Järjestelmäuskovaisuuden kriisi

Kuka saa saa tulkita maailman tapahtumat?

On tietenkin yleisesti tunnettu totuus, että historia riippuu siitä, kuka historian kertoo, ja sitä, kuka pääsee kertomaan, on aina kontrolloitu. Vastikään lukemassani Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoriassa kirjoittaja on katkera siitä, ettei ollut tullut arvostetuksi historioitsijana, koskapa ei ollut saanut siihen muodollista koulutusta, ei pitänyt halussaan tieteenalan oppituolia eikä käyttänyt  lähteinään pelkkiä virallisia asiakirjoja.

Olen paraikaa lukemassa Marja-Leena Heikkilä-Hornin teosta Kaakkois-Aasian historia. Se on mielenkiintoinen monistakin syistä mutta myös siksi, että siinä esitellään useampia versioita tuon siirtomaavaltojen alla eläneen maailmankolkan eri maiden historioista. Aina historian faktoja eivät siellä ole määränneet edes se, onko historian kirjoittanut oma kansakunta vai siirtomaaisännät, vaan menneisyyden asioiden kulun saatavat määrätä myös eri etniset alkuperät, vaikka kyseessä olisivat alkuperäiset paikalliset etniset ryhmät. Siellä päin kun sitä piisaa etnisiä ryhmiä, kieliä, uskontoja ja saarista sirpaleisia alueita.

Friedell pitääkin historiaa oikeastaan taiteena eikä tieteenä.

Taiteessa Friedellin mukaan on kysymys siitä, että maailmasta esitetään jokin merkityksellinen tulkinta. Tosin miten tämä eroaa sitten tieteestä? Friedell katsoo, että monet luonnontieteelliset uudet käsitykset 1700-luvulta lähtien ja etenkin 1800-luvun lopussa kuvastivat oikeastaan vain sitä, miten porvariston nousun myötä luonto alettiin nähdä porvarilliseen tapaan ikään kuin yrityksenä laskemassa kaiken aikaa investointejaan ja hyötyjään.

Friedell kuoli jo ennen toista maailmansotaa ja kirjakin päättyy ensimmäiseen, joten hän ei päässyt aivan täydessä mitassa näkemään, miten luonnontieteellinen järjestelmäajattelu levisi takaisin ihmiskuvaan. Kun luonto oltiin alettu nähdä –niin, luonnostaan – mekaanisesti toimivana järjestelmänä, alettiin kuvitella, että ihminenkin voi luoda vaastaavanlaisia järjestelmiä ja olettaa, että ne toimivat samalla järkähtämättömällä ennustettavuudella. Ihmisiin sovellettu järjestelmäuskovaisuus saavutti huippunsa, jolla edelleenkin ollaan, tuossa 1960-luvulla.

Ihmisiin sovellettujen keinotekoisten järjestelmien uskotaan toimivan mekaanisesti sen mukaan kuin hallintohimmeli on satuttu piirtämään eli riipumatta siitä, keitä konkreettisia ihmisyksilöitä himmelin eri kohtiin pistetään. Pitää vain huolehtia siitä, että näillä ihmisyksilöillä on siihen hallintohimmelin kohtaan sopiva koulutus, jonka nojalla hän toimii kuin mekaaninen osanen kyseisessä laitteistossa. Nelisenkymmentä vuotta onkin uskottu, että kunhan ihminen hankkii tietyn koulutuksen, joita yhteiskunta tätä varten järjestää, hän löytää väistämättä paikkansa yhteiskunnan järjestelmistä.

Sittemmin on käynyt ilmi, että järjestelmä säännöllisesti yli- tai aliarvioi suuresti tarvitsemansa koulutetun työvoiman määrän. On käynyt myös ilmi, että paikoista varsinkin järjestelmien yläosissa joudutaan kilpailemaan, mutta kilpailussa menestyminen ei mittaa mitenkään kykyä hoitaa sitä hallintohimmelin kohtaa siinä mielessä, mihin tarkoitukseen järjestelmä alunalkujaan luotiin. Vaikka ihminen olisi miten koulutettu, tulee helposti yllätyksenä, jos tällä onkin mielenterveys- tai päihdeongelmia tai häneltä puuttuu vaikkapa yksinkertaista stressinsietokykyä siksi, ettei hänellä ole sattunut olemaan sisaruksia, mitkä seikat ovat aivan eri elämän tasolla kuin järjestelmä. Lisäksi sen sijaan, että järjestelmät toteuttaisivat suunniteltuja tehtäviään, niissä asemia okkupoivat ihmiset panevat ne joskus menemään ihan omiin suuntiinsa ja pahimmillan alkavat toteuttaa niissä järjestelmän tarkoituksesta riippumattomia omia juttujaan, jopa myös omien ammattiuriensa ulkopuolisia. Näin on varmaan aina ollut järjestelmien luomisen aamusta alkaen, mutta vasta nyt on havahduttu siihen, että ihminen saataa haluta johtajaksi vaikkapa saadakseen tilaisuuksia käyttää alaisiaan seksuaalisesti hyväkseen eikä vain johtaakseen kyseistä järjestelmää.

