Infografiikka ja yhteisöllisyys

Vastikään alkaneesta propagandasotimisesta saattaa olla mielenkiintoisiakin seurauksia.

Eilisessä (21.11.2014) Hesarissa oli paljon mielenkiintoisia juttuja, jotka oikeastaan liittyvät yhteen.

Yhdessä kerrottiin Teemu Hujasen 'artesaanijournalistisesta' sanomalehdestä, johon hän oli saanut kokoon rahoituksen neteitse joukkorahoituksella.

Joukkorahoitus on sinällään mielenkiintoinen ilmiö. Se osoittaa, että perinteiset menetelmät rahoituksen saamiselle erilaisille innovaatioille ovat riittämättömiä. Slushin lasken perinteisiin menetelmiin, ja kun luin Slushissa parhaiten menestyneistä ideoista, rupesi melkein säälittämään insinöörien puolesta. Slush näyttääkin olevan lähinnä mekanismimi, jolla pyritään varmistamaan, että rahoittajat taatusti syytävät rahansa vain ideoihin, jotka eivät muuta maailmassa mitään.

Tämä Hujasen homma saatta muuttaa, sillä vastaavat ideat ovat olleet aiemmin historiassa erittäin hedelmällisiä. Eivät ehkä suoraan, mutta välillisesti. Olen itsekin tällä blogilla ihmetellyt, että eivätpäs ketkään rupea tekemään sanomalehteä, jossa lähtökohdksi ei otettaisi kertakäyttöisyyttä vaan joka tehtäisiin hartaudella.

Siis 'eivätpäs ketkään'. Huom! monikko.

Yksin on erittäin vaikea tehdä mitään kunnollista. Näin se vain on. Ja jos asian ytimessä ei jo heti alkujaan ole porukkaa, hanke on helposti tuhoon tuomittu.

Lehti käsityötuotteena on aivan huippuidea, varsinkin, jos Hujanen aikoo panostaa painotekniikkaan, ja jos näin on, mieleen tulee William Morrisin ja kumppaneiden toimet 1800-luvun loppupuolesta. Siis kumppaneiden. Morrisin kumppanit kylläkin häipyivät siitä jossain vaiheessa, mutta tokkopa Morris olisi saanut koko sitä kaikkia taiteen ja käsityöläisyyden aloja yhdistävää hankettaan alkuun ilman niitä kumppaneita.

Liikehdintä jatkui Morrisin päivistä 1900-luvun puolelle, jolloin englantilainen Private Press -liike tuotti kerrassaan mahtavia tuloksia mm. Eric Gillin ja Edvard Johnstonin toimesta. Seuraukset olivat lopulta erittäin pysyviä ja erittäin moderneja. Eric Gillin Gill Sans oli ensimmäisiä kokonaisia, siis myös gemenat käsittäviä, kirjaintyyppejä. Samoihin aikoihin mannermaalla eli vuonna 1927 julkaistiin toinen kokonainen groteskikirjaimisto, nimittäin Paul Rennerin Futura. Jälkimmäinen on saanut ilmeisesti enemmän paitsi historiallista myös aikalaishuomiota, vaikka on huonommin luettava kuin Gill Sans.

Levittyään koko Eurooppaan Arts and Crafts Movementin seuraukseksi muodostui funktionalismi, uusi tapa yhdistää estettiika ja teollinen tuotanto, ja menepä tietämään vaikka tästä Hujasen projektista tulisi jotain samantyyppistä. En ihmettele ollenkaan, että hän on saanut nopeasti rahoituksen kasaan.

Hankkeessa on vaarana, että siitä voi tulla lähinnä tekijöiden itseilmaisuun keskittyvä kuriositeetti.

Vaaraa vähentää 'perinteisten' medioiden kriisi. Luen perinteisiin medioihin verkolehdet, sillä ne toimivat tarkalleen sillä periaatteella, jolla paperilehdet toimivat ennen kuin verkko tuli mukaan. Suurta toivoa asetettiin verkon mahdollistamaan interaktiivisuuteen eli siihen, että lukijat pääsisivät osallistumaan lehden tekoon, mutta tätä ei tapahtunut, vaan verkkolehtien kommenttipalstat ovat tulleet kahden kilpailevan toimijalajin valloittamiksi: sosiaalisesti kyvyttömien yksityisten räyhääjien ja ammattimaisten trollaajien. Trollaamisestakin Hesarissa oli juttu tässä lähipäivinä, ja tänä aamuna Hesari jatkoi siitä pääkirjoituksessaan.

