Israelin nuoret naiset

Jos tuosta kaikesta Israelin armeijan tappamisesta pitää jotain hyvää löytää, niin se kai siinä on, kukaan siihen osallistuneista ei voi päivitellä, miten julmuus on mahdollista. Kaikilla on omaa kokemusta siitä, miten se käy.

Katsoin eilen kai pidemmän aikaa sitten nauhoitetun televisiosta tulleen dokumentin nimeltä Hymyilinkö minä?

 

Dokumentissa oli puhe israelilaisista naispuolisista asevelvollisista sekä siitä, miten he jälkeenpäin asevelvollisuusaikaiset tekonsa kokivat. Israelilainen asevelvollisuus ei ole mitään leikkimistä jollain kasarmilla, vaan toimintaa, jossa tapetaan ja kidutetaan ihmisiä.

 

Tyttöjen/nuorten naisten mielenterveys vaihteli äärestä laitaan. Päähenkilö oli aivan raunioina. Ensimmäisistä, nykyaikaan sijoittuvista kuvista en osannut heti päätellä, mitä sukupuolta hän oli, tai edes minkä ikäinen. Hän näytti esipuberteetti-ikäiseltä pojalta pikkupoikien lyhkäisine hiuksineen. Hän itki tai oli itkemäisillään koko ajan. Siis hän, jonka kysymys oli tämä ’hymyilinkö minä?’. Keskellä dokumenttia näytettiin jotain omatekoisia videopätkiä, joista suurella vaivalla tunnisti saman tytön jossain aiemmassa säteilevässä inkarnaatiossaan, pitkä tukka sievästi sidottuna.

 

Pykälää terveenpää olemusta edusti pitkätukkainen brunetti, joka kertoi tapattaneensaja pidätyttäneensä alaikäisiä poikia, vaikka oli jo sitä tehdessään epäillyt, olivatkohan nämä varmasti syyllistyneet yhtään mihinkään; hän puhui kuin hänellä olisi ollut jotain paksua, hidastavaa massa suussaan ja hänen katseensa ajelehti, hän hymyili koko ajan.

 

Seuraava pykälä terveempään olivat täysin piittaamattomat leidit, jotka eivät älynneet edes kyseenalaistaa tekojaa vaan totesivat vain, että sellaista se on. Toinen sanoi jopa, että kyseessä on kuoleman sietämätön keveys. Siinä hän saattoi erehtyä. Luultavasti kyseessä oli tappamisen siedettävä keveys.

 

Toista piittaamattomista huomasin sympatiseeraavani. Hän nimittäin kertoi tapahtumasta, jossa hän aluksi oli ajellut yksin partioimassa, ja oli nähnyt sitten palestiinalaismiehen, joka oli alkanut tehdä hänelle ’säädyttömiä eleitä’. Tyttö painoi tuntomerkit mieleensä, ja kun heppu seuraavan kerran tavattiin, hänet hakattiin porukalla.

 

Minun henkilökohtaiset kokemukseni palestiinalaismiehistä Israelin maaperällä ovat kaikki erittäin negatiivisia tuohon edellä kuvattun jutun alun tapaan, ja huomasin dokumenttia katsoessani ajattelevani, että kas, siinäpä tapahtui kerrankin oikeus tässä maailmassa. Eikä minua voida syyttää esim. siitä, että olisin ollut jotenkin paljastavasti pukeutunut, semminkin kun oli talvi. Valokuvailin ortodoksijuutalaisilla alueilla, ja olin varmuuden vuoksi koko ajan sonnustautunut measearimilaisen koodin mukaan paikassa kuin paikassa.