 

Mutta se, että tämä järjestelmien epäonnistuneisuus uskomuksena todetaan epäonnistuneeksi, ei riitä, vaan että ihmiset pystyisivat elämään jälleen yhden romahtaneen uskonnon kanssa, tilanne pitää tulkita.

Eilen tuli Yle Areenaan katsottavaksi viides tuotantokausi Le Bureau-sarjaa. Siinä esitetään tulkinta järjestelmäuskonnon romahduksesta. Sarjassa kuvataan muodollisesti Ranskan tiedustelupalvelua, mutta tämän järjestelmän muodollinen toiminta, tiedustelu, on aivan toisarvoinen seikka, vaikka koko järjestelmä periaatteessa on olemassa sitä varten. Ihmiset, jotka okkupoivat asemia tässä järjestelmässä, tekevät aivan muita asioita kuin se asema hallintohimmelin mukaan edellyttäisi. He tekevät niin silloinkin, kun ovat muodollisesti täyttävinään järjestelmän tarkoitusta. Sarjasta tekee mielenkiintoisen se, että ihmiset pettävät tätä järjestelmää kaiken aikaa, ja jokainen syyttää muita tällaisesta petoksesta vaikka pettää itse ihan samalla tavalla. Eniten pettää sarjan päähenklö Paul Lefebre, josta käytetään myös nimiä Moukka ja Piikkiperseessä, ja tämä myös eniten syyttää kaikkia muita järjestelmässä ja syyttää nimeomaan siitä, että nämä pyrkivät estämään häntä käyttämästä järjestelmää pelkästään omiin, järjestelmään mitenkään kuulumattomiin päämääriinsä.

 

Tämä aiheuttaa melkoisia psykologisia ristiriitoja. Siis ylipäätään eikä vain po. sarjassa. Työn ja oman henkilökohtaisen elämän rajat ovat hämärtyneet tavalla, jota järjestelmiä luotaessa ei oltu ennakoitu. Pitkään oletettiin, että ihminen pystyy elämään mekaanisen koneiston osana työssään ja elämään elämänsä sitten jossain muualla, jossain yksityisyydeksi nimitetyssä ulottuvuudessa, ja sitä nyt järjestelmäkriisin tulehtuessa on alettu hurjasti suojella.

Meillä on siis järjestelmäuskovaisuuden kriisi. Tämä on Lännessä uusi ilmiö. Aasiassa ja Neuvostoliitossa/Venäjällä mikään järjestelmä ei ole koskaan toiminut, koska ihmisillä on ollut yleisenä tapana, suorastaan itsestäänselvänä käytäntönä, käyttää järjestelmiä hyväkseen melkein kuin varmistakseen, etteivät ne vahingossakaan täytä muodollista tarkoitustaan. Päämäärät, joita ihmiset noilla alueilla ovat tavoitelleet, ovat olleet taloudellisia – maat ovat siis traditionaalisessa mielessä korruptoituneita. Meillä ei ehkä ole tällaista korruptiota samassa laajuudessa.

Miellä on järjestelmäuskovaisuuden kriisi toiseenkin suuntaan. Usein järjestelmän ylläpitäminen järjestelmänä on syönyt suihinsa järjestelmän alkuperäisen tarkoituksen niin, että ihmiset eivät pysty toteuttamaan heille hallintohimmelissä määrättyä tehtävää, vaikka miten haluaisivat. Mutta tästä on ollut tällä blogilla monesti puhetta, ja olen käyttänyt esimerkkinä henkilöitä, jotka ovat halunneet sairaanhoitajiksi, mutta ovat joutuneet jättämään vastoin omaa tahtoaan potilaiden hoitamisen ja ajautuneet sen sijaan näpyttelemään tietokoneita, ts. pitämään järjestelmää pystyssä pelkkänä järjestelmänä, jonka merkitys järjestelmän ulkopuolisessa todellisuudessa kutistuu kutistumistaan siihen nähden, mitä järjestelmän ylläpitäminen itsessään vaatii. (2.7.2020)