Trollaamista on aika vaikea tunnistaa, ja sitä paitsi se on joskus hyvää. Takavuosina erityisesti Israel harjoitti erityistä verkkodiplomatiaa ammattimaisella tavalla, ja tästä johtui, että toiminnan nimeksi vakiintui hepreankielinen hasbara. Minusta termiä voitaisiin poliittisesta trollaamiesta käyttää edelleen, ja itse aion toimiakin näin. Nykyisin hasbarassa kunnostautuu Hesarin mukaan erityisesti Venäjä, mikä on mielenkiintoista, sillä Venäjälla antisemitismi on voimissaan, mutta kylläpä heille juutalaiset keksinnöt kuitenkin kelpaavat.

Rupesin takavuosina seuraamaan Al-Jazeeraa säännöllisesti. Tämä tapahtui sen seurauksena, että suhtauduin erittäin epäluuloisesti Arabikevääksi kutsuttuun ilmiöön. En kirjoittanut sen meneillä olessa siitä tänne blogillenikaan mitään. Minä en usko nettiliikkeisiin. Nettiliikkeiden käynnistäjistä suurin osa kuluu noihin tahoihin, jotka ovat tehneet mahdottomiksi lehtien keskustelupalstatkin: sosiaalisiin idioottihin tai propaganda-ammattilaisiin. Minusta näytti, että Arabikeväässä oli mukana paljon sosiaalisia idiootteja, ts. ihmisiä, jotka eivät kykene vuorovaikuttamaan kenekään kanssa todellisessa elämässä ja jotka onnistuvat sitten tavoittamaan anonyymisti toisensa netissä. Mutta sosiaalista idiotiaansa nämä henkilöt eivät kykene kantamaan vastuuta netin kautta aiheutamistaan todellisuuden reaktioista, kuten Arabikevään kohdalla kävi.

Mutta hasbaraa oli hauska lukea. Sen harjoittajat olivat älykkäitä. Ja nyt on käynyt niin, että hasbara on täysin karsittu Al-Jazeeralta, mistä on seurannut, etten enää viitsi lukea koko lehteä juuri lainkaan.

Sosiaalisuus ja yhteisöllisyys ovat minun vokabuläärissäni sukulaiskäsitteitä mutta eivät läheskään synonyymejä. Sosiaalisuus on kyvykkyyttä nuodattaa sanattomia ihmistenkeskisen kanssakäymisen normeja ja antaa muille tilaa ja ottaa sitä itse. Sosiaalisuus tulee lähelle kohteliaisuutta. Yhteisöllisyys puolestaan on pääsääntöisesti itsestään perkeleestä, ja se on sitä, että ihmiset jakavat elämänsä muiden kanssa. En väitä, etteikö tämä olisi hyvä asia joissain tapauksissa - esimerkiksi luostarit perustuvat tälle - mutta yhteiskunnassa, jossa on erilaisia intressejä ja maailmankatsomuksia ja sitä myötä erilaisia käsityksiä oikeasta ja väärästä, yhteisöllisyyttä pitää kaikin keinoin välttää. Se, että meidän yhteiskuntamme on yhteisöllisyydestä vapaa, on saavutettu etu, josta ei pidä tinkiä.

Yhteisöllisyyden pitää siis olla aina poikkeustila, ja Hesarissa olikin eilen mielenkiintoinen juttu Daniel Nylundin Ystävyyden majatalosta, jossa ihmiset käyvät toipumassa erilaisista elämänsä vaikeista käännekohdista. Nylund tuntuu olevan uskovainen mies - kaiken kaikkiaan yhteisöllisys näyttä edellyttävän jonkinlaista uskonnollista vakaumusta kuten juuri luostareidenkin kohdalla. Monen sinnikkään yrityksen jälkeen Nylund on onnistunut luomaan tavan, jolla toteuttaa yhteisöllisyyden ideaa, ja hänkin on joutunut turvautumaan eräänlaiseen 'diktatuuriin' - hän itse käyttää tätä termiä - niiden lähinnä anarkististen ideaalien sijaan, joita usein on yritetty ns. kommuuneissa soveltaa.

Ja tässä onkin syy sille, miksi vastustan yhteisöllisyyttä. Se edellyttää aina melko voimakasta johtajuutta. Voimakas johtaminen on hyvä asia, kun pitää saavuttaa yksittäisiä päämääriä, mutta huono, jos se on pitkäkestoista ja koskee koko elämää.

Ja toiseksi yhteisöllisyys ajaa kohti keskinkertaisuutta.

