Järjestelmäuskovaisuudesta

Pitääpä ruveta taas miettimään näitä 60- ja 70-lukujen juttuja vähän enemmän.

Rupesin laskeskelemaan. Minä en ole hanakka laskeskelemaan, mutta luettuani Sarantola-Weissin teoksen Reilusti ruskeaa (esittely pari pykälää aikasemmin tällä blogilla), aloin aprikoida, että 70-luvun suurten uudistusten kuten peruskouun ja uuden kansanterveyslain/terveyskeskusten aikaan saama nousu oli aika lyhyt. Vuonna 1992 meillä oli sitten jo lama, josta syytettiin 80-luvun 'kulutusjuhlia', siis etenkin kuluttajia, ei niinkään pankeja, jotka kylvivät lainoina halpaa rahaa kaiken maailman maksukyvyttömille hörhöille. Pankit saivat anteeksi, mutta ne, jotka syyttään jäivät työttömiksi, kenties loppuelämäkseen, kun eivät laman aikana saaneet jalkaansa työmarkkinoilla oven väliin, saivat kärsiä. Kuluttivat jotain, nääs… Sitten onnistuttiin homma jotenkin taas käynnistymään, kunnes 2008 oli edessä finanssikriisi, jonka jälkeinen lama on edelleen päällä.

Se oli mahtavaa aikaa, varmaan, kun sotakorvaukset oltiin 50-luvulla maksettu, ja päästiin vihdoin ahkeroimaan oman yhteiskunnan hyödyksi, ja kyllähän siitä jälkeä syntyi.

30-luvulla syntyntyt äitivainaani näki todella monennäköistä Suomea.

Laskeskelujeni tuoksi kaivoin hyllystä Tony Juddin huipputeoksen Postwar – A Hisotry of Europe since 1945. En nimittäin muista, mitä hän kirjoitti järjestelmäuskavaisuudesta jos mitään. Judd on – tai pikemminkin oli – muuten hyvä tyyppi, mutta taiteesta hän ei todellakaan ymärtänyt tuon taivaallista. Hän ei sattunut pitämään 60-luvun betonifunktionalismista.

Kuopiossa on yksi erinomainen tämän suunnan tuotos, nimittäin 1968 valmistunut Alavan kirkko. Monet ilmoittavat mielellään, että eivät pidä siitä. Tosiasaissa se on hyvä. Kuopio vain on niin söpö Disney-kaupunki, että monien on vaikea sietää täällä elämän raadollisuuden ilmenemistä sen enempää taiteen kuin arkitehtuurinkaan muodossa. Minulle kaikki paha on tapahtunut Kuopiossa, joten Kuopion ulkonäön ei pidä antaa pettää, ja täällä on vankileiritkin pidetty herttaisella punatiilikasarmialueella. Tämä onkin idyllien vika. Ne valehtelevat. Alavan kirkko ei valehtele ajastaan. Se on melkein yhtä hyvin 60-luvun näköinen kuin Hannoverin Fachhochschule. Pari päivää sitten oli Hesarissa juttu siitä, miten klassiset muusikot ovat nousseet 'hyvinvointitaidetta' vastaan. Enää kun ei saa tehdä kuin akuankkataidetta, sellaista, mikä saa kansalaiset hyvälle tuulelle.

Löysin Juddini välistä vanhan kirjeen ystävältäni. Vuodelta 2010. Kirjekuoreen olin kirjoitellut lehtien asikaspalveluiden puhelinnumeroita ja yhden sähköpostiosoitteen. Muista kuin yhdestä ei löytynyt sähköpostiosoitetta, hyvä, että löytyi puhelinnumero, sillä yritykset tarkotushakuisesti pyrkivät piilottamaan asiakaspalveluidensa yhteystiedot nettisivullaan, etteivät asiakkaan jatkuvasti ottaisi yhteyttä, sillä siitähän koituu aina vaivaa. Ja tämän yhden, eli ET:n, vieressä luki, että peruttu. Eli muiden, ts. Kotilieden ja Vivan kohdalta asia vaikutti olevan vielä kesken. Ja asiahan oli, että äitini oli tilaillut lehtien alennuspätkiä eikä sitten onnistunutkaan perumaan niitä, ja niiden tilauksethan jatkuvat pätkän päätyttyä automaattisesti, jos ei peru. Strategia on varmaan taloudellisesti kannattava etenkin näiden mainittujen lehtien kohdalla, nehän ovat iäkkäämmälle naisväelle suunnattuja, ja on sangen todennäköistä, että nämä mummelit eivät jaksa tai edes osaa perua noita tilauksiaan. Minullakin on kaiketikin ollut viikon urakka saada tuo asiakokonaisuus hoidetuksi.

Silmäänpistävää on, että kyse oli vuodesta 2010, jolloin äiti oli 76 vuotias. Eli enää tuolloin hänestä ei ollut itse perumaan omia lehtitilauksiaan.

Sen perusteella, mitä olen lähimmäisteni vanhempien edesottamuskai seurannut, älykäs ihminen kuolee 72-vuotiaana, tietenkin sillä edellytyksellä, ettei kuole esimerkiksi jossain onnettomuudessa aikaisemmin. 70-vuotissyntymäpäivillään äitikin oli vielä ihan kunnossa. Alamäki alkoi äkisti vuonna 2008 eli 74-vuotiaana, eteni kiivastahtisesti ja kesti pitkään, 81-vuotiaaksi asti.

Minua on siis alkanut kiinnostaa järjestelmiemme ideologinen tausta ja kehitys.

