietokoneiden ohjelmoinnista käytettäisiin 1 ja 0 koostuvaa kirjoitusta. Hänen olisi ehkä pitänyt perehtyä paremmin kirjoituksen ja ylipäätään erityyppisten merkkijärjestelmän historiaan ja käyttöön. Mikään lingvisti Harari ei tosiaankaan ole, ja näiltä osin häneen ei ehkä kannata kauheasti luottaa.

Mutta jatkan kirjan lukemista... (2.8.2016)

 

 

Marjastamisesta ja sienestämisestä

 

Jossain vaiheessa luonto tuotti sieniä niin, että ne mätänivät liukumiinoiksi poluille. Nyt, kun ajattelin rupeamalla ruveta sienestämään, ei löydy kuin kanttarelleja, joihin olen niin kyllästynyt, etten sanotuksi saa. Muistan sen syyskesän, kun yli kaksikymmentä vuotta sitten päätin alkaa sienestää. Sattui sellainen sesonki, että oli valtavasti herkkutatteja, ja kaikki mahdottoman hyväkuntoisia. Nyt ei löydy kuin punikkitatteja, ja niistä vain pienet ovat käyttökelpoisia.

 
Mustikoita on runsaasti, mutta ne ovat ihan hirvittävän pahoja. Eivät maistu miltään muulta kuin vain kirpeältä.
 
Eli tässä hyviä syitä vaihtaa elämäntapaa.
 
Sain Kaisulta paitsi pikkusydäntä vietäväksi äitini haudalle myös Korpikankaan siemenluettelon, joskin tässä julkaisussa oli lähinnä sipulikukkia ja joitain perennoja. Kaisu, joka ei itse enää kuulemma rupea viljelemään yhtään mitään, ainakaan enempää kuin nyt, sanoi, että Korpikankaan luettelosta hän saa silti aina hepulin. Katsoin äsken sen läpi, enkä saanut hepulia. Paitsi joistain nimistä kuten jordanian laukka ja persian pikarililja.
 
Jos se pikkusydän kotiutuisi haudalle, se olisi loistojuttu. Silloin ei tarvitsisi kantaa huonoa omaatuntoa, vaikka jonain vuonna ei ehtisi tai muuten voisi viedä sinne mitään. Siiinä se kukkisi vuodesta toiseen vaaleanpunaisena ja hentoisena kahden kuunliljapuskan välissä. Ihan hieno. (4.8.2016)
 
 
 
Outoja lisääntymisaikoja
 
 

Toissa- eli torstai-iltana vein Maailmanmarkkinoilta ostamani eustoman veljeni haudalle. Arvelin, että joudun kaivamaan alkukesästä viemäni ruusunrojut pois eustoman tieltä, mutta ruusu olikin elossa – joku ystävällinen sielu eli luultavasti seurakunnan puutarhatyöntekijä oli tuonut sille uutta, hyvää multaa juurelle, ja siinä oli yllättäen tulossa vielä nuppuja silloin 18. elokuuta, yksi oikein  terhakkakin. Joten jätin sen paikoilleen ja laitoin eustoman sen eteen. Äidin kukkalaitteessa oli ollut vaalenapunaisia ruusuja ja valkoisia eustomoita. Nyt haudalla on minun viemäni valkoinen ruusu ja sinivioletti eustoma.

Kiveä ei siis ollut edelleenkään, mikä oli hyvä, sillä tuo puinen siniharmaa risti on minusta kaunis. Joku on tosiaan suunnitellut nuo väliaikaiset ristit tuohon paikkaan ja hyvin on suunnitellutkin. Ylipäätään Vehmasmäen hautausmaa on viihtyisä. Niin ovat tietysti monet muutkin hautausmaat, mutta kohtalaisen uudeksi hautausmaaksi Vehmasmäellä on onnistuttu mielestäni todella hyvin. Esimerkiksi joidenkin hautarivien välissä olevat, kuvassakin näkyvät, vuorekilpivyöhykkeet ovat mukavat. Myönnän, että minua jossain vaiheessa harmitti, että veljeni haudattiin sinne yksin eikä tuhkattu ja viety Uukuniemelle, mutta isäntä sanoi, että veljeni oli niin sosiaalinen, että hän tutustuu siellä kyllä nopeasti porukkaan. Ja ehkäpä he tosiaan ovat perustaneet sinne jopa bändin… Mutta kun eilen olin siellä yksikseni, totesin, että se on juuri sellainen viihtyisä paikka, josta veljeni olisi eläessään pitänyt.

