Hautapaikkoja sun muuta mennyttä

Kuopion isänmaallisen seuran ja Kuopion kulttuurihistoriallisen museon arkeologinen ilta 9.11.2016.

Tänä aamuna herättiin siihen, että Donald Trumpista oli tullut Yhdysvaltain presidentti. Pääsemme kaiketi jollain aikavälillä näkemään, mitä tapahtuu, kun Trump ei saakaan raskaaan teollisuuden työpaikkoja takaisin sikäläisille syrjäseuduille. Tai ehkä hän rahamiehenä perustaa itse taisin ne terästehtaat sun muut kaivokset…

Pahalta näyttää. Paitsi ehkä veneäläsiten mielestä. On jenkeilläkin ollut jonkinasteisia pellejä presidentteinä ennenkin, mutta nyt saatu on ihan Hrutshovin ja Jeltsinin luokkaa.

Aiheeseen sopivasti kävimme äskettäin kuuntelemassa Kuopion isänmaallisen seuran ja Kulttuurihistoriallisen museon yhteispelissä järjestämää tilaisuutta, jossa oli kaksi luentoa ja tutustuminen museon uuteen virtuaalitodellisuusesitykseen.

Ensimmäinen luento käitteli tämän vuoden teemaa eli kuolemaa eli kansanomaisia hautapaikkoja. Niistä kertoili Juha Ruohonen Turusta. Hänellä ei ole väitöskirja ollut tekeillä ihan yhtä kauan kuin minulla vaan vasta vuodesta 2005, kun minun alkuni ajoittuu vuoteen 2001. Yhtä kaikki, luennossa kyseessä olivat hautapaikat, joista ei ole asiakirjalähteitä. Pääsääntöisesti tällaiset hautapaikat olivat hiekkaisissa saarissa, ja niihin on haudattu ihmisiä, jos kirkkoon ja viralliselle kirkkomaalle on ollut liian pitkä matka. Samoin tätä hautaustapaa on käutetty väliaikasena hautana, ns. kesähautoina.

Suomen kansa on vilkkaasti juttuja kertovaa lajia, ja näissä kertomuksissa paikalliset ihmiset ovat selittäneet jotenkin kuolemaan tai hautoihin liittyvien saartensa maineen sillä, että niihin on Suomen sodan aikana haudattu tai jäänyt kuolemaan venäläisiä sotilaita, hyvin usein vieläpä siten, että Lauri-niminen vangiksi jäänyt ja sitten venäläisten oppaana toiminut suomalainen on jotenkin jujuttanut venäläiset tuolle saarelle kuolemaan. Tosiasiassa noilta saarlta kaivetut ja ajoitetut ruumiit ovat olleet vanhempia – eivät suinkaan 1800-luvulta vaan yleisimmin 1500-luvulta. 1600-luvulla kirkon ote alkoi kiristyä, ja ihmisiä alettiin vaatia toimittamaan vainajansa kirkolle.

Sattumoisin oli juuri eilen saanut postitse Ville Laakson väitöskirjan (Papinniemei in Uukuniemi and Related Archaeolological Sites of the Eastern Orthodox Cultural Area in Finland) Uukuniemen Papinniemen ortodoksisesta kylästä, jota tuijottelin kesäisin laiturin päästä – nyt ei kuulemma ole enää laituria… Villenkin kirjassa on paljon puhetta hautaamisesta, ja väitöskirja on myös Turun yliopistosta.

Jälkimmäinen luento oli elävämpää asiaa käsitellessään rautakautista (3900-3000 eaa.) asutusta Pohjois-Savossa. Tuolloin oli meneillään atlanttinen lämpökausi ja kelit olivat 1-3° nykyistä lämpöisemmät, kostemmat ja maastot lehtipuuvaltaisemmat. Näihin aikoihin puhkesi myös Vuoksi, mistä seurasi järvien vesien lasku, mistä puolestaan seurasi pusikoitumista eli lokoisat olot hirville. Kun metsästäjä-keräilijöille oli suurriistaa aiempaa enemmän tarjolla, seurauksena oli myös ihmispopulaation kasvu.

