Itärajan pinnassa ja sen takana

Vakio-Venäjän reissut 2017 ja ensimmäinen kerta Suitsan saaressa!

Alkuviikon ohjelmassa oli jokakesäinen vierailu Pietarissa. Tällä kertaa teimme sen Uukuniemi-seuran matkassa. Uukuniemi-seura on tehnyt jo niin monta Pietarin reissua, että niille alkaa olla vaikea saaada osallistujia, eikä niihin enää keksitä siellä uutta ohjelmaa. En tiedä miten tämän kesäperinteen nyt käy, sillä kuulemma ihmiset eivät suostu viipymään tällaisella retkellä kuin maksimissaaan kaksi yötä, mikä on minusta omituista, mutta kaipa se sitten niin on. Me olemme isännän kanssa propagoineet Tverin matkan puolesta jo useita vuosia.

Matkalla poikkesimme vilkaisemassa Lintulan luostarin uutta kirkkoa. Hädin tuskin oli maali kuivunut, eivätkä ylimmät osat olleet sisältä vielä valmiita. Kirkon ikonit on maalttu vaskilevyille, sillä ne kestävät paremmin siinä sisäilmassa, johon vaikuttavat kiviseinät. Kiviseinää on yllättävän paljon, sillä ulkoapäin syntyy hirsikirkon vaikutelma.

 

 

 



Kirkkoa esitteli meille maatuska Maria, tämän sivuluostarin johtaja. Venäjän Lintula nimittäin kuuluu osaksi isonmpaa luostaria. Hänen asuintiloissaan ei ole sähköä eika suihkuja kuten muiden nunnien, mutta hän ei hyväksy ajatusta, että hänen olonsa olisivat jotenkin kehnot, eivät kuulemma todellakaan ole.

Heti ensimmäisenä Pietarin iltana suoritimme 'pakollisen' käynnin Erartassa. Se nimittäin on maantainakin auki, mikä on taidemuseolle epätyypillistä, ja vieläpä klo 22 asti. Menimme taksilla, sillä satoi. Pietarissa on ollut samanlainen kesä kuin Suomessa.

Erartassa ei tällä kertaa ollut mitään kovin mielenkiintoista, ellei sellaiseksi lasketa sitä tosiasiaa, että kun muuallla maailmassa taidemuseoissa vaeltava 'helmikanat', Erartassa on nuorisoa. Se kyllä viittaa siihen, että kuvataiteenkin saralla ne vielä jyrää meitin. Meidän nuorisommehan ei tapa aikaansa taidemuseoissa keskustelemalla taideteoksista vaan näpelöivät yksikseen itse kukin omassa kuplassaan älypuhelinta.

Olimme odottaneet suuria Erartan alusvaatenäyttelyltä, mutta se oli vain otos Victoria and Albert Museumin kokoelmista. Se ei esimerkiksi sisältänyt mitään kansan syvien rivien alusvaatekulttuurista eikä varsinkaan vaikkapa neuvostoalusvaatemuotia.

Se oli kuitenkin uutinen, että jopa Mary Quant, laihuusjulkkis 60-luvulta, käyttikin korsettia! Ja minä kun olin luullut, että hän oli oikeasti niin laiha…

Espanjalaisen Chema Madozin mustavalkoiset valokuvamanimpulaatiot olivat suurimmaksi osaksi vain pikkunäppäriä. Harvoja vähän syvällisempiä on tämä Erartan omassa mainonnassaankin käyttämä strutsi, joka piilottaa päänsä lapsuuteen, ettei tarvitisisi taistella 'aikuisten oikeiden' ongelmien kanssa.

 

 

 



Azerbaitsanilaisten taiteiljoiden yhteisnäyttelyssä oli vähän vanhahtavuutta, joka liikkui jossain sosialistisen realismin ja toisaalta Picasson ja Chagallin välimailla. Tuolta chagallmaiselta linjalta sympaattinen oli Geyur Yunus, jonka joillain hahmoilla oli nukkemaisiksi silotellut kasvot keskellä muuten hyvinkin rouhean ekspressiivistä muuta kuvaa. Hänen töissään liihotteli usein oheisesta kuvasta kenties näkyviä ihmiskasvoisia lintuja.