Nykyisin on muodikasta julistaa olevansa tavis. Minä en ole tavallinen ihminen oikeastaan missään mielessä. En pidä keskinkertaisuudesta. Ja luultavasti syy, miksi yhteiskunnassamme on luovuttu yhteisöllisyydestä, on se, että teknologinen kehitys edellytti innovaatioita, ts. tavallisuudesta poikkeamista suorastaan sääntönä, minkä yhteisöllisyys aina ja kategorisesti estää. Myönnän kyllä, että tavallisille ihmisille yhteisöllisyys on varmaan ihan mukava tila, mutta minun kaltaisilleni helvetti. Ja lisäksi kaikessa yhteisöllisyyden kaihossa pitää muistaa, että sitä rupeavat helposti käyttämään omiin tarkoituksiinsa mitä ihmeellisimmät tahot kuten patologisesti epäsosiaaliset räyhääjäidiootit ja poliittiset ammattipropagandistit, joista jälkimmäisillä on aina myös taloudellisia intressejä.

Ja kuitenkaan yksin ei voi tehdä mitään vähänkään isompaa ja monimutkaisempaa päämäärähakuista toimintaa.

Yhteisöllisyyden valinneet joutuvat päämääräsuuntautuvassa toiminnassaan turvautumaan siihen, että kaikilla projektiin osalistuvilla on selkeästi samanlainen maailmankatsomus, mikä auttaa sietämään jatkuvaa autoritaarista johtamista. Tämä on toki tehokasta - esim. kirkko on saanut hirveästi aikaan.

Toinen vaihtoehto asioiden aikaansaamiseksi on muodollinen kohteliaisuus, sen sietäminen, että ihmisillä on muuttakin elämää sekä projektin keston rajaaminen.

Itse olen tässä miettinyt, miten informaatiografiikalla voisi tienata leipänsä. Sitä ei kukaan voi tehdä yksin, sillä se vaatii niin monenlaista lahjakkuutta, ettei se kaikki voi missään tapauksessa olla samassa päässä.

Se myös haastaa vakiintuneen käsityksen tiedosta ja objektiivisuuden mittareista tai pikemminkin näiden mittareiden lukumäärästä. Kaikki informaatiografiikkaa suuremmin mieteiskelleet henkilöt ovat sitä mieltä, että informaatiografiikaa kannattaa tehdä vain asioista, joissa tarkastellaan useampaa tekijää samassa visuaalisessa esityksessä. Sana inforgrafiikka on kuitenkin niin seksikäs, että sitä käytetään periaatteessa tavan pylväsdiagrammeista, jotka on ehkä vain väännetty vähän erikoisemman näköisiksi. Informatiografiikka sanan syvimässä merkityksessä saattaa olla liian vaarallista minkään vakiintuneen organisaation käyttää, sillä se haastaa perinteiset tavat yhdistää tietoa ja omaksua sitä; toisaalta uudet organisaatiot eivät voi sitä käyttää siksi, että se on kallista, koska se vaatii monenlaista lahjakkuutta ja käytännössä useita ihmisiä.

Yhteisöllisyys on siis este informaatiografiikalle, paitsi jos kyseessä on jokin uusi nouseva, ehkä mieluumin vielä organisoitumisensa keskellä rämpivä tuleva yhteisö, joka nimenomaan haluaa haastaa tähänastisen hegemonian. Oletan, että informaatiografiikan kyllä joku käyttöön ottaa. Ja nyt, kun on meneillään uuden kylmän sodan ja islamin nousun takia melkoinen propagandasota, saattaa alkaa ilmetä halukkutta maksaa informaatiografiikasta.

Al-Jazeera yrittää tehdä informaatiografiikkaa, mutta se ei ymmärrettävistä syistä saa riveihinsä kovin lahjakasta porukkaa, ja sitä paitsi se mediana halveksii tieteellistä tietoa, sillä tieteellinen tieto on uhka Qatarissa hegemoniselle wahhabilaiselle  maailmankatsomukselle. Informaatiografiikan ikävä puoli nimittäin on se, että porukassa pitää esimerkiksi olla joku, joka osaa laskea, mikä toiminta ei ole islamin piirissä kovin suosittua.

Mutta ISIL saattaisi kyetä ottamaan käyttöön informaatiografiikan. Sillä on ensinnäkin rahaa. Lisäksi sen piiriin on pyrkinyt myös lahjakkaita tyyppejä, jotka ovat turhautuneet siihen, etteivät ole saaneet töitä. Tosin ISIL saattaa ottaa informaatiografiikan käyttöön aika manipulatiivisessa muodossa. Informaatiografiikalla nimittäin on helppoa manipuloida, jos haluaa, sillä siinä on mahdollista soveltaa sellaisia visualisoinnin menetelmiä, joita vastaan keskiverto viestin vastaanottaja ei pysty puolustautumaan. Näitä menetelmiä on käytetty tähän asti kaupallisessa mainonnassa. (22.11.2014)