 

Toinen näistä tytöistä kertoi toisesta pahoinpitelystä, josta haluttiin raportti – pahoinpitely kun oli selvästi suoritettu huvikseen. Raportti laadittiin ensin tyypilliseen juutalaiseen rehelliseen tapaan, mutta koska siitä olisi saatu tarkastajat kimppuun, esimiehet vaativat kirjoittamaan raportin uudelleen sellaiseksi, että näin ei kävisi. Ja niin tehtiin. No, juutalaiset eivät ole ikinä pitäneet itsekään itseään korruptoitumattomina. Kerrotaanhan jopa juttua, jonka mukaan Sanhedrin, perinteinen juutalainen oikeusistuin, olisi haluttu perustaa uudelleen Israelin valtion perustamisen yhteydessä. David Ben-Gurion ei suostunut siihen, koska hänen käsityksensä mukaan ei ollut mahdollista löytää Sanhedrinin vaatimaa 71 lahjomatonta juutalaista tuomaria. Tähän Israelin uskonnollisten asioiden ministeri Judah Leib Maimon oli vastannut, että kunhan Ben-Gurion vain antaa hänelle riittävästi rahaa, hän kyllä löytää kyllä ne lahjomattomat tuomarit.

 

Lähes terveenä pidin naista, joka oli dokumenttia kuvattaessa jo hyvää vauhtia muuttumassa salskeasta naissotilaasta jiddishe mameksi. Täysin terve oli ymmärtääkseni kouluttajana toiminut blondi, joka kertoi sotilasuransa ensimmäisestä selkkauksesta, kun hän oli paljastanut esimiehilleen, että sotilaat varastelivat arabeilta koraaneja ja rukousnauhoja, vaikkei arabeilta sääntöjen mukaan saanut varastaa.

 

Koska varastamisen kieltäminen Israelin armeijassa ei onnistu, siellä voitaisiin vaikka uskonnollisista syistä kieltää koraanit ja rukousnauhat. Se saattaisi onnistua, ja edistää vieläpä rauhaa Lähi-idässä.

 

Pikkupoikamainen tyttö ei muistanut, hymyilikö hän siinä kuvassa, joka hänestä otettiin kuolleen palestiinalaisen kanssa, jolla oli vainajanakin erektio. Filmin lopussa tyttö haki kaveriltaan po. kuvat. Kuvia ei näytetty filmissä. Mitäpä turhaa, kun tiedettiin jo, että hän oli ’ratkaissut’ ongelman ryhtymällä pikkupojaksi.

 

Jos tuosta kaikesta Israelin armeijan tappamisesta pitää jotain hyvää löytää, niin se kai siinä on, että kaikkien pitää siihen osallistua sukupuolesta riippumatta; niinpä Israelin armeijan perustamisesta lähtien yksikään juutalainen (paitsi armeijasta kieltäytyvät ortodoksijuutalaiset…) ei voi kysyä, miten kenenkään on mahdollista tapaa joku toinen ihminen, tuhota kodit asun muuta. Kaikilla on omaa kokemusta siitä, miten se käy.

 

Minua tosiaan ihmetyttävät ne palestiinalaismiehet. En ymmärrä, miten heistä on edes saatu sellaisia, ja olen pohtinut, että näinköhän palestiinalaisäidit eivät tiedä, mitä heidän poikansa kaupungilla puuhaavat. Yksi ratkaisu voisi olla, että pystytetään kamera jonnekin kadulle Jerusalemiin. Ei tarvitse olla mikään pimeä loukko, ihan päiväsaikaan voidaan kuvata eikä paikan tarvitse olla mitenkään villi, vaikka siihen Israel Museon nurkalle voi sen kameran panna. Ja sitten näytetään kuvat palestiinalaisäideille. Koska juutalaisilla lienee ollut ihmiskunnan historian ensimmäinen yleinen koulupakko, heiltä käy käden käänteessä organiseerata palestiinalaisäideille vähän poikien kasvatusopetusta. Minusta tätä kannattaa yrittää jo siksikin, että kaikkea mahdollista muutahan siinä Välimeren pohjukassa on jo yritetty. (20.3.2009)