Kävimme vakituisista kokoelmista katsomassa vain ne osat, joista lipunmyyjätyttö sanoi, että niissä oli jotain uutta, eli kakkos- ja neloskerroksen. Ja saatoimme mm. havaita, että viimesyksyisestä valkovenäläisen taiteen erikoisnäyttelystä oltiin vakituisiin kokoelmiin hankittu Sergei Grinevitchin Festival.

Sen teoksen viitoittamaa kriitistä tietä kuljimme nyt, sillä kun muut menivät katsomaan kasakkatanssiesitystä, josta mekin tietysti olimme matkamme hinnassa maksaneet kuulemma jopa 100 euroa, me pidimme parempana menna katsomaan jotain autenttista eli Heinätoria. Kaikkihan sen käsittävät, ettei venäläisellä 500 euron keskikuukausipalkalla voi ostaa mitään, mikä on myynnissä ns. historiallisessa keskustassa. Heinätori on hieno paikka, myös sen metroasama mosaiikkisine torimaisemineen seinillään, mutta on ehkä toivottavaa, että turistit pysyvät siellä missä ennekin, sillä muutenhan hinnat nousevat Heinätorillakin.

 

Emme olleet siellä varsinaisesti ostoksilla vaan katselemassa Dostojevskin romaanien tapahtumaseutuja, mutta kyllä sieltä tavaraa mukaan tarttui.

Paikallinen väestö pitää syyllisenä siihen, etteivät he voi ostaa tomaatteja talvella, EU:n pakotteita, mutta minun tietääkseni ruoantuntikielto Venäjälle oli Venäjän vastapakote EU:lle. Mutta yhtä kaikki, toki ruplan hinta siinä notkahti, oltiinpa Ukrainan tilanteen taustoista mitä mieltä tahansa.

Olin soveltaa kasakkatanssi/Heinätori-linjaa myös Fabergé-museoon. Onneksi en soveltanut, sillä vaikka tämä vuonna 2013 avattu yksityinen museo onkin vielä työn alla ja yksi kerros vielä kokonaan suljettu, esineet olivat loppujen lopuksi mielenkiintoisia. Nämä krumeluurimunat sun muut taidokkaat emaljointityöt on tehty juuri siinä vallankumouksen alla. Kansa kärvisteli ja suunnitteli vallankumousta nälissään – keisari suunnitteli kultaseppänsä kanssa toinen toistaan merkillisempiä pääsiäsimunia vaimolleen, keisarinna Maria Feodorovnalle. Alkujaan tanskalaisprinsessana (nimeltä Dagmar) hän palasi viimeisiksi vuosikseen synnyinmaahansa. Kyllä siinä tiettyä epäsuhtaa on, ja kun munia katselee, ja ymmärtää kyllä, että vallankumoukseen saattoi olla hyviä syitä, kun valtakunnan rahat moiseen pistettiin.

Koska kyseessä on yksityinen museo, museokaupan tuotteetkin on saatettu suunnitteluttaa jollain muulla kuin byrokraattisella peraatteella. Ostin tällaisen epähallinnollisesti suunnitellun T-paidan. Kuva-aihe on Kananmuna, ensimmäinen keisarin Fabergélla teettämä pääsiäislahjamuna, jolla on ihan sileä valkoinen uloin kuori, sisällä kuin keltuaisena kultainen pallo, sen sisällä kana ja niin edespäin…Idea ei ollut ihan keisarin oma vaan se oli varastettu' ruhtinatar Wlhelminan omistamasta munasta. Paidan on suunnitellut Lilia Kisselenko.

Puheena olevan muna on vuodelta 1885, ja kuvassa keltuaisen sisällä ollut pikkuinen kana sellaisena kuin Fabergén firma sen valmisti. Ja Fabergé-museon kahvilassa saa laskun sitten samannaköisessä valkoisessa munassa, isommassa vain, kuin tuon vuoden 1885 munan uloin kuori.