Kulttuuriakin jo oli – oli nimittäin kampakeraaminen kausi, joka ulottui yli koko Koillis-Euroopan. Meripihka ja Siperiasta kotoisin olevat sempramäntyiset esineet kulkeutuivat näille nurkille asti. Takaisin päin myyjät saivat täältä turkiksia, nahkoja ja hylkeen rasvaa.

Tuusniemellä sijaitsevan rautakautinen talonpohjan päälle kuviteltu talo ympäristöineen oltiin konstruoitu museolle virtuaalilaseilla katseltavaksi. Tai useammillakin. Nämä tuotokset ovat yleensä museovierailijan kannalta siinä mielessä tylsiä, että niihin ei pääse käsiksi, jos museossa on muitakin ihmisiä samaan aikaan. Itse pääsin katsomaan vähemmän kehittynyttä versiota, jolla saattoi katsella yhden nuotiopaikan ympäristöä. Tällaisia laseja nimittäin oli useammat. En ollut vakuuttuunut… Sitä tekemään olisi tarvittu joku, joka osaa piirtää, joka taito on tarpeen minun mielestäni myös 3D-mallinnettaessa, vaikka insinöörien mielestä ei. Isäntä sinnikkäämpänä jonottajana pääsi kokeilemaan vain yksillä laseilla tarkasteltavana olevaa versiota, jolla pääsi katsomaan esineiden sisään, nostelemaan niitä yms. Se oli kuulemma vaikuttavampi, mutta kuten sanottua, niitä laseja oli vain yhdet, ja eräs rouva lapsineen käytti siinä ensimmäisenä aika paljon aikaa niillä kuljeskeluun... Ja luentosalihan oli tupaten täynnä porukkaa.


Samalla vaivalla olisi tehnyt ihan rehellisen tilallisen, konkreettisen konstuoinnin tuosta paikasta. Meillä vain on se perinne, että jos museossa on esineitä, niiden pitää olla aitoja, eikä aitojen esineiden lomaan voi päästää ihmisiä kuljeskelemaan eikä missään tapauksessa näpelöimään niitä. Kiinalaisilla ei ole samoja estoja, joten kiinalaisissa museoissa tällaiset paperimassasta tms. väsätyt miljöööt, joihin pääsee sisään kuljeskelemaan ja näpelöimään, ovat tavallisia. Eikä kenekään tarvitse jonottaa mitään laseja, ja siinä näkee muidenkin miljöön kokeilijoiden kokeilut eikä vain omiaan. Minulle on hämärää, miksi virtuaaliset esineet sitten kelpaavat? Minusta ne ovat yhtä epäaitoja kuin paperimassaisetkin. Konkreettinen konstruktio olisi myös vaatinut vähemmän tilaa. Nyt lasit päässä hortoilijat valittivat, että tila oli liian pieni.

Kaikkein mielenkiintoisin yksittäinen oppimani asia oli jälkimmäisen luennoitsijan, maakunta-arkeologi Tanja Tenhusen maininta, että ihminen ei ollut kovinkaan suosittu aihe rautakautisissa koristeluissa tms, vaikka muita esittäviä aiheita oltaisiinkin harrastettu. Ihminen ei ollut noihin aikoihin yhtä itse- tai ihmiskeskeinen? Tenhunen näytti kuvan tällä hetkellä Kuopiossa lainassa olevasta Kiuruveden ukosta, vasarakirveestä, joka oli ihmishahmoinen. Erikoinen veitikka. Se on ajoitettu 2900-luvulle eaa. päätellen reiästä, jonka valmistustapa, putkikairaus, tuli täällä käyttöön noihin aikoihin.

Kiinnostavaa oli myös, että rautakaudella ihmisiä ei suinkaan haudattu minnekään kauas kuten sittemmin – juurihan ensimmäisessä luennossa olimme kuulleet siitä, että vainajat haudattiin epävirallisissa yhteyksissä yksinäsiiin saariin ja virallisesti erillisiin kirkkomaihin. Rautakaudella vainajat haudattiin siihen ihan lähelle, jopa talojen alle. Eli jossain vaiheessa kuolema alkoi pelottaa. (9.11.2016)