Nyt julkisuudessa käydään keskustelua työikäisten potilaiden kaltoinkohtelusta, koskapa pari lääkäriä on valittanut omasta kohtelustaan potilaana omassa terveydenhoitojärjestelmässään.

Eilen telkkarissa alkujaan Kuopion tyttö Tuula Haatainen julisti, että nyt pitää antaa tarkempi ohjeistus terveydenhoitoalan henkilökunalle. Tyypillinen järjestelmäuskovaisen väite. Järjestelmäuskovainen nimittäin uskoo, että järjestelmä on se, mikä toimiin, ja jos siinä on komponenetteina ihmisiä, nämä kyllä toimivat itsestään järjestelmän mukaan, jos vain tietävät, mitä Järjestelmäjumala heiltä tahtoo. Järjestelmäuskovaista on täysin mahdotonta puhua ympäri tästä käsityksestään aivan samoin kuin fundamentalistikristittyä on mahdotonta saada vakuuttumaan sitä, että maailmalla on ikää enemmän kuin 6000 vuotta ja risat.

Jotkut varmaan ihmettelevät, että miten ylipäätään voisi olla toisin. Hyvä kirja järjestelmäuskovaisuuden vakiintumisesta Suomessa on Pertti Alasuutarin teos Toinen tasavalta – Suomi 1946-1994. Siinä kerrotaan esimerkein (kyseessä on diskurssianalyyttinen tutkimus), että ennen järjestelmäuskovaisuutta sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset niin kuin myös opettajat kuuluivat niihin, joilta edellytettiin ammatteihinsa kutsumusta ja ihmisrakkautta. Ei siis kuviteltu, että kuka tahansa pärjää sairaanhoitajana vain sillä, että hänelle on riittävä ohjeistus. Sairaanhoitajat eivät edes saaneet mennä naimisiin, sillä se olisi kuormittanut heitä inhimillisesti ottaen liikaa, ja jos he menivät, oli luovuttava ammatista, sillä rajansa kaikella ihmisrasituksella.

On olemassa riski, että joudutaan vähän kerrassaan palaamaan tilanteeseen, jossa eri ammatteihin edellytetään muutakin kuin muodollinen koulutus ja papereissa näkyvä työkokemus. Yhä useammalla alalla on jouduttu huomaamaan, että sitä työtä pitää haluta tehdä. Terveydenhoitoalalla se varmaan merkitsee palveluiden supistamista, sillä en usko, että on mitenkään mahdollista löytää nykyisen laajuiseen systeemiin sen vaatimia työntekijöitä. Siis sellaisia, joilla on kutsumus.

Koska ihmiset eivät useinkaan sovellu okkupoimiinsa järjestelmän asemiin, ei, vaikka miten ohjeistaisi tai syöttäisi heille aggressiivisuutta vähentäviä kemikaaleja, heitä on pyritty korvaamaan verkkopalveluilla. Myös terveydenhoitoalalla. Tässä vain törmätään siihen onnettomaan tosiseikkaan, että hyvin monet 'sairaudet' eivät ole sairauksia ankaran biologisessa mielessä vaan niin sanotusti psykosomaattisia. Tunnetuimmasta päästä näitä kai ovat 'selkäkivut'. Monilla sairauksilla siis pyritään lähinnä saamaan huomiota. Ihmisiltä.

 

Eli kun järjestelmä ei toimikaan niin, että että siihen osiksi sijoitetut ihmiset voidaan korvata kenellä tähansa toisella, on sen sijaan, että luovuttaisiin järjestelmästä ja koko järjestelmäuskovaisuudesta, päätetty pelastaa järjestelmä ja ikään kuin toivoa, että ihmiset häviäisivät häiritsemästä hienon järjestelmän toimintaa. Ja kun ne ihmiset, joita varten järjestelmän piti olla olemassa, eristetään nettiyhteyksien päähän, voidaan hyvinkin toivoa, että järjestelmä voidaan pitää. Luultaavsti yhteiskunnan jäsenet alkavat oireilla jostain muusta kohden, mutta sitä varten voidaan perustaa joku toinen järjestelmä, mielellään digitaalinen, ettei etteivät ihmiset vain joutuisi tekemisiin toistensa kanssa, sillä kuten sanottua, ihmiset eivät välttämättä sovellu toimimaan komponenetteina järjestelmissä. Ja kutsumustahan ei voida vaatia, kun järjestelmän uskotaan kuittaavan sen.

Varsinkin tämä vanhustehoitojärjestelmä on sangen mielenkiintoinen. Olemme keskustelleet tästä ystäväni kanssa, sen, jolta sattumoisin oli myös tuo tuo edellä mainittu kirje ja joka on lääketieteen tohtori + kaksi erikoistumista. Meillä on molemmilla ollut samanlaisia ongelmia vanhustemme kanssa, ja olemme puhuneet siitäkin, miten ihmisiltä on viety oikeus kuolla silloin kun kuolettaa. Kerran hän sanoi: "Ennen sitä ihminen vain kuoli sydänkohtaukseen, mutta nykyisin se ei enää ole mahdollista."

Nykyisin ei ole enää mahdollista kuolla sydänkohtaukseen...

Olen suunnitellut, että pitää varmaan muuttaa loppuelämäkseen johonkin korpeen. Uukuniemi olisi mainio paikka. Siellä jos saisin sydänkohtauksen, vieressä ei olisi kolmessa minuutissa jotain hyvän perheen kuuden laudaturin sankarilääkäripoikaa tai -tytärtä pönkittämässä egoaan vaan saisin rauhassa kuolla silloin, kun kehoni on lopussa.

Aihepiirin etiikka on toki vaikea. (23.9.2016)