Itsekin pidän hauskimpana tuota ensimmäistä munaa, mutta suuri yleisö arvostanee eniten näitä krumeluureja. Kuvan Kielomunia ei ole maailmassa kuin yksi ja ainoa alkuperäiskappale eikä 3D-tulostustkaan tule näitä enempää tuottamaan, mutta museokaupassa on myynnissä postikorttikokoisia, puulevyyn laserleikattuja rakennussarjoja, joista voi koota itselleen jonkinlaisen aavistuksen Kielomunasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Tiet ovat huonohkoja kaikkialla muualla Venäjän Karjalassa, mutta jostain syystä Pietarin kehätieltä lähtee mahtavan hyvä tie Viipuriin ja siitä Lappeenrantaan.

Heti seuravana päivänä Pietarista palattua meillä oli tilaisuus pohtia näitä raja-asioita Vasukkaiden eli Uukuniemen vapaa-ajan asukkaiden järjestämällä rajaristeilyllä. Mukana oli partio rajavartiostosta, ja heiltä saimme mekin, joilla ei ole rajavyöhykkeellä liikkumiseen tarvittavaa vakinaista lupaa, väliaikaiset luvat. Rajavartijain saattelemina pääsimme elämämme kerran venekyydillä ajelemaan pitkin rajaa aina rajavedellä saakka.

Retki oli hyvin suosittu. Venekuntia, joista melkein kaikissa oli suurin sallittu määrä kyydittäviä, oli ainakin 20, eli luultavasti porukkaa oli sellainen kuutisenkymmentä henkilöä.

Pääsimme rantautumaan kuuluisaan Suitsan saareen. Raja kulkee tämän erikoisen saaren halki. Se on yksi Suomen sisävesien suurimmista saarista, ja se on sen verran erillään keskellä järveä, että siellä on joitain kasveja, joita mantereella muutaman kilometrin päässä ei enää sitten ole. Saaren kulmassa on oma lampi, johon on puhkaistu vastakkaisille rannoille kanavat järveen. Oheisen kuvan takaosassa täkyy toinen näistä kanavista, ja veneet ovat siis rantautuneet lammelle. Toisen kanavan yli kukee koristeellinen kaarisilta. Kun molemmilla puolin lampea, Ristilahdella ja Kalattomalla, tuulee ja myrskyää, lammella on aina tyyntä. Ja sen rannalla on mahtavia kesänviettokiinteistöjä, joita ei oikein voi mökeiksi kutsua.

Sitä kesäparatiisia, jonka laitureihin rantauduimme, asuu nykyisin Esa Ikonen, mutta rakennuksella on hyvin uukuniemeläisideologinen historia. Se nimittäin on kuulunut aikoinaan Juho Hälvälle, yhdelle uukumiemeläisen herätyksen saarnaajalle. Rakennuksessa on jopa tarkoitukseensa siunattu kirkkosali.

Lähes kiinni Suitsassa on Marttinansaari, joka kuuluu kokonaan Venäjälle. Raja kulkee keskellä saarien välistä matalaa, kapea salmea, ja kyllä siinä pientä riskiä on, että kun lähtee justiinsa siinä Suomen rajatolpan juuressa sijaitsevalta Ikosten saunalta uimaan, saattaa vahingossa polskutella väärälle puolen rajaa. Tosin sinä vastarannalla on punavihreä tolppa muistuttamassa tästä riskistä.

Jouduimme palaamaan Kuopioon suunniteltua aikaisemmin eli läksimme heti, kun rajaristeilyn jälkeen oltiin pakattu ja siivottu. Autosta olivat menneet etupyörän laakerit ja minulta lohjennut suusta hammas. Hammas on tätä kirjoitettaessa jo korjattu, mutta autoa aletaan rukata vasta maanantaina. (20.7.2017)

 

Groteskeja

 

Viime Pietarin reissu oli sellainen ryhmämatka, jolla käveltiin oppaiden perässä. Etenkin harmitti, että Eremitaasin visiitti meni sellaiseksi kuin meni, mutta sillehän ei voi mitään, kun se museo on niin tupaten täynnä turistiryhmiä. Viime syksynä yritimme päästä sinne yksittäisinä museovieraina, mutta jonot olivat aivan hirveät, ja jouduimme lähtemään jo kesken jonotuksen tiehemme.

