Idyllittömiä jouluja menneisyydestä

Jotkut valittavat jouluperinteiden rapistumista. No jaa...

Kerkesimme pikaisesti muistella veljeni kanssa yhtä lapsuuden sukujoulua vierailulla Joutsenossa. Veljeni muisti saaneensa tuolloin lahjaksi junaradan.

Vississä vaiheessa joulujen idylleihin ilmaantui käärme, ja minusta tuli idyllikriittinen. Pidin senkin jälkeen joistain jouluun liittyvistä asioista kuten joukorttien piirtelystä. Jossain vaiheessa rupesin piirtämään kaikki äitini talouden joulukortit, joskus 16-vuotiaana. Uniikkeja akvarelleja jokaikinen. Jatkoin tätä yksityistä perinnettäni aikuiseen aikaan. Joskus olen joutunut ostamaan joulukortit kuten kävi tänäkin vuonna, kun kävi niin kuin kävi, mutta aika usein olen ne itse tehnyt. Joulukorttien tekeminen on ollut minun jouluni.

Mukavimmat joulut ovat olleet epäidyllisimmät. Muistan siinä parin kymmenen molemmin puolin huippujouluja, ja niistä tekivät sellaisia kenties monien mielestä omituisesti veljeni kaverit, jotka olivat mahtavia tyyppejä ja vaeltelivat meillä pitkin pyhiä.

Veljeni kanssa meidän oma jouluperinneruokamme olivat lihapiirakat. Veljeni mielestä niitä olisi pitänyt aina tehdä enemmän, mutta aina niitä kuitenkin jäi pilaantumaan. Karjalanpiirakat olivat äitini bravuuri juhla-aikana kuin juhla-aikana. En enää tee varsinaisesti lihapiirakoita, mutta teen lihapasteijoita edelleen joka joulu, ihan eri reseptillä, mutta joka tapauksessa. Minun heikkouteni joulun suhteen on aina ollut, että varsinaiset jouluruoat eivät oikein maistu minulle.

Veljeni kanssa pidimme kunnia-asiana, että meillä oli kuusessa aidot kynttilät, vaikka kaikilla muilla oli sähkö-.

Yllätyin, kun joku joulu sitten veljeni kertoi, että heille oltiin ostettu kestokuusi, joka aukeaa kuin sateenvarjo. Toisaalta meillä ei ole isännän kanssa ollut joulukuusta kai kuin kerran, sekin parvekkeella.

Melko varhain lakkasin sitten käymästä 'kotona' jouluna. Jäimme isännän kanssa pääkaupunkiseudun opiskelijakämpälle syömään lasagnea ja lukemaan kirjoja. Äitini ei paheksunut ratkaisua, eikä kukaan muukaan. Äiti, veli ja sisko viettelivät sitten jouluja keskenään, ja ennen pitkää meistä lapsista ei mennyt äidin luo enää kukaan, mutta ei äiti paheksunut sitäkään, sillä hän alkoi viettää joulua erään ystävänsä kanssa, jonka ainoa lapsi oli siirtynyt viettämään joulua oman perhensä parissa, tämäkin.

Täksi jouluksi olin kutsunut veljeni meille sanoen, että äiti ei ole tuossa enää kauan. Nyt tulee äiti joulupöytään, mutta veljeä ei enää ole. Äiti on ollut meillä jouluaattona siitä asti, kun hän tuli niin huonoon kuntoon, ettei ole voinut laitella jouluaan itse. Eli aika kauan...

Tein tänäkin vuonna joulukorttimaisen kuvan, tuon oheisen, mutta nyt paljon jälkeen joulukorttienlähetysajan. En toivota tänä vuonna tällä kuvalla kenellekään mitään, paitsi ehkä itselleni. Oikeastaan tämä on minulta itseltäni takautuva joulukortti minulle itselleni niiltä ajoilta, kun veljeni oli vielä läsnä elämässäni. Yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Onnellisten, vaikka vähän erikoisten joulujen ajalta. Nuoruuden päivinäni tekemäni joulukortit nimittäin olivat hyvin tämän tyylisiä. Umpikitschiä.

Minä toivon tällä kuvalla itselleni takaisin sitä elämänasennetta, joka meillä veljeni kanssa oli tuolloin. Elää elämänsä niillä eväillä, jotka on, vaikka ne eväät olivat aineellisessa mielessä vähäiset. Mutta ne olivat omat ja ainutlaatuiset. Käpy, kuivaa heinää, pari puolukanvarpua. Niistä saa itselleen jotain kaunista, vaikka se ei sitten joillekin muille kelpaisikaan. Veljelläni nuo ainekset olivat myötätunto, sosiaalisuus ja musiikki. Me kelpasimme aina toisillemme.

Toivon tällä kuvalla itselleni vähän iloista mieltä. Olen oikeastan vasta nyt käsittänyt, miten rankkaa elämäni on ollut jo vuosikausia. Kaikki alkoi jo äidin vaikeista ja koko ajan pahenevista sairauksista ja niihin liittyvistä edesottamuksista muuttopakkoineen, pyörätuoleineen, edunvalvonnan järjestämisineen. Ne piinasivat tietenkin erityisesti veljeäni, jolla oli riesanaan samoja sairauksia. (20.12.2015)