Alkukesästä korjasin haudalta meidän tuomamme talven kynttilät, havukranssin ja kukat, ja silloin sinne jäi veljeni perikunnan kynttiläteline. Nyt sitä ei ollut, eli joku oli vienyt sen pois. Ristin takana pilkisti pieni orvokki, sellainen, joita kasvaa, kun amppeliorvokista karkaa poikasia. Mutta onhan sen voinut joku sinne viedäkin. Minä kuitenkin tulkitsin sen niin, että veljeni sillä minulle vilkutti.

Toivottavasti haudalla on vielä vain tuo puinen risti ensi marraskuun 13/14. päivä. Viime vuonna tuohon aikaan satoi räntää. Toivottavasti sataa nytkin. Menen silloin hautausmaalle, otan mukaan kahvia termarissa ja jonkun hyvän paakelsin. Veljeni ei juonut kahvia, ellei ollut kunnon kermaa, joten laitan poikkeuksellisesti kahviini sitä. Ja niin juomme siinä sitten veljeni kanssa lopulliset lähtökahvit. Tämä tietenkin sillä varauksella, että olen tuolloin vielä elossa. Sitähän ei koskaan tiedä, milloin täältä lähtee ja miten.

Ajelin sitten Suonenjoelle. Missä myrsky oli heitellyt pihatuolit ja kukkaruukut ympäriinsä ja kaatanut kultapallot, harmaamalvikit ja sireenin juuren syysleimut. Ennen kuin ryhdyin noita jälkiä korjaamaan, kävin istumassa hetken työhuoneen korituolissa, jossa on äiti(vainaja)ni tekemät rimssupehmusteet, ja katselin siinä iltahämärissä veljeni puolitoistametristä hymyä yhdessä kesän aikana tekemässäni maalauksessa.

Ja hakiessani liiteristä rautakankea iskeäkseni tukikeppejä ed. kasveille, mitä havaitsin punapaatsaman tekevän? Tämä kasvi on kyllä ihmehomo, sen verran erikoisesti se käyttää lisääntymisorgaanejaan. Elokuun loppu ei ole mikään punapaatsaman kukinta-aika. Jos kohta ei ole joulu-tammikuun vaihdekaan, jolloin se äidin kuoleman aikoihin meillä maljakossa kukki. Tai sitten joku taas kuolee.

Eilen lopettelin paastoni. Koska siitä ei voi suoralta kädeltä aivan lihapatojen ääreen ruveta, tein vain voileipäkakun sapattiateriallemme. Tosin tämä saattaa näyttää pikemminkin salaativadilliselta.

 



Sisältä näytti tältä. Ihan hyvää. Tosin kun on ollut neljä päivää syömättä, ruoka ei heti aivan hirveän hyvin maistu vaikka olisi miten maukasta. Mutta paasto on kyllä hyvä. Se selkiyttää ajatuksia, ja olen tässä reilun vuoden sisällä jämerästi oppinut, että ihminen ei ajattele pelkillä aivoilla. Jos kropalla on kovasti tekemistä ruoansulatuksen kanssa, se ei pysty ajattelemaan tärkeämpiä asioita. Sitä paitsi en usko, että metsästäjä-keräilijät söivät joka päivä. Saattaapa olla, että joutuivat joskus olemaan pitkiäkin aikoja syömättä, eli ihmisen kehoa ei ole suunniteltu saamaan ruokaa koko ajan. Joskus pitää yksinkertaisesti vain koko kehon keskittyä ajattelemiseen.

Ellei sada aivan hirveästi, ajamme huomenna Kuopioon Oravikosken kautta. Otan vähän valokuvia maalaussarjaani varten. En tosiaankaan tiedä, hitonko takia maalaan niitä kuvia. Tiedän itsekin, etten ikinä esimerkiksi jaksa koota niistä näyttelyä, eivätkä ne ole sellaisia, että niitä voisi kotona seinällä pitää. Mutta veljeni ja äitini aivokummitusmuodossaan käskivät minun maalata. Tosin sen komennon mukaan talujen olisi pitänyt olla valmiit heinäkuussa. Eivät olleet, eikä mitään tapahtunut, joten voisin hyvin unohtaa aivokummitusteni määräykset. Mutta joudanpahan minä tässä maalaamaan.

En malta olla mainitsematta lintuhavainnostani. Se on helposti tehty havainto, ihan tästä tietokoneen äärestä. Meillä nimittäin on punarintaparvi tuossa pihlajien ympärillä. Niin sieviä lintuja. Jostain syystä ne pyrähtelevät pihlajissa olevissa pesäpöntöissä. Minusta tämä ei ole punarintojen pesintäaika yhtään sen enempää kuin punapaatsaman kukinta-aikakaan. (20.8.2016)