Olen käynyt Eremitaasissa useita kertoja, ja tämä saattoi jäädä viimeiseksi. En yksikertaisesti ymmärrä tällaista museoissa ravaamista. Ja ravaaminen on nyt oikea termi, sillä me teodellakin ravasimme sitä museota läpi. Talvipalatsi, jossa suurin osa Pietarin Eremitaasin kokoelmista sijaitsee, on rakennettu maille, joilla ennen Pietarin kaupungin perustamista (1703) majaili isännän esi-isä Sipi Koivisto. Putin saisi korvaukseksi antaa minulle viikoksi oikeuden käydä Eremitaasissa joka päivä henkilökunnan sisäänkäyntien kautta ja katsoa kokoelmien esillä olevista osista rauhassa sen, minkä haluan. Muussa tapauksessa en tämän koommin pistä nenääni niihin rakennuksiin.

Eremitaasillahan on tiloja muuallalkin kuin näissä Pietarin Nevan rannan pytingeissä. Yksi haaraososto on jopa Viipurissa ja toinen Amsterdamissa. Uudemman taiteen kokoelmat kuten Matisse on siirretty Päävartioon, jonne ei ole niin pitkiä jonoja eli sinne saattaa tuurilla päästä jopa yksinäinen matkaaja ilman ryhmävarausta, joten sinne voin vielä joskus kurkistaa.

Yritin keskittyä Eremitaasi-ravissa edes johonkin, ja se joku olivat nyt groteskit. Groteskeiksi kutsutaan koristetaiteessa sellaisia ornamentteja, jossa on sekaisin esitäviä ja ei-esittäviä elementtejä siten, että ne sekoittuvat toisiinsa kuten vaikkapa niin, että osa 'hahmosta' on ihmistä ja ja osa kasvia, ja nämä vielä muuttuvat joksikin abstrktiksi kuvioksi jne.

Kuvissa ylin on osa ovea, ja punertavankirjava materiaali on kilpikonnanluuta. Muut kuvat ovat seinistä; keskimmäinen on korkeahkoa stukkoreliefiä ja alin on osa seinämaalausta.

Olen ihmetellyt, miksi monet pietarilaiset kuvittajat suosivat groteskeja. Tällä blogilla olen aiemmin kirjoittanut Pjotr Frolovista, jonka naishahmot ovat osin vanhaniaikaisia koristeellisia puhelimia, teekannuja yms. Ilmeisesti Eremitaasin groteskit ovat toimineet innoittajina…Viime syksynä kuulimme, että Frolov olisi ollut juuri saamassa painoon kuvittamaansa aapista, mutta meillä ei nyt ollut aikaa etsiä sitä käsiimme. Pitää etsiä sitä ensi kerralla, jos Luoja suo.

Kävimme paikallisen oppaan kansa myös Iisakin kirkossa. Tällöin oppasta oli hyötyä, sillä en ollutkaan omin nokkineni, vaikka olen Iisakin kirkossakin monesti piipahtanut, haivainnut, että siellä on tarkalleen samoja kuvia sekä suoraan seinään maalattuina että mosaiikkeina. Seinämaalauksia nimittäin alettiin korvata mosaiikeilla, kun maalaukset alkoivat todella nopeasti rapista alas, ja niinpä paikalla on kuvia molemmilla tekniikoilla. Freskojen ja mosaiikkien lisäksi osa kuvista on maalattu puulevyille niin kuin ikonit yleisimmin tavataan tehdä.

Viereisessä kuvassa Pietari avaimineen. Avaimet eivät saata sopia kuvassa näkyviin mustiin korkokuvin koristettuihin oviin, jotka siis ovat Iisakin kirkon kymmenen tonnia painavat paraatiovet.

 

Jos Iisakin kirkossa haluaa vielä käydä opastetulla vierailulla, pitää olla ripeä, sillä se on siirtymässä vuoden alusta täysin kirkon omistukseen, mistä tulee seuraamaan, että oppaiden höpinöitä ja turistien liikumista laumoina ei enää suvaita. Tästä syysätä siellä oli nyt valtavat ihmsimassat – yleensä olemme saaneet pyöriä siellä kuin kaksi yksinäistä hernettä. (25.7.2017)